Keskenmenon kokeneet

Fyysisesti ei mennyt kovin kauaa, sain keskenmenon niin varhaisilla viikoilla. Tavallista kivuliaammat ja runsaammat menkat. Pahin meni ohi muutamassa tunnissa. Henkisesti taisin toipua silloin kun sain esikoisen syliin kaksi vuotta tuon jälkeen.

Fyysisesti pari viikkoa - henkisesti varmaan lähes kolme vuotta; ensin tuli pakkomielle tulla uudelleen raskaaksi, ja kun kahden vuoden yrityksen jälkeen vihdoin onnistui, niin raskausaikaa varjosti ääretön pelko ensin keskenmenon ja sitten kohtukuoleman suhteen. En tiedä missä vaiheessa keskenmenon suru vaihtui yritysajan epätoivoon, raskaana on kyseinen aika mielessä edelleen vuosia myöhemmin.

Sain keskenmenon tammikuun lopulla, nyt on jo ihan siedettävä olo. En ehtinyt koskaan nähdä sikiön sykettä, ehkä se lyhensi henkistä toipumisaikaa. Jouduttiin tyhjentämään lääkkeellisesti osastolla, pari tuntia pahoja kipuja ja sen jälkeen helpotti. Vuoto kesti pitkään ja ärsytti ja ahdisti se.

Sain keskenmenon sen verran aikaisessa vaiheessa että en kokenut sitä hurjan raskaana henkisesti. Yritin ajatella rationaalisesti että mahassani ei ollut edes vielä "oikeaa" vauvaa, se oli solumöykky, joka ei ollut kykenevä tähän maailmaan. En ehkä kokenut valtavaa menettämisen tuskaa - enemmänkin isoa pelkoa tulevien raskauksien suhteen.

Fyysisesti toivuin ennalleni reilussa viikossa. Pari päivää oli enemmän kipuja ja vuotoa.

Olin lopulta oikeastaan lähinnä helpottunut.

Mulla kesti kurjaa oloa ehkä viikon. Olisi varmasti kestänyt kauemmin, jos ei olisi ollut jo yksi lapsi. Lisäksi tulin melko pian uudelleen raskaaksi.

Olihan hän oikea ihminen, sydämensykkeet jo havaittu vaikka viikkoja 7 takana. Kun näkee pieniä sikiönukkeja,  niin tietää, että sikiö muistuttaa jo hyvin varhain oikeaa ihmistä. On mukana elämässä, vaikka hänestä ei ole muuta kuvaa kuin ultrakuva. Se harmittaa, ettei häntä osannut siinä vaiheessa pyytää mukaansa, olisi saanut johonkin uurnalehtoon, jossa olisi voinut käydä muistelemassa ja viedä kukkasia ja Jouluna kynttilän.  Kun on kuullut sikiön sydämensykkeet ultrassa, niin silloin hän on oikea ihminen. 

Kyllähän siinä fyysisestikin meni jonkin aikaa kun piti tehdä kaavintakin, ja menetin verta aika paljon. Viisi vuotta myöhemmin kun tulin seuraavan kerran raskaaksi iski kyllä aikamoiset pelkotilat kun oli vielä kaksosraskaus, piti käydä ihan juttelemassa ammattilaiselle. 

Mulle on nuorempana tehty kaksikin kertaa abortti, mutta niistä ei jäänyt mitään traumaa, toki paha mieli, mutta se keskenmeno oli raju ja järkyttävä kokemus. Olin ehtinyt kertoa sukulaisille ja kavereille että olen raskaana ja olisi ollut ensimmäinen ultra ja oli vielä joulukin just. Ei kai sitä koskaan koskaan unohda.

Ensimmäisessä keskenmenossa vuoti verta runsaasti yhden illan ja yön. Oli myös pahoja kramppeja.

Henkisesti toivuin yllättävän nopeasti, halusin ehdottomasti raskautua nopeasti uudelleen.

Toinen keskenmeno oli sen verran varhaisilla viikoilla että en ollut edes tajunnut olevani raskaana ennen kuin menin sairaalaan. Verenvuotoa ja kramppeja yhden yön ajan, ei tosin niin pahasti kuin ensimmäisessä keskenmenossa.

Henkisesti toivuin jälleen nopeasti, ehkä siksi että en ollut edes tajunnut olevani raskaana.

Kolmas keskenmeno oli tuskaisin, se tuli aika myöhäisillä viikoilla. Verenvuoto oli niin pahaa että jouduin osastolle pariksi päiväksi. Vuoto kesti monta viikkoa niukempana.

Henkisesti romahdin. Olin jo varma että ei tule keskenmenoa, "turvalliset" viikot olivat jo niin lähellä. Tuntui että en uskalla enää yrittää raskautta. Olin töistä pois monta viikkoa koska olin vaan niin uupunut.

Neljäs keskenmeno oli myös hyvin varhaisilla viikoilla, jälleen kramppeja ja vuotoa. Jälkivuotoa reilun viikon.

Henkisesti olin aika turta ja väsynyt. Toisaalta olin jo ennakoinut asian.

Neljännestä keskenmenosta on nyt kaksi vuotta ja nyt olen jälleen raskaana. Tällä hetkellä raskaus on pidemmällä kuin koskaan aiemmin, mutta ei silti tarpeeksi pitkällä sen suhteen että uskaltaisin iloita kunnolla. Kahden viikon kuluttua saan alkaa ostamaan vauvanvaatteita, jos siis sinne asti päästään.

Olen aina yrittänyt järkeillä asiat itselleni, niin tein myös keskenmenon suhteen. Kyseessä ei ollut elinkelpoinen ihminen. Se oli viallinen kasa soluja, joista ei olisi tullut ihmistä. Enkä halua nyt loukata ketään, itse ajattelen asian vain näin.

Henkisesti en siis tarvinut paljoa aikaa toipumiseen.

Fyysisesti toivuin pari viikkoa, töistä jouduin olemaan pois muistaakseni 2 päivää.

Sain kaksi keskenmenoa perättäin ennen ensimmäistä lasta. (Mitään syytä ei selvinnyt.) Fyysisesti toivuin niistä melko nopeasti, mutta suru ja lapsettomuuden pelko oli syvä. Se helpotti kun esikoiseni syntyi terveenä, ja rakastuin lapseen täysin ja tunsin, että juuri tämän lapsen pitikin syntyä. Kävin keskenmenojen jälkeen ammattiauttajan juttusilla, se helpotti. Tsemppiä sinulle toipumiseen. On hyvin todennäköistä, että koet vielä onnistuneen raskauden ja saat lapsen syliisi.

Fyysiseen toipumiseen keskeytyneen keskenmenon jälkeen meni n. 3viikkoa. Koska kohtu ei lähtenyt tyhjentymään itsestään jouduttiin tekemään lääkkeellinen keskeytys. Keskeytys tehtiin kotona ja menin todella heikkoon kuntoon: silti sairaslomaa tippui vaan 2 päivää ja seuraavan pari viikkoa horjuin uudessa työpaikassa naama valkoisena pyörtymisen partaalla.

Koska keskenmeno tapahtui lapsettomuushoitojen aikana ja jäi ainoaksi raskaudekseni, henkiseen toipumiseen meni n. 2 vuotta sillä samaan aikaan käsittelin myös sitä, että jään lapsettomaksi. Yhä edelleen (n. 5 vuotta keskenmenosta) asia nousee välillä mieleen mutta osaan elää asian kanssa.