Työttömyydessä pahinta on torjutuksi tulemisen ja ulkopuolisuuden tunteet

Itsellä on auttanut, kun on hankkinut työttömiä kavereita.

Itsetunto-ongelmia?

Juuri tuon takia monet työttömät eivät edes hae töitä. Kun työnhaulla on vain negatiivinen vaikutus omaan olotilaan.

Mutta kun työttömyys jatkuu tarpeeksi kauan, sitä alkaa rakentaa itselleen uutta identiteettiä ja pohtia omia arvojaan syvällisemmin.

Itse en enää pidä itseäni arvottomana kulueränä, ihmisenä joka ei saisi olla olemassa, ja jonka täytyisi jokainen minuutti elämästään muistaa, kuinka turha ihminen on ja kuinka olisi kohtuullista tuntea syyllisyyttä ja häpeää kaikesta vapaa-ajastaan.

Ajattelen että ei ole minun vikani jos kaikille ei riitä töitä. Nautin oikeasti jokaisesta vapaapäivästäni ja siitä kun ei tarvitse sietää inhottavia työtovereita, pomoja ja asiakkaita.

Mikset mene johonkin ihan tavalliseen työhön, esim. kaupan kassalle? Odotat nyt jotain yksisarvista, jota ei ole tulossa.

Mitä pidempään olet työttömänä, sitä epätodennäköisempää on työllistyminen yhtään mihinkään työhön.

Kakkahattutäti kirjoitti:

Mikset mene johonkin ihan tavalliseen työhön, esim. kaupan kassalle?

Yritin mennä kaupan kassalle, mutta heittivät pihalle sieltä kaupasta. :( Kuulemma sitä työtä pitäisi hakeakin ja siellä hakijoissa on sitten taas 500 hakijaa per avoin paikka niin kuin joka paikassa muuallakin. Se jolla on täysin aukoton CV ja esim. tradenomin tutkinto saa paikan.

Itsekin uskon tuon ajatuksen olevan yhteydessä huonoon itsetuntoon. Olin 23-vuotiaana työtön ja kohta 29-vuotiaan valmistun AMK:sta, mutten ole vielä saanut töitä, koska lähes kaikki virkoja. 23-vuotiaana mietin paljon, miten ”hyviä työvuosia valuu hukkaan, mitä muut ajattelevat” ja plaaplaa. Olin kateellinen tavallisille vuorotyöläisille ja ajattelin heidän olevan ”hiton rikkaita” verrattuna minuun. No, pääsin itsekin tässä välissä vuorotöihin lähes vuodeksi. Työttömyyden pelossa säästin 30 000 euroa muutamassa vuodessa. Suurin osa työkavereista oli tosin köyhempiä kuin minä työttömänä ollessani. Ja nyt taas kun olen työtön, niin huomaan että ei kukaan niistä oikeastaan ollut rikas vaikka olisi ollut rikas aviomieskin. Kaikki mikä tuli, oli mennyttä palkkapäivänä.

Nyt ainut mikä minua enää työttömyydessä pelottaa on ikäni :D Täytän pian 30-vuotta ja alkaa hiipiä ajatus, etten olekkaan kuolematon. Toisaalta olen onnellinen, etten ole 50-vuotias alanvaihtaja. Ehkä tämä osittain liittyy itsetuntoon edelleen. Kyllä ne 50-vuotiaatkin nuoria kiilaavat! En tiedä mitä pitäisi ajatella, kun välillä mietin että tulen toimeen osinkoineni ja vuokratuloinenikin —> miksi stressata, kun en voi tähän vaikuttaa ja passiiviset tulot pitävät minusta huolen? Mutta, MINÄ oikeasti tykkään tehdä töitä! Nautin siitä. Siksi onkin ironista, kun sain taas 2 v kuunnella työkavereiden narinaa kun työt vituttaa. Mietin vain, että ”miksi valitatte?”.

Kai se vakituinen työpaikka on pakko ottaa vastaan, jos sellainen tulee. Ja ainiin, minulla oli 23-vuotiaana vakituinen paikka, mutta irtisanoin itseni samalla kun aloin vaihtamaan alaa! Fiksua. Työyhteisö oli kyllä niin läpimätä enkä ollut nähnyt muuta, niin se oli ainut ratkaisu.

No, ainakin jatkan säästämistä ja sijoittamista. Joka vuosi on tullut 10 000 euroa säästettyä, joten jos sama meno jatkuu niin mahdollisuudet isompaan vaurastumiseen kasvavat.

Nyt aion nauttia kesästä ennen kuin paperit ovat virallisesti kourassa. Lapset ovat pieniä ja elämä on ihanaa. Itsesyytökset työnnän pois.

Vierailija kirjoitti:

Mutta kun työttömyys jatkuu tarpeeksi kauan, sitä alkaa rakentaa itselleen uutta identiteettiä ja pohtia omia arvojaan syvällisemmin.

Itse en enää pidä itseäni arvottomana kulueränä, ihmisenä joka ei saisi olla olemassa, ja jonka täytyisi jokainen minuutti elämästään muistaa, kuinka turha ihminen on ja kuinka olisi kohtuullista tuntea syyllisyyttä ja häpeää kaikesta vapaa-ajastaan.

Ajattelen että ei ole minun vikani jos kaikille ei riitä töitä. Nautin oikeasti jokaisesta vapaapäivästäni ja siitä kun ei tarvitse sietää inhottavia työtovereita, pomoja ja asiakkaita.

Ihanasti kirjoitettu! Olen vasta nyt alkanut ajattelemaan samalla tavalla!

Tästä puhutaan aika vähän. Pitkäaikainen työttömyys jatkuvina epäonnistumisten kokemuksina. Jotkut olettavat, että työtön silti pysyy henkisesti reippaana ja loputtomassa valmiudessa, jos kutsu jonain päivänä käykin. Onhan se hienoa, jos jaksaa pitää lipun korkealla vastoinkäymisistä huolimatta, mutta on ihan inhimillistä, ettei aina jaksa.

Muuten ymmärrän, mutta alapeukku siitä, että puhuit "työtätekevistä normaaleista ihmisistä" (ihan kuin muut eivät olisi normaaleja) ja että muutenkin ajattelet arvosi riippuvan siitä, että olet "yhteiskunnan tuottava jäsen". Yhteiskunta on ihmistä varten eikä päinvastoin.  

Vierailija kirjoitti:

Juuri tuon takia monet työttömät eivät edes hae töitä. Kun työnhaulla on vain negatiivinen vaikutus omaan olotilaan.

Juuri näin!

Voi antaa työssä käyville mahdollisuuden päteä ja kokemuksen, että olisivat moraalisesti ylempiarvoisia. Se, että työtön kohtaa työssä käyvän pystypäin, voi lopulta avartaa työllisenkin maailmankuvaa.

No haistakaa itte.

Työttömyydessä ainoa paha asia on rahan puutteen aiheuttama köyhyys, joka mahdollistaa myös työvoimapoliittisen kepitysväkivallan kun ihmisillä ei ole mahdolisuutta kieltäytyä noiden laitosten osoittamista pakkotoimista. Ne ovat väkivaltaa ja vakava rikos ihmisyyttä vastaan.

Itse en kaivannut työttömänä mitään "työyhteisöä", vaan fyrkkaa: fyrkalla olisin voinut tehdä mitä haluan (jos siis rahaa olisi saanut / saisi edes nyt riittävästi), niin että olisin voinut osallistua mihin haluan ja liittyä minkä tahansa harrastusryhmän jäseneksi, tai viettää aikaani missä tahansa muussakin maassa kuin tässä mälsässä Suomessa.

Elämässä tarvitaan rahaa, ja jos sitä saisi vastikkeetta riittävästi, niin sen saaja olisi

varmasti myös työ- ja elinkeinoelämän kannalta tehokkaampi, kun hän saisi keskittää koko jaksamisensa sopivan ja mukavan lisäansion (=työn) etsintään sekä tekemiseen, eivätkä noiden työvoimapoliittisten hyökkäysten torjuminen sekä omien luonnollisten YK-tasoisten ihmisoikeuksien täysipäiväinen puolustaminen sitoisi kaikkia voimavaroja ja psyykkistä jaksamista.

Mutta minkälainen mieli ja sielu jaksaa märehtiä tuollaisia täysin yhdentekeviä ja mitättömiä asioita kuin nuo AP:n luettelemat huolenaiheet:

"

Kun tulee torjutuksi, jää myös työyhteisön ulkopuolelle - ei siis välttämättä juuri sen tietyn työpaikan, vaan yleensäkin työssäkäyvien ja tuottavien yhteiskunnan jäsenten joukon ulkopuolelle.

Ja kun muut elävät arkielämää työtä tekevinä normaaleina ihmisinä, sitä vaan katsoo viikosta toiseen sivusta ja miettii, miksi minua ei kelpuuteta samaan joukkoon.

"

 Miksi nuo "yhteisöön kuulumiset" ja "normaaliudet" sekä "joukkoon kuulumiset" (ja nimenomaan juuri aivan välttämättä sen työlauman jäsenyys eikä mikään muu kelpaa) ovat joillekin tuollaisia primääritarpeita, että ne kiilaavat tärkeysjärjesyksessä jopa ravinnon ja riittävän unenkin ohi? Siis, minkälaisen kehityskulun kautta ihmisen ajattelu alkaa kiertää tuollaisten asioiden ympärillä, jotka eivät terveelle ja tasapainoiselle ihmiselle edes tule mieleenkään?

Joo. Mulla on tilanne se, etten saa töitä ikäni vuoksi - edes kaupan kassalle ei pääse, koska sinne palkataan nuoria. Se on nuorten kannalta ok, mutta syrjii vanhempia naisia. En ole ollut alalla sitten 80-luvun, mutta pärjäisin kyllä.

Ulkopuolisuuden tunne on tuttu. Enää en edes hae töitä, koska ei niihin pääse, kun mittariin on kertynyt 60 vuotta. Tein viime vuonna palkkatukitöitä puoli vuotta ja jakson loppupuolella työkkärin täti alkoi olla aktiivinen suhteeni. Esitti kolmea paikkaa haettavaksi (olen ammattitaitoinen sihteeri). Olin sitä mieltä, että hakeminen on turhaa, vaikka palkkaava yritys saisi palkastani osan palkkatukena takaisin. Olinkin oikeassa. Paikkoja piti silti hakea, oli pakko.

Erityisen nöyryyttävää oli, että työkkärin täti alkoi kannustaa minua: älä lannistu, älä luovuta - tyyliin. Sanoin olevani realisti tämän asian suhteen. Sanoin etten ole masentunut, lannistunut enkä luovuttanut, vaan todellakin tunnustan tosiasiat. Nöyryyttävältä tuntui, että piiskataan jo melkein kalkkiviivoilla olevaa hevosta uskomaan ihmeisiin, että saavuta vielä pokaalin kun annat kaikkesi. Eihän senkin mene, jos muut hakijat ovat esim 10-20 vuotta nuorempia.

Tekisin kyllä töitä, mutta maailma ja työelämä ajoi ohitseni kovalla vauhdilla.

Olen tehnyt joskus henkilökohtaisen avustajan töitä, koska muualle ei pääse. Tässä iässä fysiikka hoitaa näitä tehtäviä alkaa olla esteenä. Samoin - en halua enää mennä siivoamaan jonkun siivottoman kehitysvammaisen kämppää enkä jaksa kuunnella niitä älyvapaita juttuja kiinnostuneena ja rohkaista häntä.

Toisaalta on näitä monivammaisia ihmisiä, joita avustajan oletetaan vetävän perässään ja antautuvan osaksi heidän elämäänsä, motivoivan heitä kaikenlaiseen vääntöön (masentuneet yms.). Sitten mm miehiltä, joilla aivovaurio pitää kuunnella kaikenlaista sontaa, joka liittyy seksiin.

Tekisin sihteerin/asiakaspalveluun tai vastaavan töitä mielelläni, mikäli joku palkkasi minut.

Sohvan nurkassa on aika ikävä nököttää itsekseen, vaikka esim luen paljon. Lapseni kasvatin yksinhuoltajana aikuisiksi ja siinä onnistuin hienosti. En olisi arvannut, että työelämästäni tulikin loppumatkalta tällainen.

Palkkaisitko itse 60-vuotiaan naisen johonkin työhön? Eikö ikä olekaan este? Mitä työtä ehdottaisit?

Olen huolehtinut itsestäni, en ole räjähtänyt tapaus, käytän omaa autoani ja asun pääkaupunkiseudulla.

Faith kirjoitti:

Tästä puhutaan aika vähän. Pitkäaikainen työttömyys jatkuvina epäonnistumisten kokemuksina. Jotkut olettavat, että työtön silti pysyy henkisesti reippaana ja loputtomassa valmiudessa, jos kutsu jonain päivänä käykin. Onhan se hienoa, jos jaksaa pitää lipun korkealla vastoinkäymisistä huolimatta, mutta on ihan inhimillistä, ettei aina jaksa.

Jep, mediassa näkyy tarinoita näistä 500 hakemuksen jälkeen työllistyneistä sankareista - harvemmin niistä, jotka 500 hakemuksen jälkeen luovuttavat...

Huvitti, kun työkkärin työntekijä tietenkin ohjeidensa mukaan rohkaisi minua, akateemista työtöntä. Sanoi, että kyllä hän tietää eräänkin yli 60-vuotiaan, joka oli saanut vakipaikan äskettäin. Satuin kysymään, mistä alasta oli kysymys. Kauppaan oli päässyt töihin, aikaisemmalle alalleen. Ei ollut akateemista loppututkintoa hänellä, mutta työkkäri vertaili meitä kahta tapausta ihan notkeasti.

Rahanpuute aiheuttaa ongelmia. Ei ole varaa juuri mihinkään ylimääräiseen. Nytkin tiedän saavani vieraita, joille pitää tarjota ruokaa. Se tietää sitä, että itse syön muutaman päivän kaikenlaisia jämiä, että talouteni tasapaino säilyisi ja voin ostaa tarpeet vieraitani varten. Vieraat tietävät että olen työtön, mutta itse työllisinä eivät oikein ymmärrä tilannettani enkä ala selvittää tulojani.

Koetan vältellä työllisten kohtaamista tilanteissa, joissa joutuisi keskustelemaan omasta arjesta ja niinä kertoina kun on pakosta tullut vastaan, olen kääntänyt puheen muuhun. 

Minusta pahinta oli se, että ei voinut suunnitella tulevaisuuttaan. Ei voinut varata edes hammaslääkäriä saati sitten matkaa, kun ei tiennyt onko töissä vai työtön. Viime aikoina jälkimmäinen on todennäköisempää, vaikka juuri nyt olenkin töissä.

Rahanpuute ei ehtinyt pahemmin kiustata, kun kuitenkin oli välillä sen verran töitä, että silloin sai hankittua kaikkea tarpeellista. Rahaa ei jäänyt säästöön, kun piti ostaa vaatteita, kodinkoneita, silmälasit ja muuta sellaista, johon työttömänä ei ollut varaa.

mielestäni työttömyyden hoidossa tulisi ottaa käyttöön nöyryys- ja häpeärangaistukset

johanna_sos kirjoitti:

mielestäni työttömyyden hoidossa tulisi ottaa käyttöön nöyryys- ja häpeärangaistukset

HV