Jotenkin alkoi vituttaa, kun näki ulkona lapsiperheitä

Mitäpä jos keskittyisit omaan elämääsi? Ei muiden vihaaminen mitään auta.

Mulla itsellä 2 lasta mutta toisinaan on tuota samaa.

Oon aatellut että siihen liittyy mulla ehkä sellaiset maailmantuskat, kun tuntuu että ihmiskunta hajoaa liitoksistaan liikakansoituksen vuoksi ja rikotaan luonto ja planeetta siinä samalla ja mitä me ees jätetään tänne meidän jälkipolville. Ja siltiki tehdään vaan lasta lapsen perään ja eletään tuilla kotona ja jätetään ihan järjetön hiilijalanjälki kertakäyttövaippojen ja farmariautojen ja muovikrääsän kans.

Ja ylipäätään me, aikuisina, keskitytään ihan liikaa sitten niiden omien palleroiden kasvattamiseen johonkin "yleisesti hyväksyttävään" muottiin, käytetään ja mietitään aivan helvetisti rahaa ja jotain kotimaisia design-vaatteita, räpiköidään väsyneinä omissa parisuhteissa.

Jaa, mulla meni nyt vissiin vähän tunteisiin... Vois laittaa puhelimen pois ja alkaa lukee vaikka tota Erich Frommin The Art of Lovingia mikä on tuossa käden ulottuvilla.

Rauhaa ja armollisuutta (myös niille omille vitutuksille).

Vierailija kirjoitti:

Mä oon samanlainen. Inhoan nykyvanhempia, mammat tuijottaa älypuhelinta ja isät on sellasia taantuneita urpoja typerä virne naamalla. Kumpikaan ei välitä pennuista, näin kerran kun tälläinen kaksikko unohti lapsensa seisoskelemaan suojatielle. 

Ja muutenkin, inhoan vauvoja/taaperoita ja rattaita metrossa. Sitä kirkasta ja vihlovaa ääntä, ja mielestäni esim vauvat ovat helvetin rumia. Joo, tiedetään varmaan pitäisi hakea apua. Olen tosin vapaaehtoisesti lapseton ja mies. 

Pitäis varmaan hommaa oma auto. 

Maailma näyttäytyy sellaisena kuin haluat nähdä sen. Jos keskityt paskaan, näet paskaa. Jos keskityt hyvään, näet hyvää. Ja kyllä, apua pitäisi hakea jos toivot voivasi nähdä hyvää. Ei tarvitse haluta lapsia, mutta useimmat haluavat elää onnellisina ainoan elämänsä.

Vierailija kirjoitti:

Minulla oli samaa ja kun sain oman lapsen niin se jatkui. Jotain riittämättömyyden ja osattomuudentunnetta siinä oli kai pohjimmiltaan, toisten perheet näyttivät oikeammilta. Naiseuskin oli vaikeaa, raskaana olo tuntui nolon näköiseltä. Nämä ovat ihan hyväksyttäviä tunteita. Olen nykyisin neljän äiti ja onnellinen enkä murehdi toisten tai omaa perhettä vaan pidän lapsista ja muutenkin ihmisitä. Ihminen muuttuu.  

Miten sinusta tuli onnellinen neljän lapsen kanssa, jos se ensimmäinenkin vaikutti olevan virhe tuon tekstin perusteella? Ap

Vierailija kirjoitti:

Mulla itsellä 2 lasta mutta toisinaan on tuota samaa.

Oon aatellut että siihen liittyy mulla ehkä sellaiset maailmantuskat, kun tuntuu että ihmiskunta hajoaa liitoksistaan liikakansoituksen vuoksi ja rikotaan luonto ja planeetta siinä samalla ja mitä me ees jätetään tänne meidän jälkipolville. Ja siltiki tehdään vaan lasta lapsen perään ja eletään tuilla kotona ja jätetään ihan järjetön hiilijalanjälki kertakäyttövaippojen ja farmariautojen ja muovikrääsän kans.

Ja ylipäätään me, aikuisina, keskitytään ihan liikaa sitten niiden omien palleroiden kasvattamiseen johonkin "yleisesti hyväksyttävään" muottiin, käytetään ja mietitään aivan helvetisti rahaa ja jotain kotimaisia design-vaatteita, räpiköidään väsyneinä omissa parisuhteissa.

Jaa, mulla meni nyt vissiin vähän tunteisiin... Vois laittaa puhelimen pois ja alkaa lukee vaikka tota Erich Frommin The Art of Lovingia mikä on tuossa käden ulottuvilla.

Rauhaa ja armollisuutta (myös niille omille vitutuksille).

Toisinaan tätä samaa, muttei vaikuta olevan triggeri vitutukselleni. Ap

Vierailija kirjoitti:

Tulee mieleen lähinnä se, että olet itse laiminlyöty joko lapsena tai yhdessäolossa perheen tai muiden ihmisten kanssa. Silloin sun sisälläsi on kateellinen, mustasukkainen, katkera, pelokas lapsi joka kadehtii niitä lapsia jotka saa mitä sinä et saanut. Ja on paljon turvallisempaa ja helpompaa kokea vihaa muita kohtaan kuin kohdata kaikki suru ja pelko sisällään. Ja surra se mitä et saanut vaikka se olis sulle kuulunut. Jos näin on, kannattaa mennä terapiaan, ettei loppuelämäs valu hukkaan muita vihaten.

Vanhemmat kyllä yritti, mutta minua ei suoraan sanottuna kiinnostanut viettää niiden kanssa aikaa. Olin mieluummin omissa oloissani. Edelleen ärsyttää, jos äiti soittelee. Jättäisi rauhaan. Ap

Kurjaa kun kaupungeissa on muita ihmisiä eikä maallekaan voi muuttaa erakoksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla oli samaa ja kun sain oman lapsen niin se jatkui. Jotain riittämättömyyden ja osattomuudentunnetta siinä oli kai pohjimmiltaan, toisten perheet näyttivät oikeammilta. Naiseuskin oli vaikeaa, raskaana olo tuntui nolon näköiseltä. Nämä ovat ihan hyväksyttäviä tunteita. Olen nykyisin neljän äiti ja onnellinen enkä murehdi toisten tai omaa perhettä vaan pidän lapsista ja muutenkin ihmisitä. Ihminen muuttuu.  

Miten sinusta tuli onnellinen neljän lapsen kanssa, jos se ensimmäinenkin vaikutti olevan virhe tuon tekstin perusteella? Ap

Oma lapsi ei tuntunut virheeltä missään vaiheessa, mutta tunsin että olimme erillisiä näistä muista perheistä. Että he ovat niitä oikeita ja siis ärsyttäviä perheitä, me olemme vain me. Vuosien mittaan tajusin että ihmisiä tässä kaikki ollaan ja tietenkään en ole kaikkien perheellisten ihmisten kanssa hengenheimolainen mutta se että joku on perheellinen ei ole myöskään mikään vitutuksen aihe. Olen sopeutunut tähän vähä vähältä ja nyt voin sanoa että äitiys ja lapset on luontevaa ja onnellista. Se prismaperhe-yökötys ei ole totta, se on vain pintaa, joka näyttää ärsyttävältä lapsettomille ja ehkä myös nuorille perheille. Ja kun on tarpeeksi kauan ollut lasten ja perheiden ympäröimänä, niin se prismaperheille yököttely tuntuu yhtä tyhmältä kuin rasismi.  

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla oli samaa ja kun sain oman lapsen niin se jatkui. Jotain riittämättömyyden ja osattomuudentunnetta siinä oli kai pohjimmiltaan, toisten perheet näyttivät oikeammilta. Naiseuskin oli vaikeaa, raskaana olo tuntui nolon näköiseltä. Nämä ovat ihan hyväksyttäviä tunteita. Olen nykyisin neljän äiti ja onnellinen enkä murehdi toisten tai omaa perhettä vaan pidän lapsista ja muutenkin ihmisitä. Ihminen muuttuu.  

Miten sinusta tuli onnellinen neljän lapsen kanssa, jos se ensimmäinenkin vaikutti olevan virhe tuon tekstin perusteella? Ap

Oma lapsi ei tuntunut virheeltä missään vaiheessa, mutta tunsin että olimme erillisiä näistä muista perheistä. Että he ovat niitä oikeita ja siis ärsyttäviä perheitä, me olemme vain me. Vuosien mittaan tajusin että ihmisiä tässä kaikki ollaan ja tietenkään en ole kaikkien perheellisten ihmisten kanssa hengenheimolainen mutta se että joku on perheellinen ei ole myöskään mikään vitutuksen aihe. Olen sopeutunut tähän vähä vähältä ja nyt voin sanoa että äitiys ja lapset on luontevaa ja onnellista. Se prismaperhe-yökötys ei ole totta, se on vain pintaa, joka näyttää ärsyttävältä lapsettomille ja ehkä myös nuorille perheille. Ja kun on tarpeeksi kauan ollut lasten ja perheiden ympäröimänä, niin se prismaperheille yököttely tuntuu yhtä tyhmältä kuin rasismi.  

Mikä siitä sitten tekee luontevaa ja onnellista? Minusta tuntuu, että monilla vanhemmilla on ruusunpunaiset lasit silmillään ja se tuppaa ainakin nostamaan vitutusta. Ap