Ainainen uhriutuminen

Oli vaikea keksiä otsikkoa asialleni, olen kurkkuani myöten täynnä ja haluan vain purkaa ajatukseni jonnekin. Eli minulla on ystävä jonka persoonaan kuuluu hyvin vahvasti kaikenlainen uhriutuminen ja vastuun väistely, ikinä ei ole hänen syynsä jos joku menee pieleen. Esimerkkinä voisi olla vaikka että kun olivat miehensä kanssa ostamassa uutta autoa ja ystäväni sai tahtonsa periksi, sai auton jonka halusi joka sitten osoittautui aika pommiksi niin omasta mielestään häntä oli turha asiassa syytellä - syy oli miehen joka ei kieltäytynyt ostamasta kyseistä autoa. Sama kuvio toistuu ja sen kerran kun hän on oikeassa niin siitä kuulee kyllä sekä perhe että muu lähipiiri.

No, tähän olen tottunut ja hyväksynyt asian. En tee hänen kanssaan isoja, pitäviä suunnitelmia koska en jaksa valitusta siitä jos joudunkin perumaan enkä anna hänelle neuvoja missään isoissa hankinnoissa jotta ei voi myöhemmin syyttää minua. (On tehnyt tätäkin siis, kysyy kavereilta neuvoa mikä puhelin olisi lapselle hyvä ja kun saa ehdotuksia ja päätyy johonkin niistä niin siitä lähtien ko. puhelinta suositellut kaveri on velvollinen ottamaan vastaan kaikki valitukset puhelimeen liittyen ja olemaan käyttötukena) Tänään sain kuitenkin taas tarpeekseni kun töistä kotiin tullessa alkoi pommittamaan viesteillä että olenko jo kotona, tärkeää asiaa. Kun pääsin kotiin hän soitti ja asia josta halusi rantata oli että miten hän ikinä saa tehtyä opintoihin liittyvän näyttösuunnitelman valmiiksi kun aina lapset pyörii jaloissa ja kiukuttelee eikä hänellä pää kestä. Hänellä on siis mies joka on kotona joka päivä, usein menee iltaan ennen kuin pääsee kotiin mutta tulee kuitenkin. Ja viikonloput on lähes aina kotona. En ymmärrä miksi mies ei voi viikonloppuna ottaa niitä pienempiä lapsia ja lähteä pariksi tunniksi jonnekin, pari tuntia tehokasta työaikaa ja näyttösuunnitelma olisi varmaan valmis. Vielä vähemmän ymmärrän kuitenkin sitä että tällä ystävälläni on erinäisistä lapsiin liittyvistä syistä pienemmille lapsille tukiperheet joissa ovat kaksi vuorokautta kuukaudessa, omaishoidon lomitusta molemmista lapsista tämän lisäksi vuorokausi kuukaudessa ja viikottain kaupungin perhetyöntekijä kahden tunnin ajan ja hän ei missään nimessä voi hetkeäkään noista vapaahetkistään käyttää opintoihin!

Sen sijaan hän rutisee ja valittaa somessa lähes päivittäin juuri tuota että "kiva" koittaa opiskella kun ei saa omaa aikaa yhtään. Hänellä on siellä kotona yksi lapsi, muut ovat koulussa tai osapäivähoidossa. Toki tuo kotona oleva lapsi ei ole mikään helpoin taapero eikä nuku päiväunia mutta jotenkin luulisi että siellä saisi edes vartti kerrallaan rauhaa kun yrittäisi ja viitsisi käyttää sen ajan oleelliseen. Sen sijaan hän odottaa että kaikki lapset tulevat kotiin koulusta ja hoidosta, ovat väsyneitä ja kaaoksessa ja alkaa patistamaan isompia että nyt viette nuo pienet ulos että minä saan opiskella. No eihän siitä mitään tule, koululaiset haluavat omaa rauhaa ja omaa aikaa siinä missä aikuisetkin ja pienemmät kaipaavat äidin huomiota. Sitten hän kiukuttelee kun kukaan ei tue häntä ja hän siitä huolimatta koittaa saada opinnot suoritettua. Opinnot jotka muuten aloitti ennen raskauttaan, jätti tauolle koska ei raskaana jaksanutkaan ja on sen jälkeen kaksi vuotta vitkutellut loppuun suorittamista vedoten milloin mihinkin syyhyn.

Ei tällä mun avautumisella mitään pointtia ole, kunhan vaan joskus tekisi mieli vastata sille että kyllä tässä kuule toisillakin rankkaa on niin ole välillä hiljaa äläkä aina kuormita omilla typeryyksilläsi.