Miksi vanhemmuuden pitää loppua siihen, kun lapsi tulee täysikäiseksi?

enkä ymmärrä kasin kaltaisia mielipiteitä ollenkaan, koska minun mielestäni sukulaisuuteen ihan niinkuin ystävyyteenkin kuuluu avunantaminen silloin kun sitä tarvitaan, tietysti kohtuudella, mutta ei niin että vahdataan niitä vastapalveluksia millin tarkkuudella.

tällaista ajatteluahan täällä aina kritisoidaan kovasti. ap

Vierailija:

Kysynkin teiltä, jotka tätä mieltä olette, että kun omat lapsenne tulevat täysi-ikäisiksi, aiotteko todellakin yhtäkkiä lopettaa yhteydenpidon, ja kieltäytyä kokonaan, jos heillä vaikka joskus on hätätapaus ja tarvitsisivat apuanne?

Toivottavasti en mene aikanaan toiseen ääripäähän... ;) Eli aion tunkea kylään lasteni luo usein! Ja sen teen selväksi että apua saa ja autan jos vain voin. En voi ymmärtää oman äitini läheisyysongelmaa ja tunnekylmyyttä...

Minä autan mielelläni sekä perheenjäseniäni että ystäviäni, muutoissa, lasten hoidossa, kauppa-asioita hoitamalla, lähtemällä mukaan lääkärireissulle, osallistumalla puutarhatalkoisiin jne.



Minusta läheiset ja lämpimät ihmissuhteet - johon kuuluu mielestäni myös tukeminen ja avunantaminen sellaisissa tilanteissa, joissa se tarpeen - on tärkeintä tässä maailmassa. Minusta olisi aivan järjetöntä edes " hankkia" perhettä, jos ajatus olisi, että kunhan teini-ikään ¨ja omaan asuntoonsa selviävät, niin suhteen sisältönä on kahvitella pari kertaa vuodessa.



En halua tuppautua kenenkään elämään, mutta jos ystäväni esim. kysyy, voisinko hoitaa hänen lapsiaan päivän tai ottaa yökylään, koska heillä on menoa tai ovat tosi väsyneitä, niin toki sen teen. Jos vain suinkin omat resurssit antavat myöten - ja useimmiten antavat. Miksi en tekisi vastaavaa omille lapsilleni, sitten kun mahdollisesti tuollaista apua kaipaavat?



Minusta se on kyllä osoitus rakkaudettomuudesta, jos siinä vaiheessa kun oma lapsi kertoo olevansa masentunut, ainut vastaus on tyyliin " hoida omat lapsesi" . Minusta on ihan turha löpistä rakkaudesta ja välittämisestä, jos se ei käytännön tasolla näy mitenkään. Suomessa puhutaan " itsenäisyydestä" - jo esikouluikäisten pitäisi pärjätä suurin piirtein itsekseen. Minusta tuon termin alle verhotaan usein itsekkyyttä ja rakkaudettomuutta.



Totta kai voi aina hommata rahalla hoitajia jne., mutta eihän se ole ihmissuhteena ollenkaan sama asia. Ihan sairasta minusta sellainen ajattelu, että " jokainen pärjätköön omillaan ja jossei pärjää on YHTEISKUNNAN asia auttaa" . Joissain tilanteessa joo, mutta on kyllä suoraan sanottuna naurettavaa, että esim. vanhus, jonka sukulaisia asuu useampia ihan lähellä, tarvitsee kodinhoitajaa ihan joka asiaan. Kun lapset tai lapsenlapset eivät tietenkään voi auttaa. Kun sehän olis suorastaan ihmisarvon riistoa.

Jos lapseni ei osaa kiittää, tehdä vastapalveluksia ym. niin apua ei tipu sitten minultakaan. Avunannon täytyy olla molemminpuolista. En tarkoita, että heti seuraavana päivänä pitää vastapalvelus tehdä, mutta mahdollisimman pian kun tilaisuus tulee.

Näin sekä ystävien että sukulaisten kesken. Verisiteillä ei merkitystä.

Minä en tajua meidän perhemallia, irti ei päästettäs aikusista lapsista ja ollaan sekaantumassa kaikkeen. Pitäs muuttaa taas samalle paikkakunnalle koko porukka ja aina olla tekemisissä. Aina vaan se perhe ja perhe....Srvostan toki sitä että puolin ja toisin ollaan valmiita auttamaan mutta sitä omaa tilaa ei annettas ja joulut yms...pitä aina vaan olla yhdessä.

6: Hyvin sanottu. Tottahan vanhemmuus muuttaa muotoaan kun lapset kasvaa ja tulee lapsenlapsiakin kuvioihin. Vanhemmuus ei katkea, mutta se entinen perhekuvio ei sovi enää sitten aikusena.

Oma anoppi ja miehen mummu ovat tästä hyvä esimerkki, annetaan tilaa lapsille elää elämäänsä tuppaamatta joka asiaan, mutta ovat olemassa kuitenkin tarpeen tullen ja auttavat hädässä.