Tahallista vai tahatonta k-päisyyttä?
Tiedostavatko kaikki k-päät olevansa k-päitä, vai käyttäytyvätkö he v-mäisesti ihan vahingossa? Ehkä joku narsisti tajuaa olevansa narsisti melko helposti, mutta sairaalloisen mustasukkainen taas voi ihan tosissaan uskoa kumppaninsa pettävän joka sekuntina näköpiirinsä ulkopuolella?
Minulla on vuosikausia ollut haave istua alas äitini kanssa selvittämään asioita. Että saisin kertoa omista tunteistani, ja että äiti myöntäisi: Olen kohdellut lastani väärin.
Mutta pari vuotta sitten sain itse ahaa-elämyksen: Ehkä äiti ihan vilpittömästi luulee toimivansa hyvin ja oikein, ehkä se ei yksinkertaisesti näe mitään vikaa käytöksessään, eikä siis voi koskaan ymmärtää, miten sen tekemiset ja sanomiset voivat tuntua minusta pahalta.
Noin vuosi sitten törmäsin ensimmäisen kerran termiin kaasuvalotus, ja sepä kuulostikin pelottavan tutulta touhulta. Pähkinänkuoressa: Kaasuvalottaja nakertaa uhrinsa mielenterveyttä ja todellisuudentajua väittämällä mm. että uhri muistaa asiat väärin, tai ettei jotakin ole koskaan tapahtunutkaan (vaikka siitä olisi todisteita) Uhrin tunteita vähätellään tai jopa kielletään kokonaan ("ei sinusta tunnu siltä") ja syytetään asioiden kuvittelusta ja ylireagoinnista. Niin uhri saadaan epäilemään omaa muistiaan ja omia tunteitaan, omaa kokemustaan itsestään ja todellisuudesta. Sen lisäksi kaasuvalottaja pyrkii muutenkin lannistamaan uhriaan, siis esim. suoraan moittimalla (ja kieltämällä myöhemmin sellaista koskaan tapahtuneen) tai hienovaraisemmin rivien välistä. Lopulta uhri tuntee itsensä typeräksi ja arvottomaksi sekopääksi.
Tällaista kun kuuntelee pikkulapsesta nykypäivään asti niin voin kertoa ettei minulla oikein hyvin mene elämässä. Oman todellisuudentajun epäileminen on melko pelottavaa, ja tunne siitä että kaikki maailmassa on yksin minun syytäni - vaikka järjellä ymmärtäisinkin ettei ole.
Mutta se ongelma nyt oikeastaan, kannattaisiko minun koskaan ottaa asiaa puheeksi äidin kanssa, kannattaisiko kertoa hänelle "hei, olet kaasuvalottaja"? Uskooko äiti ihan vilpittömästi olevansa aina oikeassa ja muistavansa ja tietävänsä kaiken paremmin, vai onko hän mielenterveyttäni tuhoava kuspo ihan tahallaan?
En ole koskaan käynyt terapiassa/psykologilla käsittelemässä asiaa, koska yllätys, olen syyttänyt itseäni kaikista ongelmistani, kun minä olen niin tyhmä ja outo ja huono enkä osaa tehdä mitään oikein. Eikä kukaan ole alkanut kyselemään asioista sen tarkemmin.
Kommentit (6)
Olen kokenut tuollaista vähättelyä omissa asioissa. Ja se on hyvin tuhoisaa. En ymmärrä, miten joillakin on kyky toisten vähättelyyn tosta vaan
Vierailija kirjoitti:
Mitä omasta mielestäsi on tapahtunut lapsuudessasi
No siis... juuri tuollaisia. Äiti teki/sanoi jotain ikävää tai ylipäätään jotain, ja väitti myöhemmin ettei sitä ole tapahtunut. Syytti valehtelusta ihan missä asioissa tahansa, jatkuvasti. Väitti että kuvittelen asioita, elän omassa mielikuvitusmaailmassani. Kun otin puheeksi tunteeni, esim "minusta tuntuu siltä ettet rakasta minua yhtä paljon kuin pikkusiskoani" niin tiuskaisi että "ei ole totta!" Muutenkin monesti selostanut mulle omia tunteitani ja ajatuksiani, koska kyllä hän ne äitinä tietää.
Tekee isoja numeroita kaikista virheistäni joita olen tyyliin 3-vuotiaanakin tehnyt, mutta jos itse otan puheeksi jonkun hänen todistetun möhläyksensä, huokaisee "miks pitää kaivella vanhoja asioita?" Tai toisena vaihtoehtona kohauttaa olkiaan ja sanoo kyllästyneesti "no mä en muista mitään tollasta."
Joko suoraan tai rivien välistä syyttää, arvostelee ja moittii, sellaisistakin asioista joista en ole edes mitenkään vastuussa. Kerran olin pyytänyt kyytiä juna-asemalta kotiin, ihan äidin aikataulun mukaan. Annoin valita, olenko noudettavissa neljältä vai viideltä? Äiti valitsi viiden ja odotin Pasilassa ylimääräisen tunnin päästäkseni oikeaan junaan. Sitten tullessaan hakemaan, äiti huusi kuinka häneltä jää nyt urheilukisojen alku näkemättä minun takiani, kun en voinut tulla sillä neljän junalla.
Kerran oltiin äidin luona viettämässä mukavaa peli-iltaa. Siskoni oli hukannut melkein kaikki nappulat vanhoista peleistämme, josta äiti sitten kehuen kommentoi: "Toi "Maija" se ei koskaan pienenä hukannut pelinappuloita, mutta sehän nyt johtuikin vaan siitä kun se on tommonen autisti." Poistuin pelipöydän äärestä ja menin keittiöön nieleskelemään itkua, äiti huuteli perään "mistä sä nyt taas suutuit?!" Sisko sitten myöhemmin illalla laitteli "äidin puolesta" viestiä että sori sori, tais olla vähän tyhmästi sanottu.
Monta kertaa, viimeksi tänään, olen saanut haukkuja siitä, etten automaattisesti tiedä äidin aikatauluja. Sovitaan joku meno, eikä äiteestä kuulu hiiskaustakaan seuraavaan kahteen viikkoon, ja sitten se soittaa että lähtee NYT ajamaan meille tosta 3 min matkan päästä, ollaanko valmiita? Suuttuu jos/kun ei olla. Taas jos pyydän siltä kyytiä johonkin omaan menooni, pyyntö pitää lähettää tyyliin kirjallisena 3 viikkoa ennen kaikkine aikatauluineen, ja sit vielä muistuttaa asiasta kolmen päivän välein. Jollei muistuta, äiti huutaa unohtaneensa asian ja tekee oharit vaikka aikaa olisi vielä 2 tuntia.
Mitä näin äkkiseltään tulee mieleen. Paljon, paljon muitakin juttuja on ollut ja on edelleen.
Kaasuvalottaminen kuulostaa ihan typerältä, miksei voi puhua vain gaslightingista,?
Minunkin äitini on tehnyt ja tekee tuota, kun vaan saa tilaisuuden. Sanoi lapsuudessani kaikkea ilkeää ja sai kummallisia raivokohtauksia ja saattoi esimerkiksi seistä ovella pitämässä ovea kiinni, etten lapsena (n. 6v) päässyt pihalta sisälle taloon tai repiä piirustukseni koska oli loukkaantunut minulle jostain tuntemattomasta syystä, myöhemmin on kieltänyt sanoneensa ja tehneensä mitään sellaista. Muistaa ja selittää tapahtumia ihan eri tavalla kuin ne ovat tapahtuneet, yrittäen kääntää kaiken minun syykseni. Välillä on jäänyt nolosti kiinni, kun esimerkiksi joku asia ei oikeasti ollut vielä tapahtunutkaan sen tapahtuman aikaan johon sen yhdistää, vaan myöhemmin. Toinen asia mitä hän harrastaa on se, ettei koskaan vastaa kysymykseen suoraan vaan alkaa puhua ihan toisesta asiasta. Ihan uskomaton taito kääntää juttu sivuraiteilleen. Mutta kuvio kaikissa on sama, että kaikki on aina minun vikani, koska olen huono lapsi ja kiittämätön. Ja ennen kuin kukaan edes kysyy, ei, emme enää juurikaan pidä yhteyttä. Olen huomannut että suurin osa siitä ahdistuksesta jota olen koko elämäni ajan tuntenut tulee juurikin tästä äitisuhteesta. Kun luovutin ja lakkasin haluamasta hyvää suhdetta vanhempaani enkä enää yrittänyt selvittää erimielisyyksiä tai menneisyyden asioita enkä yrittänyt mitään yhteydenpitoa ja yhteistä tekemistä, alkoi helpottaa.
Löysin tämän viestiketjun kun yritin etsiä tietoa kaasuvalotuksesta ja siitä miten se vaikuttaa lapseen.
AP:n jutut kuulostavat todella tutuilta. Ihan kuin omasta elämästäni.
Ehkä suurimpana outoutena itsessäni huomaan, että pelkään esittää mitään mielipiteitä. Vaikka ne koskisivat omaa lempiruokaa, pelkään että mielipiteeni on väärä.
Siksi haluan kuulla muiden mielipiteitä ennen kuin kerron omani. Haluan, että mielipiteeni on oikea ja hyväksyttävä ☹️
En edes ymmärtänyt tekeväni tuota, ennenkuin luin jotain lehden galluppia. Muodostin oman mielipiteeni ennenkuin luin haastateltujen henkilöiden vastaukset. Kun huomasin, että oma mielipiteeni oli erilainen kuin muiden, koin häpeää. Olin helpottunut siitä ettei kukaan muu ollut tietoinen typeristä mielipiteistäni.
Mitä ihmettä tämmöinen oikein on?
Onko kenelläkään muulla tällaista kokemusta, tai ymmärrystä kuinka tämmöisestä pääsee eroon?
Voiko tästä edes parantua?
Mitä omasta mielestäsi on tapahtunut lapsuudessasi