Mikähän erästä kaveriani vaivaa?

Nuorena hän aina iski kavereidensa miehiä ja meni sänkyyn näiden kanssa. Sitoutui vasta kypsemmällä iällä, perusti perheen. Kun pikkulapsiarki oli hektisimmillään, kaverini mies olisi halunnut matkustaa perheen kanssa ulkomaille, mutta kaverini kieltäytyi. Sitten kaverini lähti opiskelemaan täyspäiväisesti pitkää tutkintoa minimiopintotuella ja lähti vaihtoon ulkomaille maahan, jonne matkustamisesta miehensä oli haaveillut. Vaihdossa ollessaan petti miestään ja kertoi tästä miehelleen. Mies antoi anteeksi ja pysyivät yhdessä. Mies katkeroitui ja alkoi juomaan ja kaverini kiukuttelee koko ajan ja syyttää miestään ja kaikkia muitakin elämänsä pilaamisesta.

Tämä kaverini on hirmu huomionkipeä, aina pitää puhua hänestä tai hän loukkaantuu. Hänen pitää saada olla keskipiste tai muuten alkaa ihan hirveäksi. Häntä pitää kuunnella vaikka keskiyöllä, ottaa mukaan kaikkialle, lahjoittaa lapsilleen tarvikkeet yms.

On tosi vaikea ihminen itse, muttei näe sitä, vaan valittaa koko ajan miten huonosti muut ihmiset häntä kohtelevat ja miten vaikea elämä hänellä on ja miten muiden pitäisi enemmän tukea ja auttaa häntä. Muilta riittää ihan vaikka hänen mielestään vääränlainen äänensävy moikatessa tai ettei ole muistanut mitä hän viime keskustelussa kertoi kissansa sairauksista, niin loukkaantuminen on taattu.

Hän on ilkeän piikikäs ja kaverin ollessa vaikeuksissa tykkää esim. tokaista "mä en olisi joutunut tollaiseen tilanteeseen koska olisin hoitanut asian paremmin". Jos kaveri kertoo unelmistaan saattaa todeta suorasukaisesti vaikkapa "ei susta olis siihen, tunnen sut.". Saattaa sopia tapaamisen ja jättää saapumatta paikalle. Yms.

En itsekään jaksaisi häntä ellei meillä olisi pitkä yhteinen historia ja jaksan myös koska etäisyyttä on olosuhteiden vuoksi tarpeeksi, ei tarvitse olla kovin usein tekemisissä onneksi. Hänellä ei kavereita ole liikaa ja ne vähät mitä on, hän aina valittaa miten joku sanoi väärän sanan tai ei ottanut häntä tarpeeksi huomioon.

Olen tuntenut hänet pitkään ja mietin onko tällä ihmisellä oikeasti kaikki kunnossa, eikö ole olemassa jotain huomionhakuista persoonaa tms...? Vai onko hänellä vaan aina niin huono olla, jotain erityisherkkyyttä, että kaikki satuttaa yms.? Jonkin verran olen hänen kanssaan puhunut aiheesta ja saanut sen verran irti, että hän tosiaan kokee elämänsä olleen todella raskasta, että häntä ollaan aina kohdeltu väärin ja että hän toisaalta olisi aina halunnut olla vähän parempi ja ihailtu mutta niin ei kuulemma ole koskaan ollut. Kuitenkin tiedän monen miehen melkein palvoneen häntä nuoruudessaan ja hän pärjää ja saa kiitosta työssään yms. Näistä asioista toisaalta sitten ylpeilee ja niitä tuo paljon esiin ja olettaa selkeästi muidenkin ihailevan.