Lue keskustelun säännöt.
Mitä tehdä, päiväkoti "tuputtaa" lapselle tunteita ja ydinperhettä?
22.05.2019 |
Meillä on tilanne, että emme ole koskaan eläneet ydinperheenä. Ex lähti ennen lapsen syntymää ja halusi olla mukana lapsen elämässä vasta, kun lapsi oli jo isompi.
Nyt päiväkodissa tuputetaan lapselle ydinperhe-mallia, ainakin lapsen puheiden perusteella. Lapsi on alkanut selittää, että kaikkien isät ovat joskus asuneet lapsen ja äidin luona. No, eivät ole. Lapselle on siellä myös sanottu, että kyllä sinulla on isää ikävä, kun lapsi on itkenyt, että ei haluaisi mennä isänsä luo.
Kun menin hakemaan lasta, hän karjui eteisessä, että hänellä ei ole isää ikävä. Ja hoitaja siinä vieressä jankuttaa, että kyllä sulla vaan on.
Mitä ihmettä? Miksi lapselle yritetään tuputtaa tunteita ihmistä kohtaan, johon hänellä on vielä ihmissuhteen luominen kesken?
Kommentit (44)
Jos minulle hoitolapsi kertoisi ettei halua mennä isänsä luo, kysyisin ensiksikin miksi ei halua sen sijaan että alkaisin väittämään vastaan. Ihmettelen kyllä tuota tilannetta, miten lapsen isä haluaa olla mukulaansa yhteydessä vasta kun hän on vanhempi? Ja ap:n mielestä tämä on ollut vissiin ihan jees? Eipä ihme että lapsi on päästään sekaisin kun alle kouluikäisenä tuupataan vieraan ihmisen luo väkisin kun tää on nyt sun isäs. Jos lapsi ei edes halua jälkeenpäin puhua tapaamisesta, mitähän siellä on mahtanut tapahtua?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei tämä tilanne parane muuta kuin puhumalla päiväkodin työntekijöiden kanssa. Tunteiden sanottaminen ei tarkoita sitä että väittää tietävänsä miltä toisesta tuntuu.
https://www.youtube.com/channel/UCIq0jc1V-0M6Dd4sm5yZDTw
Tuosta voi kurkata millaisia tavattmia ihmisiä esim . Nämä kaksi äitiä ovat
Vähän hankala kuvio, mutta toivottavasti se siitä pikkuhiljaa asettuu ja jonkinlainen suhde isäänkin syntyy. Koska se on aivan varma, että isättömyydestä ei kukaan selviä ilman ongelmia.
Vierailija kirjoitti:
Ei tämä tilanne parane muuta kuin puhumalla päiväkodin työntekijöiden kanssa. Tunteiden sanottaminen ei tarkoita sitä että väittää tietävänsä miltä toisesta tuntuu.
Kyllä se vain tarhantätien mielestä sitä on. He kun tietävät mielestään aina parhaiten lasten asiat,
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ihan samaa olen ihmetellyt. On se kumma, että pitää jotain tunteita yrittää aivopestä lasten päihin. Tähän astikin ollaan pärjätty hyvin ilman, eivätkä lapset todellakaan vaikuta mitenkään epätasapainoisilta. Päinvastoin. Elämä sujuu hienosti, mutta sitten kasvatuslaitokset sekoittavat lasten päät kaiken maailman abstraktioilla kuten 'rakkaus', 'myötätunto', 'toivo', 'ylpeys', 'anteeksianto', yms. VMP sanon minä.
Eikö sinun perheessäsi näitä abstraktioita opita kotona?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan samaa olen ihmetellyt. On se kumma, että pitää jotain tunteita yrittää aivopestä lasten päihin. Tähän astikin ollaan pärjätty hyvin ilman, eivätkä lapset todellakaan vaikuta mitenkään epätasapainoisilta. Päinvastoin. Elämä sujuu hienosti, mutta sitten kasvatuslaitokset sekoittavat lasten päät kaiken maailman abstraktioilla kuten 'rakkaus', 'myötätunto', 'toivo', 'ylpeys', 'anteeksianto', yms. VMP sanon minä.
Eikö sinun perheessäsi näitä abstraktioita opita kotona?
Ei tunteita kiitos, olemme suomalaisia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mutta minäpä kuulun siihen Suomen onnellisimpaan , 60-luvulla lapsuutensa eläneeseen sukupolveen , jolloin ei ollut vielä minkäänlaisia sukupuolipoikkeavuuksia ja kummajaisia.
Meidän sukupolvemme loi tämän nykyisen hyvinvointiyhteiskunnan, jota erilaiset riekkujat yrittävät nyt niin kovin suurella innolla purkaa
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan samaa olen ihmetellyt. On se kumma, että pitää jotain tunteita yrittää aivopestä lasten päihin. Tähän astikin ollaan pärjätty hyvin ilman, eivätkä lapset todellakaan vaikuta mitenkään epätasapainoisilta. Päinvastoin. Elämä sujuu hienosti, mutta sitten kasvatuslaitokset sekoittavat lasten päät kaiken maailman abstraktioilla kuten 'rakkaus', 'myötätunto', 'toivo', 'ylpeys', 'anteeksianto', yms. VMP sanon minä.
Eikö sinun perheessäsi näitä abstraktioita opita kotona?
Ei tunteita kiitos, olemme suomalaisia.
Olenpa sitten onnekas, että lapseni ovat vain puoliksi suomalaisia.
Lapsen tunteet ovat hänen omiaan ja hänelle on annettava tilaa tuntea, kuten tuntee.
AP:n tapauksessa tarhantäti tuntuu marssivan kylmän viileästi lapsen tunteiden yli, koska "sanoittaa" tilannetta oman käsityksensä mukaan.
AP, ottaisin yhteyttä ensin tähän hoitajaan ja sen jälkeen tarvittaessa ylempään tahoon. Ei sillä päikyntädillä ole oikeutta tulla kertomaan, miltä sinun lapsestasi tuntuu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mutta minäpä kuulun siihen Suomen onnellisimpaan , 60-luvulla lapsuutensa eläneeseen sukupolveen , jolloin ei ollut vielä minkäänlaisia sukupuolipoikkeavuuksia ja kummajaisia.
Meidän sukupolvemme loi tämän nykyisen hyvinvointiyhteiskunnan, jota erilaiset riekkujat yrittävät nyt niin kovin suurella innolla purkaa
Tutkimukset kuitenkin osoittaa että onnellisinta elämä oli 80-luvulla. Jonka polvet nyt uskaltavat jo kertoa, että on muutakin tapaa elää kuin avioliitto ja nainen miehen kotipiikana.
Vierailija kirjoitti:
Mutta minäpä kuulun siihen Suomen onnellisimpaan , 60-luvulla lapsuutensa eläneeseen sukupolveen , jolloin ei ollut vielä minkäänlaisia sukupuolipoikkeavuuksia ja kummajaisia.
Meidän sukupolvemme loi tämän nykyisen hyvinvointiyhteiskunnan, jota erilaiset riekkujat yrittävät nyt niin kovin suurella innolla purkaa
Sullapa on pää syvällä pyllyssä :o
Sisältö jatkuu mainoksen alla
60 luku oli kiistatta onnellisinta aikaa
- ei N. Vain Delta Rhytm Boys
- ei H. Vain Monsieur Mosse
- ei Tr, siis ei ainoatakaan
Kyllä kelpasi silloin kasvaa ja elää
Lapsen tunteiden sanoittaminen on ihan OK, jos se osataan tehdä oikein ja asiallisesti. Se, että aikuinen sanoo kerran lapselle, että sinulla on ikävä isää, on vielä sitä tunteiden sanoittamista. Jos lapsi vastaa siihen, että eikä ole, on aikuiselta epäasiallista alkaa väittämään vastaan. Aikuisella pitäisi olla sen verran itsetuntoa, että pystyisi hyväksymään sen, että arvaus lapsen tunteista osuikin väärään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sateenkaariperheys ei todellakaan ole mitään arkihommaa, vaan poikkeavuutta, jota lienee pakko sietää, mutta ei ole pakko ymmärtää
Mikähän sinulle on arkihommaa?
Minun arkihommiini kuuluvat työnteko, kodin siisteydestä huolehtiminen, ruoanlaitto, lasten kuskaaminen harrastuksiin, sekä ajanvietto perheenä, puolison ja lasten kanssa. Noin tiivistettynä.
Melko "tavallisen tylsää ja normaalia", eikö? Miten uskot sateenkaariperheiden arjen eroavan tästä?
Jos ei opeta lastaan hyväksymään sateenkaariperheitäkin, tekee hänelle karhunpalveluksen. Se voi jopa johtaa siihen, että lapsi vanhempana kiusaa sateenkaariperheestä tulevaa lasta. Järkevintä on kertoa lapselle neutraalisti, että perheitä on monenlaisia, joillakin on isä ja äiti, joillain näistä vain toinen ja jollain on kaksi äitiä tai isää.
Siellä on taas yksi asiantuntija ymmärtänyt tunnekasvatuksen ihan väärin. Tuon tyyppistä näkee jatkuvasti, lapsi karjuu vaikka sitä että sen kengät on väärät väliset, niin kasvattaja hokee, että sulla on äitiä ikävä tms. Ihan kuin lapsen raivari ei voisi johtua jostakin järjettömästäkin asiasta.
Päiväkodissa tuputetaan ja sanoitetaan isoillekin lapsille sellaisia tunteita, joita heillä ei ole. Esim. meidän "helppo" lapsi saattaa joskus pahoittaa mielensä jostain kuten joku muukin, mutta pääsee siitä itsekseen ja nopeasti yli (ja asiasta voi keskustella jälkikäteen, mutta auta armias jos yrität sitä kun on ns. tilanne päällä...). On sitä tyyppiä, että mielummin menee hetkeksi huoneeseensa rauhoittumaan kuin jäisi karjumaan ja riehumaan muiden eteen.
No, päiväkodissa tästä on tehty eräänlainen ongelma, ja lapsen tunteita sanoitettu ihan väärin. Hänet myös laitettiin tunnetaito-pienryhmään, koska ei ilmaise suuttumustaan raivoamalla hikipäisenä kuten moni muu lapsi, vaan enemmänkin alkaa mököttämään ja sulkeutuu, oman tilan puutteessa. Mielestäni lapsen tunnetaidoissa ei ole koskaan ollut mitään vikaa, hän on ihan pienenäkin ollut superempaattinen muiden lapsien itkua ym. kohtaan ja jutellut minullekin että "sitä varmaan harmittaa/naurattaa koska...".
Lapsen tunteiden sanoittaminen ei ole sitä että "määrätään" lapsen puolesta mikä tunne on. Aikuisen pitää osata tarkkailla ja _kuunnella_ lasta, sekä lapsen hyvä tunteminen tietysti auttaa asiassa.
Jos lapsi raivoaa eteisessä kun kengät ei mene jalkaan, niin toki joskus raivon takana voi olla myös esim. se että on äitiä ikävä, on nälkä, tai väsymys. Mutta aikuinen ei voi mennä sanomaan että "sulla on nyt äitiä ikävä", vaan lapselle sanotaan että "Näen että sua harmittaa/kiukuttaa/itkettää nyt tosi paljon. Harmittaako sinua se että kengät ei mene jalkaan? Ai ei. Osaatko kertoa mikä harmittaa?" jne. Kun tätä harjoitetaan lapsen kanssa muiden tunnetaitojen ohella päivittäin arjen lomassa, niin ihan jo tosi pienet lapset oppii sanoittamaan omat tunteensa ja kertomaan ne ihan itse. Ja se on mahtavaa, kun se pieni 3v osaakin ykskaks eräänä päivänä, sen suuren kiukun lomassa pysähtyä, ja sanottua ihan itse että "harmittaa kun piti aamulla tulla päiväkotiin". Tadaa! Se on oikea työvoitto. Ja sit yhdessä mietitään mitä sille harmitukselle voitaisiin tehdä. :)
t. lastenhoitaja
Vierailija kirjoitti:
Jos minulle hoitolapsi kertoisi ettei halua mennä isänsä luo, kysyisin ensiksikin miksi ei halua sen sijaan että alkaisin väittämään vastaan. Ihmettelen kyllä tuota tilannetta, miten lapsen isä haluaa olla mukulaansa yhteydessä vasta kun hän on vanhempi? Ja ap:n mielestä tämä on ollut vissiin ihan jees? Eipä ihme että lapsi on päästään sekaisin kun alle kouluikäisenä tuupataan vieraan ihmisen luo väkisin kun tää on nyt sun isäs. Jos lapsi ei edes halua jälkeenpäin puhua tapaamisesta, mitähän siellä on mahtanut tapahtua?
Mitäköhän se sinulle, hoitajalle, kuuluu, miksi lapsi ei halua mennä isälleen? Voisit vaikka todeta, että voi harmi sen sijaan, että alat udella. Itsellä on todella huonoja kokemuksia päiväkodista siitä, kun lapsen sanomisia ylitulkitaan ja keksitään ihan ihme juttuja. Esimerkiksi haen lasta pitkän päivän päätteekseni päiväkodista ja lapsi huutaa iloisena "äiti tuli" ja kun en heti ehdi syliin ottaa, tulee lapselle suru puseroon ja alkaakin itkeä. Sitten hoitohenkilö alkaa kysellä "Aloitko sä itkeä siksi kun äiti tuli?" sellaisella huolestuneella äänensävyllä. Voi jeesus, oiskohan todennäköisempi selitys tilanteelle, että lapsi on siellä koko päivän kaivannut äitiä ja on ollut ikävä ja väsynyt ja tuo tunnemylläkkä sitten purkautuu itkuna, sen sijaan että heti olisi joku ongelma kotioloissa! Tai kun lapsi puhuu "pelottavasta dinosauruksesta" ja tarhatäti alkaa udella, että mistä on kyse ja kun sanon, etten tiedä, niin toteaa, että ehkä joku tarhakaveri pelotellut. Noh, kotona sitten telkkarista tulee Lidlin mainos, johon lapsi huudahtaa pelottava dinosaurus! Eli on puhunut tuosta mainoksen dinosta kokoajan, eikä kukaan ole PELOTELLUT lasta yhtään millään. Hoitajatkin vois vähän miettiä, että tollasen 2-3-vuotiaat on hyvinkin rikkaita mielikuvitukseltaan ja suurin osa höpötyksistään täyttä mielikuvituksen tuotetta.
Eli lapsi siis nähnyt telkkarista Lidlin Hintasaurus-mainoksen ja puhunut siitä päiväkodissa sanoin "pelottava dinosaurus", niin oletus on _heti_, että joku on pelotellut lasta? Kyllä tuo on minusta melkoista ylitulkintaa. Samoin kuin se, että jos lapsi sanoo, ettei halua nähdä isäänsä. Ei kuulu hoitajille millään muotoa.
Ihan samaa olen ihmetellyt. On se kumma, että pitää jotain tunteita yrittää aivopestä lasten päihin. Tähän astikin ollaan pärjätty hyvin ilman, eivätkä lapset todellakaan vaikuta mitenkään epätasapainoisilta. Päinvastoin. Elämä sujuu hienosti, mutta sitten kasvatuslaitokset sekoittavat lasten päät kaiken maailman abstraktioilla kuten 'rakkaus', 'myötätunto', 'toivo', 'ylpeys', 'anteeksianto', yms. VMP sanon minä.