Lue keskustelun säännöt.
Onko muilla käynyt näin, kun lapset on kasvaneet...
07.05.2019 |
ettei enää oikein jaksaisi pikkulapsia? Kun omat olivat pieniä niin elin niin täysillä sitä pikkulapsiarkea, he täyttivät elämäni ja ajattelin, että tulen aina huomioimaan pieniä lapsia ja heidän vanhempiaan ja olemaan kiinnostunut siitä elämänvaiheesta.
Mutta omien kasvettua olenkin jotenkin kuin kiintiöni täyteen saanut enkä tosiaan jaksa vaikka leikkiä pienten kanssa, kun heitä meillä kyläilee.
Olen täysin erilainen siis kuin luulin olevani. Annan kyllä lasten leikkiä ja ymmärrän sitä touhua ja menoa, mutta en itse jaksa yhtään osallistua tai tehdä pieniin sen lähempää tuttavuutta.
Ihan kuin omat lapset kasvaessaan olisivat vieneet kaikki mehut.
Kommentit (8)
Kyllä. En enää meinaa jaksaa edes kuunnella naapuruston lasten itkua ja kiljumista. Enkä innostu toisten pikkulapsista enää tippaakaan. Joudun näyttelemään että on suloinen lapsi.
Outojen lapsia (esim kaupassa) en noteeraa yhtään mitenkään.
Elämä isojen lasten kanssa on ihanaa :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On, mutta uskon tämänkin olevan vain vaihe. Kunhan aikaa kuluu, innostun taas pienemmistäkin. Yritän kuitenkin olla huomaavainen lapsia kohtaan, hehän eivät voi ymmärtää aikuisten eri vaiheita.
Sama juttu. En voi enää sietää pikkulapsia. Ja naapuruston alle kouluikäiset lapset ärsyttää, enkä jaksa vaivautua lässyttämään heille, enkä heidän vanhemmilleen. Vauvojen huutoa en jaksa kuunnella yhtään. Isot lapset ovat kivoja, heidän kanssa voi keskustella ja tehdä asioita ilman kitinään kuuntelua.
Tuollaisen vaiheen elin, kun omat lapset olivat isoja koululaisia/teinejä. Rehellisesti sanottuna pikkulapset usein ärsyttivät, en sitä näyttänyt mitenkään, olin aina lapsille ja heidän vanhemmilleen ystävällinen. Mutta tosiaan, lapset eivät kiinnostaneet pätkääkään, piti aina näytellä, että olen kiinnostunut suvun pienokaisista. Nyt kun omat lapset alkavat olla aikuisia, nuorin täytti juuri 18, niin yhtäkkiä lapset ja varsinkin vauvat ovat alkaneet taas tuntua kivoilta ja kiinnostavilta.
Ehkä tämä kuuluu elämään ja on ihan normaalia? Näin viisikymppisenä mieli alkaa jo valmistautua mummouteen. Toivon todella, että saan lastenlapsia ja mieluummin jo muutaman vuoden kuluttua, että olen vielä siinä kunnossa, että varmasti jaksan heitä hoitaa ja touhuta heidän kanssaan kaikkea kivaa. Melkein kateellisena katson kun ystäväni hoivailee ihanaa pientä lapsenlastaan.
Kyllä. Voin sanoa antaneeni kaikkeni omille lapsilleni, olin kotiäiti ja aina saatavilla. Olen edelleenkin aina saatavilla aikuisille lapsilleni.
Olen ajatellut, että tästä johtuu, ettei minulla ole edes ”mummukuumetta” siinä merkityksessä, että kovasti haluaisin lapsenlapsia. Enkä ole innostunut pikkulapsista ympärilläni, ravintoloissa, lentokoneissa jne. Toki käyttäydyn sivistyneesti enkä valita tai luo vihaisia silmäyksiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Todellakin sama fiilis. Samoin kaikki lasten puuhat, hiekkalaatikolla istuminen, pulkkamäki tms... Just shoot me.
Kun ihminen vanhenee hän tulee hitaammaksi ja itsestä ainakin tuntuu ettei siedä enää kovia ääniä, minkäänlaista meteliä ja hässäkkää. Pidän kyllä edelleen pienistäkin lapsista mutta just se heidän energia uuvuttaa nykyisin jo puolessa tunnissa. Lienee ihan luonnollista.
Mä olen aivan innoissani pikkulapsista. Omat jo aikuisuuden kynnyksellä.
Odotan kovasti mummoksi tuloa, että saa alkaa ikään kuin alusta!