Miten miehesi toimii jos sinulle on tapahtunut jotain ikävää?

Voi, tiedän, mistä puhut.

Omalle kohdalle on osunut vakava loukkaantuminen, johon loppui ensimmäinen ura. Tuskaisena sain kuitenkin hoitaa omat vakuutusriitavalitukseni ja myydä firman, kun puoliso ei omasta mielestään osannut auttaa. Edes kopioinnissa tai inventoinnissa. Jos pyysin kivuista selitettyäni, että hän laittaisi pyykit, hän saattoi kysyä, mikset itse laita. Kuulemma kun joka päivä puhuin olevani kipeä, mistä hän olisi voinut tietää, että olen jotenkin Oikeasti Kipeä niin, etten edes pyykkejä saisi tänään juuri hoidettua.

Kuntouduin ja sain elämän jaloilleen, voitin vakuutusriidan vuosien kuluessa ja kouluttauduin uuteen hyvään ammattiin. Kun myöhemminkin on ollut joitakin isoja haasteita ja niitä välttelevä mies, olen miettinyt eroa. Lapsemme onneksi ovat luonteeltaan empaattisia, kuten itsekin kuulemma olen. Olen opetellut pärjäämään odottamatta tukea, todennut, että minun on itse noustava eikä kukaan nosta tai kanna. Toisaalta niitä nostavia käsiä elämä on tuonut eteen muualta, ihmisistä, joista en sitä odottanut. Esim. niinkin hassusti, että eläinlääkäri koiran käynnillä jäikin kuulemaan minua ja auttoi järjestämään koiran hoitoa minun tilannettani auttaen, samalla siis hoiti minunkin elämäntilannettani. Lääkäri, fysioterapeutti, jotka välittivät ja etsivät apuvälineitä erikseen minulle, naapuri, joka kävi yllätyslumitöissä puolison työmatkan aikana, myyjä, joka aina muitta mutkitta kurotti ylähyllyltä tuotteen, jota katselin... Itse olen yrittänyt olla samanlainen satunnainen rinnallakulkija muille, kun tiedän, paljonko merkitsee, että joku tarjoaa apua ostosten kanssa tai nostaa pudonneen tavaran selkävammaiselle.

Mies on muuten hyvä ja upea isä. Hänen omassa lapsuudessaan vaikeat, traagisetkin asiat on vain vaiettu, suljettu silmistä, ja hänen perheensä on yhä samanlainen. Omat vanhempani eivät myöskään kyenneet käsittelemään menestyneen lapsen vakavaa vammautumista vaan suuttuivat, jos kerroin esim että käyn vuosia kuntoutuksessa. Heille oli niin vaikeaa hyväksyä, että minulla ei mene hyvin. Puoliso on ajan kanssa oppinut tukemaan paremmin, pystyy jopa ajoittain nykyään puhumaan traagisesti menehtyneestä vanhemmastaan, ja kun hän on kohdannut kriisejä, olen ollut tukena. Tosin katkera olo on voinut olla, kun hän ei minua ole tukenut. Lapsen vakava sairaus oli varmaan kohta, jossa hän jotenkin oivalsi, että p***aa sattuu ja se on kohdattava, jos meinaa sen päihittää. Hän usein kiittelee minun vahvuuttani ja kykyäni käydä tulta päin, kun jhän käpertyisi vain toivomaan parasta. Ei silti ole parisuhde sellainen, kuin toivoin. Kuuntelin jälkeen Laura Närhen Supersankaria ja mietin, että sellaisena näin itseni ja hänet rakastuessani. Nyt olen hiljaa surullinen siitä, että kumpikaan meistä ei enää ole valmis olemaan toiselle sellainrn. Hänen parisuhdeläsitykseensä se ei varmasti ole koskaan kuulunutkaan, hänen historiaansa nyt paremmin ymmärtäessäni, minä vain ajattelin niin, koska itse olisin tehnyt kaikkeni tukeakseni häntä.

Puolisoni kehitys on kyllä ollut suurta. Ehkä kolmessakymmenessä vuodessa hänestä vielä tulee se Supersankari myös. Toinen juttu on, opinko ikinä luottamaan siihen, että minun ei ole pakko pitää aina itse huolta itsestäni ja hoitaa yksin kriisejä. No, kaikesta selvitään tai kaadun saappaat jalassa ainakin.

Kun itse jouduin sairaalaan nii mies halus olla siellä 24/7.kun mummini teki kuolemaa ja halusin mennä joka päivä häntä katsomaan, mies hommas aina meän lapselle hoitopaikan et pääsen ja mummin kuollessa lohdutti jatkuvasti ja silloinkin pyysi lapselle hoitopaikkaa jotta saan itkeä rauhassa

Vierailija kirjoitti:

Mulla oli todella rankkaa työssäni viime talvena. Olin todella lähellä burnoutia. Mies on tukenut kaikin mahdollisin tavoin ja perheemme elämä on keskittynyt ainaostaan minuun ja olen siitä ikuisesti kiitollinen. Olen valinnut niin oikein silloin kun aviomiehiä jaettiin.

Nyt tilanne töissä normalisoitunut ja kaikki taas niinkuin ennenkin. Mutta on siis niitäkin miehiä jotka tosissaan tukevat aviopulisoa ja mulla onneksi on sellainen.

Ja nyt ajattelet että kaikki meni niin kuin pitikin? Että se on ihan normi meininki että koko perhe on keskittynyt vain sinuun? Etkö huomaa mitään ihmeellistä kun luet omaa tekstiäsi? Paljonko muuuten teit töitä viikossa silloin kun oli rankkaa?

Mies tukee, kuuntelee ja lohduttaa, auttaa käytännön asioissa jos pyydän ja joskus pyytämättäkin. On tunnetasolla läsnä, jos haluan suorittaa kunnon huutoitkut.

Olen oppinut ja kasvanut hoitamaan itse omat ja muiden asiat, enkä varsinaisesti edes osaa odottaa ketään lohduttamaan. Mutta tässä on ollut minun lapsuuden perheessäni niin paljon vakavia sairauksia, kriittistä tilaa, kuolemaa ja muuta kurjaa. Yllättäen on tullut hurja määrä asioita lisää hoidettavakseni ja olen toiminut ajoittain omaishoitajana sen lisäksi, että meillä on pienet lapset ja minulla oma yritys. Mies on ottanut koppia kotihommista ja lastenhoidosta tosi paljon, kun istuin talven illat teho-osastolla. Mies on myöskin muutaman kerran kuunnellut ja pitänyt sylissä, kun olen itkenyt huutamalla räkä lentäen kummankin paidan märäksi. Auttanut järjestämään hautajaiset tai oikeastaan antanut minulle lapsivapaata aikaa järjestää ne ja perunkirjoituksen.

Uskomaton onni olla yhdessä ihmisen kanssa, joka oikeasti auttaa silloin kuin vastamäki tuntuu turhan jyrkältä. Ja kantaa kaupasta kasan herkkuja, jos joku perheestä sairastaa. Auttaa näkemään hyvät asiat silloin, kun itse en niitä näe. Ja pysyy silti normaalina ja kasassa, vaikka minä olisin välillä vähän loppu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla oli todella rankkaa työssäni viime talvena. Olin todella lähellä burnoutia. Mies on tukenut kaikin mahdollisin tavoin ja perheemme elämä on keskittynyt ainaostaan minuun ja olen siitä ikuisesti kiitollinen. Olen valinnut niin oikein silloin kun aviomiehiä jaettiin.

Nyt tilanne töissä normalisoitunut ja kaikki taas niinkuin ennenkin. Mutta on siis niitäkin miehiä jotka tosissaan tukevat aviopulisoa ja mulla onneksi on sellainen.

Ja nyt ajattelet että kaikki meni niin kuin pitikin? Että se on ihan normi meininki että koko perhe on keskittynyt vain sinuun? Etkö huomaa mitään ihmeellistä kun luet omaa tekstiäsi? Paljonko muuuten teit töitä viikossa silloin kun oli rankkaa?

En ole alkuperäisen kommentin kirjoittaja, mutta minusta tuo kuulostaa juuri oikealta. Perhe isolla P:llä tukee kutakin jäsentään tarvittaessa, jotta jokainen selviäisi. Nimenomaan kun voi tukea järjestämällä arkea ja auttamalla vaikeissa ajoissa, ei yksi perheen tärkeä jäsen romahda. Se on minusta hyvä oppimäärä myös lapsille, että jos heillä on vaikeaa, perhe tukee ja huolehtii, elää mukana ja kantaa, oli se vaivalloista tai ei. Minusta tuo oli ihana kommentti, tuo lainaamasi tarina.

Tää ukko tuntuu miltei nauttivan siitä kun sairastan ym. ja pääsee hoivaamaan. Hirveän huolehtivainen. Välillä rasittavuuteen asti.

Itse olen tottunut painamaan sata lasissa vaikka toinen jalka haudassa, nyt onkin kumppani joka kampittaa sängynpohjalle kun vähänkään yskäisen. Kuukautisten aikaan on jatkuvasti kuumentelemassa kuumavesipulloja ja hieromassa selkää ja jalkoja ja laittamassa ruokaa.

Ajoin kivaa, ajoin rasittavaa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla oli todella rankkaa työssäni viime talvena. Olin todella lähellä burnoutia. Mies on tukenut kaikin mahdollisin tavoin ja perheemme elämä on keskittynyt ainaostaan minuun ja olen siitä ikuisesti kiitollinen. Olen valinnut niin oikein silloin kun aviomiehiä jaettiin.

Nyt tilanne töissä normalisoitunut ja kaikki taas niinkuin ennenkin. Mutta on siis niitäkin miehiä jotka tosissaan tukevat aviopulisoa ja mulla onneksi on sellainen.

Ja nyt ajattelet että kaikki meni niin kuin pitikin? Että se on ihan normi meininki että koko perhe on keskittynyt vain sinuun? Etkö huomaa mitään ihmeellistä kun luet omaa tekstiäsi? Paljonko muuuten teit töitä viikossa silloin kun oli rankkaa?

En kyllä huomaa mitään ihmeellistä lukiessani tekstiäni. Meidän perhe on Tiimi ja silloin kun jollain on vaikeaa muut tukevat. Niin sen pitääkin olla.