Lue keskustelun säännöt.
Kuinka kauan/paljon aikuisen ihmisen on ”normaalia” surra isovanhemman menetystä?
04.04.2019 |
Pahoittelut vähän hassusta otsikosta, tiedän ettei tällaisiin asioihin ole olemassa mitään normaalin ja epänormaalin rajaa, vaan jokainen ihminen ja tilanne on omanlaisensa. Ymmärrätte varmaan kuitenkin, mitä tarkoitan.
Tilanne on siis se, että miesystäväni menetti muutama viikko sitten isoisänsä. Mies on aikuinen ja isoisä oli jo melko vanha ja sairas, joten menetys oli odotettavissa. He eivät olleet mitenkään erityisen läheisiä enää viime vuosina, mutta lapsuudesta on toki jäänyt paljon hyviä muistoja. ”Ongelma” on se, että asia tuntuu kuitenkin olevan miehelleni todella suuri järkytys. Kun se tapahtui, hän oli melkein viikon jonkinlaisessa shokissa, jolloin kaipasi vain omaa tai korkeintaan perheensä seuraa, minä jäin ihan ulkopuolelle. Silloin en vielä erityisemmin ihmetellyt asiaa vaan soin hänelle sen tilan, jota selvästi kaipasi. Sanoin, että hän voi puhua minulle, jos sellainen olo tulee, mutta yritin olla tyrkyttämättä seuraani. Emme nähneet viikkoon (asumme erillämme) emmekä juuri soitelleet tai viestitelleetkään. Parina viime viikkona olemme nähneet, mutta aika vähän. Mies ei ole myöskään vastaillut juuri viesteihini, ellen ole selvästi kysynyt jotain. Hänen ajatuksensa tuntuvat olevan täysin omassa surussa ja perheen tukemisessa. Olen yrittänyt ymmärtää, mutta ihan muutamana viime päivänä on käynyt mielessä, onko tässä nyt sittenkään pelkästään isoisästä kyse. Olen itse menettänyt kaikki isovanhempani ja vaikka jokainen menetys oli tietysti surullinen, eivät ne saaneet maahan useammiksi päiviksi saati viikoiksi. Pahimmillaan on käynyt mielessä, onko mies alkanut jostain syystä epäillä suhdettamme ja etääntyminen olisikin osittain siitä, ei vain surusta johtuvaa. Meillä oli paria viikkoa ennen isoisän kuolemaa paha riita, jolloin ero-sana tuli sanottua ääneen, mutta saimme sovittua sen ja hetken aikaa olimme todella tyytyväisiä ja rakastuneita, mitä olemme olleet pääosin koko suhteemme ajan.
Siispä, varsinainen kysymys on kai: miltä miehen käytös kuulostaa? Pelkältä tavalliselta suremiselta, johon auttaa aika vai joltain, josta pitäisi huolestua? Jos jälkimmäinen, kuinka ottaa asia varovasti puheeksi (ns. ahdistella kun en halua, varsinkaan tällaisena aikana)?
Kommentit (7)
Jos kyse on vasta viikoista, voi kyse olla täysin surusta. Itse surin isoisoäitiäni pitkään ja voimakkaasti. Oli minulle lähinnä toinen äiti. Ensimmäiset viikot menivät ihan sumussa. Vaikka miehesi suhde edesmenneeseen olisi viime aikoina ollut etäisempi, on lapsuudessa läheinen ihminen jättänyt varmasti voimakkaat muistot. Läheisen menetys voi tietysti myös laukaista muutostarpeen elämään. Itselläni rajoittui uuteen kampaukseen jne. mutta en yllättyisi, vaikka kuolema havahduttaisi arvioimaan uudelleen ihmissuhteita ja niiden tilaa. Turha hätiköidä vielä asian suhteen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mummini kuoli 80-luvun alussa. Vieläkin joskus itkettää, ikävä.
On aivan sama kenen poismenoa suree, jos esim isovanhempi on ollut läheinen henkisellä tasolla, tarkoitan , että kemiat on olleet kohdillaan. Voi surra tosi kauan. Omat vanhempani olivat ihan normaalihyviä vanhempia,mutta ei minuule kovin läheisiä. Heidän kuolemansa minusta oli aivan normaalia. Ei surrut ( siitä on nyt aikaa useita kymmeniä vuosia).
Anna aikaa hänelle ja selvitä omat ajatuksesi itse itsesi kanssa. Miehesi ei tarvitse nyt varmasti mitään draamaa tai toisen itsekeskeisyyttä. Hän varmasti kertoo, kun on valmis kuuntelemaan murheitasi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kuullostat vähän kylmältä tyypiltä
Yksi keskustelupalstan viesti ei taida antaa kovin hyvää kokonaiskuvaa ihmisestä. Monia vikoja minussa varmasti on, mutta kylmyyden en tunnista kuuluvan niihin :)
ap
Niin paljon kun sielu sietää.