Lapsena minulle aina kerrottiin missä olin huono. Ei koskaan sitä, että olin hyvä jossain.

Mulla sama vika.

"Ihan hyvä mut harjoittele nyt vielä enemmän".

Lapselle ei saa valehdella; et ollut hyvä missään.

Vierailija kirjoitti:

Lapselle ei saa valehdella; et ollut hyvä missään.

Kyllä jokainen on jossain hyvä 😂 ap

U

, i

Et voi saada uusia vanhempia, etkä uutta lapsuutta, joten joudut rakentamaan uuden itsetunnon ihan itse. Se kestää, mutta onnistuu.

Itse olen nuorempi mutta vanhemmat 6-kymppisiä ja äidin vanhemmat olisivat nyt 9- kymppisiä. Siihen aikaan kasvatustyyli oli erilaista. Ei saanut kehua, jotta lapset eivät "ylpisty." 

Toki ei haukkuminen ole toinen vaihtoehto mutta ainakin onneksi osaat nyt nähdä missä vanhemmilla on mennyt pieleen. 

Mulla vähän samaa. Olin vieläpä hyvä koulussa enkä silti saanut ikinä kehuja. Mistään.

Noh, omia lapsia kehun aina kun on vähänkin aihetta.

Lapselle pitää aina kertoa mitä hän on tehnyt väärin tai huonosti. Kehuminen pilaa lapsen.

Nojaa. Toisaaltahantuo tarkoittaa, että kaikki, mistä ei erikseen moitita, on hyvin. Se on minustapaljon parempi lähtökohta kuin se, että kaikki, mistä ei erikseen kehuta, on huonosti.

En usko, että olisit yhtään erilainen, vaikka vanhemmat olisi olleet toisenlaisia. Aina syy ei löydy muista, vaikka hirveen kiva olis kaikesta ikävästä muita syyttääkin.

Minä taas sain kehuja paljonkin. Silti itsetuntoni on surkea. Äiti esim. kehui kirjoituksiani (luki esim. kouluaineitani ja tykkäsi niistä), kuitenkin viimeistään lukiossa tajusin, etten ollut äidinkielessäkään kovin lahjakas. En oikeasti ollut missään kovin hyvä, eikä se siitä olisi muuksi muuttunut, vaikka kuinka olisi kehuttu.

Onhan se kiva, että kannustetaan, mutta mielestäni kehuminen on turhaa jos aihetta ei oikeasti ole. Menneinä vuosina esim. Idolsissa oli laulajia, joita äiti on aina kehunut. Pudotus oli aika korkealta, kun yhtäkkiä sulle sanottiinkin, ettet ihan oikeasti ole kummoinen laulaja. Vanhemmat oli mielestäni tehneet vaan karhunpalveluksen, kun eivät olleet sanoneet suoraan, että ehkä noi lauluhommat ei oo ihan sun juttu.

Sama. Olen lähes samanikäinen, en tiedä onko tuo ollut 80-luvun tyyli sitten kasvattaa.

Mitään kannustusta en koskaan saanut. Vanhemmilla oli kai tarkoitus "karaista" vähättelemällä ja naureskelemalla että yrittäisin enemmän ja "näyttäisin kaikille". Huomiota sai suorituksilla. Jos ei onnistunut jossain, jäi ilman huomiota ja sitä sai vasta taas suorittamalla jotain.

Itsetunto ollut huono lapsesta asti enkä ole koskaan oikein ollut hyvä missään. Koulusta kyllä jotenkuten selvisin ja sain ammattikoulunkin käytyä, parin keskeytyksen jälkeen. Älyä varmaan olisi muuhunkin, mutta uskoa itseen ja omiin unelmiin ei.

Tunnen koko ajan että minussa on jotain vikaa, kun en osannut täyttää vanhempien odotuksia eikä minulle syntynyt sitä lujaa tahtoa ja rautaista itseluottamusta jolla näytetään kaikille.

Vierailija kirjoitti:

En usko, että olisit yhtään erilainen, vaikka vanhemmat olisi olleet toisenlaisia. Aina syy ei löydy muista, vaikka hirveen kiva olis kaikesta ikävästä muita syyttääkin.

Minä taas sain kehuja paljonkin. Silti itsetuntoni on surkea. Äiti esim. kehui kirjoituksiani (luki esim. kouluaineitani ja tykkäsi niistä), kuitenkin viimeistään lukiossa tajusin, etten ollut äidinkielessäkään kovin lahjakas. En oikeasti ollut missään kovin hyvä, eikä se siitä olisi muuksi muuttunut, vaikka kuinka olisi kehuttu.

Onhan se kiva, että kannustetaan, mutta mielestäni kehuminen on turhaa jos aihetta ei oikeasti ole. Menneinä vuosina esim. Idolsissa oli laulajia, joita äiti on aina kehunut. Pudotus oli aika korkealta, kun yhtäkkiä sulle sanottiinkin, ettet ihan oikeasti ole kummoinen laulaja. Vanhemmat oli mielestäni tehneet vaan karhunpalveluksen, kun eivät olleet sanoneet suoraan, että ehkä noi lauluhommat ei oo ihan sun juttu.

Kyllähän jokainen on hyvä jossain ja kaikissa löytyy jotain kehuttavaa. Ei lapselle tarvitse valehdella, vaan kehua niissä missä onnistuu ja yrittää. Kyseinen Idols-juttu: äiti olisi voinut ohjata nuoren ammattilaisen arvioitavaksi ja hän sanoo totuuden. Ei vanhemman tehtävä ole arvioida lapsen laulutaitoa, vaan ammattilaisen. Ei äidin siis olisi tarvinnut sitä sanoa ettei nuori osaa laulaa, vaan joku musiikkialan ammattilainen.

Vierailija kirjoitti:

Sama. Olen lähes samanikäinen, en tiedä onko tuo ollut 80-luvun tyyli sitten kasvattaa.

Mitään kannustusta en koskaan saanut. Vanhemmilla oli kai tarkoitus "karaista" vähättelemällä ja naureskelemalla että yrittäisin enemmän ja "näyttäisin kaikille". Huomiota sai suorituksilla. Jos ei onnistunut jossain, jäi ilman huomiota ja sitä sai vasta taas suorittamalla jotain.

Itsetunto ollut huono lapsesta asti enkä ole koskaan oikein ollut hyvä missään. Koulusta kyllä jotenkuten selvisin ja sain ammattikoulunkin käytyä, parin keskeytyksen jälkeen. Älyä varmaan olisi muuhunkin, mutta uskoa itseen ja omiin unelmiin ei.

Tunnen koko ajan että minussa on jotain vikaa, kun en osannut täyttää vanhempien odotuksia eikä minulle syntynyt sitä lujaa tahtoa ja rautaista itseluottamusta jolla näytetään kaikille.

Ei vähättely, naureskelu tai haukkuminen ole koskaan ollut mikään kasvatuskeino vaan silkkaa ilkeää luonnetta, ei 80-luvulla eikä milloinkaan muulloinkaan normaalit ihmiset lapsiaan vähättele tai hauku. Ennen kyllä saatettiin karaista, ja se oli tarpeekin, mutta se miten on sitten eri juttu.

Esimerkki: sanoin äidilleni joskus, että minusta olisi kivaa olla lääkäri. Äiti sanoi, että et sinä sinne pääse opiskelemaan, koska sinne on niin vaikea päästä. Olisi antanut minun hakea ja todeta itse, että sinne on vaikea päästä (ja etsiä joku muu ammatti) . Eikä sanoa, että en tule koskaan pääsemään sinne. Ap

Vierailija kirjoitti:

Esimerkki: sanoin äidilleni joskus, että minusta olisi kivaa olla lääkäri. Äiti sanoi, että et sinä sinne pääse opiskelemaan, koska sinne on niin vaikea päästä. Olisi antanut minun hakea ja todeta itse, että sinne on vaikea päästä (ja etsiä joku muu ammatti) . Eikä sanoa, että en tule koskaan pääsemään sinne. Ap

Mulla ihan samanlaiset kokemukset. Äiti ei tainnut edes tietää että pärjäsin lukiossa hyvin ja tavoittelin kirjoituksista hyviä arvosanoja, pelotteli etten ehkä tule pääsemään edes läpi niistä. Näytin sille ja kirjoitin E:n paperit, siitäs sai! 

Vierailija kirjoitti:

Esimerkki: sanoin äidilleni joskus, että minusta olisi kivaa olla lääkäri. Äiti sanoi, että et sinä sinne pääse opiskelemaan, koska sinne on niin vaikea päästä. Olisi antanut minun hakea ja todeta itse, että sinne on vaikea päästä (ja etsiä joku muu ammatti) . Eikä sanoa, että en tule koskaan pääsemään sinne. Ap

Minulle kävi ihan samalla tavalla! Muistan sen hetken, kun telkkarista tuli Teho-osasto, ja sanoin että minusta olisi ihanaa olla lääkäri. Äiti melkein suuttui ja sanoi, että "sinusta ei siihen työhön ole". Ei mitään perusteluja, ei mitään mutta sinusta olisi siihen tai tähän. Vain tuo, ja perään naureskelua että kuvittelen että lääkärit vaan juoksee käytävillä tai jotain.

Tunsin oloni todella nöyryytetyksi. En tiennyt, miksi olin niin huono kaikessa enkä ymmärtänyt, miksi äiti usein kuvitteli minun kuvittelevan ihan kummallisia.

Isäni taas suuttui kun kysyin, että missä minä olisin hyvä. "En minä tiedä, itse sellaiset asiat pitää tietää". Täytin silloin yhteishakukaavaketta. Opokaan ei ollut sanonut mitään, eikä oikeastaan kukaan. Elin maailmassa, jolla ei ollut minusta mitään hyvää sanottavaa.

En siis pärjännyt koulussa, alisuoriuduin pahojen pelkojen takia. En päässyt ensimmäisessä yhteishaussa mihinkään ja luulen, että se vei itsetuntoni varmaan loppuiäkseni. Yritin kovasti tsempata, saada muita kiinni, mutta en vain pystynyt. Se, että ei ollut päässyt mihinkään kouluun (ja kaikki muut oli), jotenkin rikkoi ihan lopullisesti. Jäin ihan tyhjän päälle, ja siihen vielä muiden ihmettely ja pilkka päälle.

Että joo. Kehukaa niitä lapsianne. Tukekaa, kannustakaa, olkaa niitä kriitikoita toki myös mutta rakkaudella.

Vierailija kirjoitti:

Sama. Olen lähes samanikäinen, en tiedä onko tuo ollut 80-luvun tyyli sitten kasvattaa.

Mitään kannustusta en koskaan saanut. Vanhemmilla oli kai tarkoitus "karaista" vähättelemällä ja naureskelemalla että yrittäisin enemmän ja "näyttäisin kaikille". Huomiota sai suorituksilla. Jos ei onnistunut jossain, jäi ilman huomiota ja sitä sai vasta taas suorittamalla jotain.

Itsetunto ollut huono lapsesta asti enkä ole koskaan oikein ollut hyvä missään. Koulusta kyllä jotenkuten selvisin ja sain ammattikoulunkin käytyä, parin keskeytyksen jälkeen. Älyä varmaan olisi muuhunkin, mutta uskoa itseen ja omiin unelmiin ei.

Tunnen koko ajan että minussa on jotain vikaa, kun en osannut täyttää vanhempien odotuksia eikä minulle syntynyt sitä lujaa tahtoa ja rautaista itseluottamusta jolla näytetään kaikille.

Olen syntynyt 1977 ja minua on kehuttu lapsena myös aiheettomasti. Jatkuva vähättely on myrkkyä, mutta ei jatkuva kehuminenkaan ole hyväksi. En tiedä miksi joidenkin mielestä pitää jatkuvasti arvioida ihmisiä.

U