Oliko teillä huoleton lapsuus? Itse

Oli

Joka tapauksessa mä toivon sulle huoletonta oloa. Helpommin sanottu kuin tehty, mutta älä stressaa mistään. Koita saada itsellesi hyvä olo vaikka meditaatiolla, tai kun halaat jonkun kanssa keskity siihen miten ihanalta ja turvalliselta se tuntuu sinussa. Etsi hyvää oloa ja tee siitä elämäsi tarkoitus. Aloita parantaa itseäsi, hani.

Oli. Hetken oli vähän ikävämpää, kun sairastuin vakavasti, mutta kun pahimmasta toivuin, elämä jatkui huolettomana. 

mulla oli hyvin turvaton ja huolestunut nuoruus. en muista siitä ajasta muuta kuin jatkvuvan vaaran uhan ja maailman romahtamisen ja minä olin ainoa jonka vastuulla kaikki oli, koko perhe. onneksi lapsena oli aikoja jolloin sain olla hetkiä huoleton. nuoruuden erittäin kova stressitila näkyy varmasti mutta koko elämän. mutta tänäänkin aamulla mietin vanhempiani ja sitä miten onnellinen olen kun en heitä enää tunne eikä mun täydy olla heidän kanssa. toki myös suuri suru siitä ajatuksena mutta että aurinko paistaa kauniissa kodissani, monet asiat on hyvin ja pelkoa heistä ei enää ole eikä huoltakaan. tunnen sydämessä huoletonta keveyttä ja turvaa ja rakkautta. joten se on mahdollista ap saavuttaa!

Oli. Oli kyllä koulukiusaamista ja muutoin huonoa oloa, mutta koti oli aina paikka, jossa oli ihanaa, rauhallista ja helppo olla.

Oli. Lamakaan 90-luvulla ei vaikuttanut. Ei ollut koulukiusaamista ja koulussa oli kivaa.

Oli huoleton lapsuus. Itse asiassa todella vanhanajan lapsuus, asuimme omakotitaloalueella, vieressä metsää, paljon leikkikavereita, joiden kaikkien äidit olivat kotona.

Äiti vei meitä paljon retkille ja uimaan, luki ääneen ja askarteli. Kesällä käytiin mummon luona saaristossa, siellä oli paljon serkkuja seurana.

Saatiin tulla, mennä, seikkailla lasten seikkailuja turvallisesti, kun oli paljon tuttuja aikuisia, missä vaan liikuttiinkin.

Minuakin kiusattiin koulussa varhaisteininä ja teininä. Se oli lapsuuteni suurin suru. Kiusaaminen loppui vasta, kun siirryin toiseen kaupunkiin lukioon ja lukiossa olinkin onnellinen!

Mua hyväksikäytettiin kotona, joten en ole relannut ikinä. Sitä vain on jotenkin vielä olemassa, puoliksi jo kuollut.

Itsaria en tee, vaikka surettaa elämätön elämä. Mulla ei ollut ketään eikä mitään. Olin nuori 90-luvulla, eikä ollut nettiä. Ette nykynuoret tiedä miten hyvin asiat on nyt, kun tyttöjä ei aina syytetä jos on joutunut pahojen tekojen kohteeksi. Eikä silloin saanut tietoa mistään.

En ole varmaan koskaan tuntenut oloani huolettomaksi. Lapsena pelkäsin aivan kaikkea, myös omia vanhempiani, vaikka he olivat aivan tavallisia keskiluokkaisia, mukavia ihmisiä eivätkä koskaan tehneet minulle mitään pahaa. Kasvaessakaan pelot eivät hälvenneet, kunhan muuttivat vaan muotoa.

Aikuisiällä sitten päädyin kallotohtorien tutkittavaksi ja todettiin, että minulla on varhaislapsuudesta alkanut ahdistuneisuushäiriö. Ajattelen itse että kaipa olen vaan jotenkin hermostollisesti ylireagoiva, onhan koirissakin aina joitain hermoheikkoja yksilöitä joten lienee luonnollista vaihtelua. Kurjaa toki omalta osaltani, mutta minkäs sille voi.

Vierailija kirjoitti:

Mua hyväksikäytettiin kotona, joten en ole relannut ikinä. Sitä vain on jotenkin vielä olemassa, puoliksi jo kuollut.

Itsaria en tee, vaikka surettaa elämätön elämä. Mulla ei ollut ketään eikä mitään. Olin nuori 90-luvulla, eikä ollut nettiä. Ette nykynuoret tiedä miten hyvin asiat on nyt, kun tyttöjä ei aina syytetä jos on joutunut pahojen tekojen kohteeksi. Eikä silloin saanut tietoa mistään.

Sama.

Ei ollut.

Huolta riitti siitä, että rahat oli koko ajan tosi vähissä. En uskaltanut lapsena toivoa mitään (leluja, vaatteita tmv) kun teisin, ettei niihin varaa ole. Ajatus siitä, että olisi joskus päässyt vaikka ihan johonkin huvipuistoon tmv. ei käynyt edes mielessä. Asuttiin kaukana syrjäisessä Lapin läänin sivukylässä. Lisäksi huolta riitti kehitysvammaisesta sisaruksesta ja vaikka mistä. Mutta suurin huoli oli tuo raha; moni joulukin jäänyt jotenkin ankeana mieleen. Ainoatakaan lahjaa ei saanut ja äiti asiasta pahoillaan tuli kertomaan, että ostetaan sitten joulun jälkeen alennusten alettua jotain mitä haluan kun tulee rahaa. Enhän minä mitään osannut haluta.

Eilen mietin vasta kun oma lapseni lähti kaverinsa kanssa uimahalliin ja sen jälkeen heselle. Laitoin mukaan kaksikymppisen (takaisin tuli 8e). Tajusin että omilla lapsillani on parempi lapsuus kuin itselläni; ei tarvitse jatkuvasti kantaa huolta siitä, että ei olisi varaa mihinkään ylimääräiseen kivaan. Ei sitä toki rahassa kylvetä, mutta lapsille kerätään pesämunaa, saavat uusia vaatteita tarpeeseen (ei sukulaisten vanhoja pelkästään) ja ovat päässeet kylpylöihin, lintsille jne. Itse en oppinut lapsena edes uimaan, kun ei koskaan uimassa käytetty.

Nyt poika toivoo elämänsä ensimmäistä kertaa tiettyä vaatetta. 60e Filan hupparia. Ja miksipä ei? Sai juuri synttärilahjaksi rahaa 55e ja haluaa ne huppariin käyttää.

Ei. Pelkäsin kuollakseni. Nyt aikuisena kärsin posttraumaattisesta stressistä eli keho käy ylikierroksilla jatkuvasti edelleen, vaikka alkuperäinen uhka ei juurikaan enää elämässäni ole läsnä, ja nykyään mulla on myös keinoja suojautua häneltä. Käyn terapiassa, mutta vaikeaa on saada rauhoittumaan tätä järjestelmää, joka minuun on syntymästä asti iskostunut.

Ei. Ei ollut mitään varsinaista ulkoista syytä miksi olisi pitänyt olla huolestunut: koti oli hyvä, ei ollut rahapulaakaan, ei mitään ihmeempää. Mutta mä olin jo lapsena ahdistumaan taipuvainen pessimistiluonne ja murehdin päivät pitkät ihan kaikkea mahdollista. Ja t en saanut nukuttua kun kaikki maailman pahuus ahdisti.