Lapsen menettämisen tuska

Miksi lapsen menettämisen tuska on niin suuri? Eihän lapsella itsellään ole kuoltuaan mitään hätää, joten jos kuolemaa on edeltänyt sairaus, eikö pitäisi tuntea helpotusta siitä, ettei hän enää kärsi? Kuoleman jälkeen vanhemmilla myös on enemmän aikaa itselleen ja toisilleen, parisuhteelleen. Taloudellinenkin tilanne kohenee.

Jos lapsen kuolema on järkytys, sen mahdollisuuteen kannattaa varautua jo lasta alulle pantaessa. Maailmankaikkeudessahan yhden ihmisen elämällä tai kuolemalla ei ole merkitystä. Vuonna 4019 kenestäkään meistä ei ole tietoakaan, eikä meistä ainakaan kukaan ole kuullut millään toisella planeetalla. Planeetoistahan kärpäsenlikaan verrattava määrä on löydetty ja osa varmaan asuttuja. Ihmiselämillä ei ole mitään merkitystä suuressa kuvassa eikä yhden kuolemaa siten tule surrakaan.

Jos lapsettomuus on paha juttu, uuden lapsenhan voi aina tehdä ja hyvässä lykyssä se on onnistuneempi kuin alkuperäinen, menetetty lapsi. En ymmärrä ihmisiä, jotka kaipaavat vuosia sitten kuolleita omaisiaan. Pieni haikeus voi joskus käydä mielessä, mutta liika tunteilu ei kuulu normaaliin elämään vaan estää sen. Ihminen on sairas, jos suru käy taakaksi. Tärkeintä on kuitenkin oma selviytyminen. Ihminen siis tuhoaa itseään, jos unohtuu vuosiksi suremaan yhtä vastoinkäymistä. Uusia tilaisuuksia tulee ja elämä jatkuu. Ihmisen päätarkoitushan on oma menestyminen eikä toisen menettäminen nyt totta tosiaan ole tästä pois. Sen sijaan suru syö omaa menestystä eli aineeton tunne vie pois jotain konkreettista, kovaa rahaa.