Onko liitollamme tulevaisuutta? Kaipaisin mielipiteitänne tähän tilanteeseen.

Älä unelmoi vaan myönnä tosiasiat. Miestä et voi muuttaa, vain itseäsi voit. Hän ei ole ainoa mies maailmassa ja vaikka olisi, niin elämä voi olla ihanaa ilmankin. Sinulla on murrosikään tulevat lapset jotka tarvitsevat sinua, valitse heidät. Viettäkää ihana kesä tehden kolmisin kaikkea kivaa; retkiä, matkoja, piknikkejä, konsertteja jne. Et ikinå saa takaisin näitä ratkaisevia lähivuosia.

Et sinä hölmö ole kaivatessasi miestä elämääsi, mutta hölmö siinä että annat niin vaativan ja itsekkään miehen hallita sinua.  

Tuossa kokoonpanossa kahden lapsen äitinä sinun on nyt pakko valita. Lillut suossa, jossa on ehkä mukavaa olla kaikessa sen epämukavuudessa kuin kuunnella itseäsi mikä on juuri nyt oikein. Etenkin lapsiasi kohtaan. Jos mietit ihan tarkkaan annat myös lapsillesi naisen mallia: oletko miehen pompoteltavaissa vai kykenetkö vastaamaan omasta elämästäsi? Kumpi on parempi?

Maailmassa on myös fiksuja, lapsista pitäviä miehiä, jotka ymmärtävät omankin isyytensä kautta, että lapset ovat sinulle nyt tärkeimmät.  Se antaa myös sinusta aikuisemman ja fiksumman mielikuvan naisena, etkä ole ekan äijän vihellettävissä kuin jokin koira.

Saattaa olla, että olet lapsia höösäävä äiti ja todellakin elät hallitsemattomasti heidän kanssaan ja jolloin kuka tahansa mies saattaisi hermostu. Mieti sitäkin kuka olet ja miten toimit. Epävarmuutesi on suurta, jos et itsekään osaa päättää miten mies kohtelee sinua epäkunnioittavasti.

Voihan sillä olla tulevaisuus, mutta oletettavasti juuri tuollainen kuin kuvailit. Sinä ja mies, sitten erikseen toisissa tilanteissa sinä ja aikuiset lapsesi ja heidän lapsensa. Mitään perhe-elämän kaltaista tuskin koskaan saat tuon miehen kanssa.

Minä sanoisin, että lähde. Olen ollut itse tuossa tilanteessa, rakastuneena muutin yhteen miehen kanssa, joka ei koskaan oikein hyväksynyt lapsiani, vaikka ihan etäisen kohteliaasti heitä kohtaan käyttäytyikin. Jossain vaiheessa, onneksi aika pian, silmäni avautuivat tilanteelle ja kodin ilmapiirille, jossa minä olin ikään kuin puskurina koko ajan. Raskasta kaikille. Mies muutti pois ja olisi halunnut jatkaa suhdetta, mutta minulle oli tullut jonkunlainen vastareaktio koko ihmiseen, en voinut rakastaa miestä joka niin selkeästi halusi pitää etäisyyttä minulle läheisimpiin ihmisiin, ja lopetin koko suhteen. En ole katunut, enkä ikinä enää ottaisi kotiini asumaan mitään miesehdokasta, vaikka olen nytkin parisuhteessa. Nykyinen mies hyväksyy lapseni ja suhtautuu heihin lämpimästi, mutta ymmärtää, että haluan pitää parisuhteen erillään perheestäni, vaikka siis ovatkin tavanneet ja viettäneet aikaa yhdessä, mutta emme tule asumaan yhdessä.

Kuulostaa siltä, että et kiinnosta miestä pätkääkään.

eli et varmaankaan halua lapsillesi huonoa isänrooli mallia.

Itse elän uus perheessä jossa on 11v ja 14v lapset minun aikaisemmasta suhteesta ja meillä on yhteinen taaperoikäinen lapsi. Nyt varsinkin kun miehelle on oma biologinen lapsi hän on alkanut olemaan täysin erilainen ns minun lapsiani kohtaan. Aika monesti joudun sanomaan että  miehelle lopeta ja käyttäydy kuin aikuinen.

Ei kannata jäädä tuohon suuhteeseen. itsekkin mietin monesti mitä järkeä tässä on,mutta tällähetkellä vielä pärjätään ja on talolainakin just otettu niin ei voi muuta tehdä asialle.

Meillä kävi niin päin, että tytär ei hyväksynytkään miestäni. Tämän kaiken toi esille vasta sitten kun olimme ostaneet yhteisen talon, ja muuttaneet kaikki kolme siihen. Siihen asti tytär oli sanonut että hänestä on kiva muuttaa kerrostalosta ok-taloon, ja muutto tehtiin suureksi osaksi juuri tyttäreni takia. Yhtäkkiä hän käänsikin kelkkansa ja sanoi ettei aio  asua meidän kanssa enää, että meidän pitää muuttaa pois, ja kun tätä en tehnyt, niin tytär on nyt vihoitellut minulle 4 vuotta. Ilmeisesti nyt sitten valitsin miehen lapsen sijasta, mutta eipä se lapsi voi heitellä minun elämääni miten häntä milloinki oikuttelee. Ensin pitäisi muuttaa, ja kun on muutettu niin muuttaakin takaisin. Heh. Ymmärrän että meille ei tule koskaan sellaista perhettä, että viettäisimme yhdessä aikaa perheenä, mutta ei voi mitään. Tytär on aina tervetullut meidän luoksemme, ja  jos hän itse ei halua koska 14-vuotiaana oli niin paha oikutteluikä, ja äiti ei hänen mielitekonsa mukaan myynyt taloa 3kk sen ostamisesta, niin se on oikeastaan sitten hänen henkilökohtainen kyyneleensä.