"Pitää olla ensin täysin onnellinen yksin, että pystyy hyvään suhteeseen" on suuri vale

Vierailija kirjoitti:

Meitä on moneksi ja absoluuttista totuutta ei ole tässäkään.

Olen samoilla linjoilla aloittajan kanssa.

Tiedän ihmisen, joka oli itsemurhan partaalla. Muille näytti valoisan puolensa. Oli jo päätymässä lopulliseen ratkaisuun, mutta sitten kohtasi kumppaninsa. Kumppani antoi hänen elämälleen tarkoituksen. Hänen sielunsa eheytyi ja nyt pystyy jo mainitsemaan asioita mistä on onnellinen.

Heillä on samanlainen maailmankatsomus ja uskovat siihen, että parisuhde voi tuoda onnen.

Kuulostaa tosi inhottavalta , että joku hullu ripustaa elämänsä ja onnellisuutensa jonkun toisen niskoille. Entäs sitten kun suhde loppuu? Kukaan ei voi kannatella itsetuhoista hullua.

Molemmilla tarkoitetaan sitä, että jos et rakasta itseäsi ja voi hyvin sinkkunakin, on sinulla paljon suurempi riski joutua jonkun kusipään uhriksi parisuhteeseen, ja silloin siihen myös jää helpommin, jos sinkkuna olo on omasta mielestä kamalaa. Sen sijaan kun voi sinkkuna hyvin ja rakastaa ensin itseään, saa todennäköisesti paremman suhteenkin.

Mutta en ihmettele jos täällä suurimman osan mielestä se on "turhaa tuubaa", ottaen huomioon kuinka paskoista omista suhteista täällä on joka ikinen päivä keskustelua ja valitusta...

Niin on. Onneksi minäkin löysin miehen, joka on nimenomaan tukenut mua traumaattisen äitini jälkeen. Äitini halveksi minua, mutta ei tajunnut sitä itse, joten kuvitteli oman käytöksensä olevan normaalia ja minä sitten saan ihmetellä, että mikä vika mussa on, kun en osaakaan olla se reipas, tunteeni eli raivokohtaukseni kurissa tarvittaessa pitävä iloinen ihminen, joka olen.

Jos olisi pitänyt parantua niistä ennen parisuhdetta mulla ei ois lapsia, ei perhettä, ollenkaan. Minun mielestäni parisuhde hankitaan nimenomaan siksi, että voidaan tulla rakastetuksi, ja saadaan apua itselle tapahtuneisiin vanhempien satutuksiin.

Miksi tekisin hirveän työn itseni kanssa ja sitten etsisin jonkun, joka ei sen vertaa viitsi, että rakastaisi minua rikkonaisenakin? Ehei.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

”En tunne yhtäkään pitkässä (20+ vuotta) tai melko pitkässä (10+ vuotta) parisuhteessa olevaa, joka olisi ensin opetellut olemaan yksin. Päinvastoin, ovat olleet aina suhteessa, suuri osa ei ole edes asunut koskaan yksin.”

Heidän ei ole varmaan täytynyt erikseen ”opetella” vaan heillä on ollut nämä eväät jo nuoruudesta asti sitten ovat löytäneet vastaavanlaisen hyvän kumppanin jo nuorena.

Jos jollakin on jotain mitä sinulla ei ole (jota haluat?) mikset kuuntelisi heidän neuvojaan?

Jos ko. henkilö ei mitä ilmeisimmin ole itsekään toiminut ohjeidensa mukaan, niiltä putoaa vähän pohja. 

Lisäksi, jos esim. hyvän lapsuuden kokenut neuvoo omasta lapsuudestaan traumatisoitunutta, niin... itse asiassa hän ei ole oikea ihminen neuvomaan lainkaan. Kenenkään itsetunto ei maagisesti nouse itsestään, ilman ulkopuolista tukea, ja joku "rakasta ensin itseäsi että voit alkaa parisuhteeseen" on yksinkertaisesti harhainen neuvo. Jos ko. ihminen tukisi ja pitäisi avoimesti tärkeänä sitä sinkkua neuvojen sijaan, asialla voisi jopa olla vaikutusta. 

Pitkä suhde ei sitäpaitsi välttämättä ole mitenkään terve tai aloitettu siksi, että pakka oli kasassa jo nuorena. Moni ihminen pelkää yksinäisyyttä niin paljon, että roikkuu huonossa suhteessa ennemmin kuin on sinkkuna. Sieltä sitten neuvomaan sinkkuja, kuinka pitää ensin viihtyä yksin että voi olla onnellinen suhteessa. :D

Olen ollut suurimman osan elämästäni suhteessa mutta en ole niin sokea, ettenkö tajuaisi, että parisuhteissa on paljon rikkinäisiä ihmisiä ihan oudoista syistä. Eikä heillä/minulla/kenelläkään ole varaa sormi pystyssä opastaa toisia. Jos keskityttäisiin siihen toistemme tukemiseen sen sijaan, maailma ja suhteet olisivat paljon parempia. 

Niin se vaan on, ettei sinua ja itsetuntoasi pysty kukaan korjaamaan ulkoapäin. Miksi kukaan edes olisi jonkun itsesäälissä rypevän pskaläjän kanssa?

Vierailija kirjoitti:

Niin on. Onneksi minäkin löysin miehen, joka on nimenomaan tukenut mua traumaattisen äitini jälkeen. Äitini halveksi minua, mutta ei tajunnut sitä itse, joten kuvitteli oman käytöksensä olevan normaalia ja minä sitten saan ihmetellä, että mikä vika mussa on, kun en osaakaan olla se reipas, tunteeni eli raivokohtaukseni kurissa tarvittaessa pitävä iloinen ihminen, joka olen.

Jos olisi pitänyt parantua niistä ennen parisuhdetta mulla ei ois lapsia, ei perhettä, ollenkaan. Minun mielestäni parisuhde hankitaan nimenomaan siksi, että voidaan tulla rakastetuksi, ja saadaan apua itselle tapahtuneisiin vanhempien satutuksiin.

Miksi tekisin hirveän työn itseni kanssa ja sitten etsisin jonkun, joka ei sen vertaa viitsi, että rakastaisi minua rikkonaisenakin? Ehei.

Kiva, että siirrät omat ongelmasi

seuraavalle sukupolvelle. Ketju ei ikinä katkea.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meitä on moneksi ja absoluuttista totuutta ei ole tässäkään.

Olen samoilla linjoilla aloittajan kanssa.

Tiedän ihmisen, joka oli itsemurhan partaalla. Muille näytti valoisan puolensa. Oli jo päätymässä lopulliseen ratkaisuun, mutta sitten kohtasi kumppaninsa. Kumppani antoi hänen elämälleen tarkoituksen. Hänen sielunsa eheytyi ja nyt pystyy jo mainitsemaan asioita mistä on onnellinen.

Heillä on samanlainen maailmankatsomus ja uskovat siihen, että parisuhde voi tuoda onnen.

Kuulostaa tosi inhottavalta , että joku hullu ripustaa elämänsä ja onnellisuutensa jonkun toisen niskoille. Entäs sitten kun suhde loppuu? Kukaan ei voi kannatella itsetuhoista hullua.

Tietenkin rakkaus parantaa itsetuhoisia hullujakin. Kmppani voi opettaa toiselle, että olet arvokas, vaikkei meidän tarina jatkuisikaan (jos niin kävisikin). Ainakin kuuluisi opetta sellaista ajattelua, jos nyt yhtään rakastaa toista. Eri asia toki, miten se menee perille, mutta joskus ei tarvitse saada kuin kerran rakkautta joltain ihmiseltä, että oma elämä muuttuu. Etkö ole koskaan kokenut mitään sellaista?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin on. Onneksi minäkin löysin miehen, joka on nimenomaan tukenut mua traumaattisen äitini jälkeen. Äitini halveksi minua, mutta ei tajunnut sitä itse, joten kuvitteli oman käytöksensä olevan normaalia ja minä sitten saan ihmetellä, että mikä vika mussa on, kun en osaakaan olla se reipas, tunteeni eli raivokohtaukseni kurissa tarvittaessa pitävä iloinen ihminen, joka olen.

Jos olisi pitänyt parantua niistä ennen parisuhdetta mulla ei ois lapsia, ei perhettä, ollenkaan. Minun mielestäni parisuhde hankitaan nimenomaan siksi, että voidaan tulla rakastetuksi, ja saadaan apua itselle tapahtuneisiin vanhempien satutuksiin.

Miksi tekisin hirveän työn itseni kanssa ja sitten etsisin jonkun, joka ei sen vertaa viitsi, että rakastaisi minua rikkonaisenakin? Ehei.

Kiva, että siirrät omat ongelmasi

seuraavalle sukupolvelle. Ketju ei ikinä katkea.

En siirrä, mulla ei ole ongelmia, vaan kasvattajani käytös vahingoitti minua, ja sai käyttäytymään sillälailla, ettei siinä ollut mitään mitä itse halusin. Silloin voi osoittaa lapsilleen, ettei heidänkään tarvitse ikinä olla kenenkään uhri, aikuisuudessa, vaan asiat voidaan selvittää. Kunhan hakeutuu pois sen seurasta, joka halveksii, vaikka hänellä miten olisi jokaiseen tekoosi opettava oikaisu.

Vierailija kirjoitti:

Ihme mustavalkoista ajattelua taas. Eiköhän ihmisiä, ja parisuhteessa olevia ihmisiä, ole monenlaisia.

Itse olin ensimmäisessä parisuhteessani liian läheisriippuvainen, siis odotin onnellisuuteni tulevan parisuhdekumppanilta. Tämän asenteen opin kotoa. Lisäksi sain sieltä eväiksi huonon itseluottamuksen ja kielteisesti vääristyneen minäkuvan. Suhde päättyi selittämättömään pahanolon tunteeseen, joka vaivasi minua vaikka suhteessa oli kaikki hyvin ja mies kunnollinen.

Seuraavan suhteen alettua olin jo tajunnut itsestäni muutamia tärkeitä asioita ja kasvanut itsenäisemmäksi ihmiseksi. Se suhde onnistuikin kohtalaisen hyvin, ja pääosin pystyimme kumpikin säilyttämään erillisyytemme. Emme kuitenkaan ihan täydellisesti. Suhde päättyi lopulta yli 10 vuoden jälkeen kriiseihin, jotka olisivat olleet meille mahdollisuus ratkaista nämä ongelmakohdat. Emme pystyneet siihen, joten erosimme.

Tuon jälkeen kävin jonkin aikaa terapiassa, koska tajusin että teen edelleen jotain asioita väärin ja aiheutan itse omaa onnettomuuttani odottamalla, että parisuhdekumppani tarjoilee minulle onnellisen elämän kuin manulle illallisen. Elelin rauhassa yksikseni pari vuotta. Sitten tapasin nykyisen kumppanini.

Minä ja nykyinen mies olimme edelleen kumpikin keskeneräisiä ihmisiä, kun tapasimme. Mutta nyt jotain oli toisin kuin aiemmin. Molemmat tajusivat omat haasteensa tällä alueella ja kumpikin oli päättänyt oppia elämään vastuullisesti ja omaa onnellisuutta tukevalla tavalla. Tätä aloimme yhdessä harjoitella. Meillä on ollut vaikeitakin hetkiä, mutta kaikesta olemme päässeet yli ja nyt alamme olla jo voiton puolella. Kummallakin on aidosti hyvä olla suhteessamme, kumpikaan ei ole toisesta riippuvainen, mutta silti meillä on läheisyyttä ja rakkautta enemmän kuin missään aiemmassa suhteessa. Koen, että olen vihdoin oppinut tämän tärkeän läksyn, jota ap kutsuu suureksi valheeksi.

Itseluottamukseni on nykyään hyvä, ja pidän itsestäni paljon. Tähän on kyllä tarvittu niitä kokemuksia, että joku välittää minusta ja rakastaa minua, mutta ilman omaa työskentelyä itsen kanssa nuo kokemukset eivät olisi muuttaneet mitään. En yleistä tätä kaikkiin ihmisiin, mutta omalla kohdallani se, että itse aktiivisesti opettelin olemaan, oli se ratkaiseva tekijä.

Juuri näin. Kyllä jokainen joutuu ne päänsisäiset ongelmansa ihan itse ratkomaan. Terapia on ihan hyvä väline tähän.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin on. Onneksi minäkin löysin miehen, joka on nimenomaan tukenut mua traumaattisen äitini jälkeen. Äitini halveksi minua, mutta ei tajunnut sitä itse, joten kuvitteli oman käytöksensä olevan normaalia ja minä sitten saan ihmetellä, että mikä vika mussa on, kun en osaakaan olla se reipas, tunteeni eli raivokohtaukseni kurissa tarvittaessa pitävä iloinen ihminen, joka olen.

Jos olisi pitänyt parantua niistä ennen parisuhdetta mulla ei ois lapsia, ei perhettä, ollenkaan. Minun mielestäni parisuhde hankitaan nimenomaan siksi, että voidaan tulla rakastetuksi, ja saadaan apua itselle tapahtuneisiin vanhempien satutuksiin.

Miksi tekisin hirveän työn itseni kanssa ja sitten etsisin jonkun, joka ei sen vertaa viitsi, että rakastaisi minua rikkonaisenakin? Ehei.

Kiva, että siirrät omat ongelmasi

seuraavalle sukupolvelle. Ketju ei ikinä katkea.

En siirrä, mulla ei ole ongelmia, vaan kasvattajani käytös vahingoitti minua, ja sai käyttäytymään sillälailla, ettei siinä ollut mitään mitä itse halusin. Silloin voi osoittaa lapsilleen, ettei heidänkään tarvitse ikinä olla kenenkään uhri, aikuisuudessa, vaan asiat voidaan selvittää. Kunhan hakeutuu pois sen seurasta, joka halveksii, vaikka hänellä miten olisi jokaiseen tekoosi opettava oikaisu.

Ensimmäinen askel paranemiseen on se, että tunnustaa ongelmansa. Omien vanhempien demonisointi ei ole tasapainoista ja normaalia.

Siinä ohjeessa on kyse siitä, että ihmisen ei pidä laittaa onneaan toisen vastuulle.

Ei se puoliso voi olla vastuussa toisen onnesta.

Jos et osaa olla yksin onnellinen ja ripustat onneksi parisuhteeseen, niin miten sen onnen käy silloin kun parisuhteessa on ankeampi aika.

Aleksandra90 kirjoitti:

No jos ne olivat yksin niin onnellisia niin miksi olisivat suhteessa? Lisäksi jos ei saa lainkaan ulkopuolista hyväksyntää, niin tuskin on kovin hyvä itsetunto tai -luottamus - eikö?

Outo näkemys, että jos on yksin onnellinen ei voisi olla vielä onnellisempi hyvässä parisuhteessa.

t.kristallikissa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meitä on moneksi ja absoluuttista totuutta ei ole tässäkään.

Olen samoilla linjoilla aloittajan kanssa.

Tiedän ihmisen, joka oli itsemurhan partaalla. Muille näytti valoisan puolensa. Oli jo päätymässä lopulliseen ratkaisuun, mutta sitten kohtasi kumppaninsa. Kumppani antoi hänen elämälleen tarkoituksen. Hänen sielunsa eheytyi ja nyt pystyy jo mainitsemaan asioita mistä on onnellinen.

Heillä on samanlainen maailmankatsomus ja uskovat siihen, että parisuhde voi tuoda onnen.

Kuulostaa tosi inhottavalta , että joku hullu ripustaa elämänsä ja onnellisuutensa jonkun toisen niskoille. Entäs sitten kun suhde loppuu? Kukaan ei voi kannatella itsetuhoista hullua.

Tietenkin rakkaus parantaa itsetuhoisia hullujakin. Kmppani voi opettaa toiselle, että olet arvokas, vaikkei meidän tarina jatkuisikaan (jos niin kävisikin). Ainakin kuuluisi opetta sellaista ajattelua, jos nyt yhtään rakastaa toista. Eri asia toki, miten se menee perille, mutta joskus ei tarvitse saada kuin kerran rakkautta joltain ihmiseltä, että oma elämä muuttuu. Etkö ole koskaan kokenut mitään sellaista?

Rakkaus parantaa itsetuhoisia hullujakin.. Realistisempi skenaario on, että mahdollisen eron tullessa itsetuhoinen hullu alkaa itsetuhoiseksi ja väkivaltaiseksi exääkin kohtaan.

Terapeutin roolia ei kannata yhdenkään rakkauden lähettilään ottaa niskoilleen.

Ei ihmisen ole tarkoitettu elämään yksin, vaan jonkinnäköisessä laumassa. On aivan pöhölöä väittää että jokaisen pitäisi asua ja elää yksin vuosia ennen kuin sitä ja tätä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meitä on moneksi ja absoluuttista totuutta ei ole tässäkään.

Olen samoilla linjoilla aloittajan kanssa.

Tiedän ihmisen, joka oli itsemurhan partaalla. Muille näytti valoisan puolensa. Oli jo päätymässä lopulliseen ratkaisuun, mutta sitten kohtasi kumppaninsa. Kumppani antoi hänen elämälleen tarkoituksen. Hänen sielunsa eheytyi ja nyt pystyy jo mainitsemaan asioita mistä on onnellinen.

Heillä on samanlainen maailmankatsomus ja uskovat siihen, että parisuhde voi tuoda onnen.

Kuulostaa tosi inhottavalta , että joku hullu ripustaa elämänsä ja onnellisuutensa jonkun toisen niskoille. Entäs sitten kun suhde loppuu? Kukaan ei voi kannatella itsetuhoista hullua.

Tietenkin rakkaus parantaa itsetuhoisia hullujakin. Kmppani voi opettaa toiselle, että olet arvokas, vaikkei meidän tarina jatkuisikaan (jos niin kävisikin). Ainakin kuuluisi opetta sellaista ajattelua, jos nyt yhtään rakastaa toista. Eri asia toki, miten se menee perille, mutta joskus ei tarvitse saada kuin kerran rakkautta joltain ihmiseltä, että oma elämä muuttuu. Etkö ole koskaan kokenut mitään sellaista?

Olen täysipäinen ihminen, kiitos vaan kysymyksestä. Pystyn elämään yksin hyvää ja onnellista elämää. Olen itsenäinen ihminen enkä ripustaudu kumppanin kannateltavaksi.

Kun tuollainen pelastusrengas -suhde loppuu, tippuu tämä pelastettava vielä huonompaan jamaan kuin aluksi. Jokainen ihminen on itse vastuussa onnellisuudestaan ja elämästään. Siitä ei voi vastuuttaa ketään toista.

Vierailija kirjoitti:

Tai se ettei etsimällä mitään löydä. Minusta se uusi mainos jossa sanotaan jotenkin niin että etsimällä löytää enemmän on lähempänä totuutta.

Entä se neuvo että se oikea löytyy vaikka kaupan kassalta. Kuinka monta kaupan kassalta alkanutta romanssia tiedät? Niinpä.

Itse asiassa lapsena muistan, lähikaupassa oli täti, joka sanoi, että "se kävi aina hakemassa tästä lihatiskiltä lihaa ja lopuksi haki myös minut". Romanttista, eikö?

Vierailija kirjoitti:

Maailmassa on paljon yksinoloa pelkääviä ihmisiä.

Pointti on siinä, että jos olet onneton ja tyytymätön elämääsi, sä et voi odottaa löytäväsi ihmistä, joka maagisesti tekisi sinusta onnellisen ja tyytyväisen.

Kyllä mä ainakin pidin sitä ainoana ratkaisuna ja mahdollisuutna saavuttaa onnellisuus. En olisi ikipäivänä tullut onnelliseksi tai löytänyt enemmän itseäni onnelliseksi tekeviä työkaluja elämääni tai oikeaa suuntaa ilman ihmissuhdetta. Yksin ei tapahdu yhtikäs mitään, jos on tietnlaisessa tilanteessa. Onneksi löysinkin hyvän miehen, joka todella välittää minusta, mikä on ihmeellinen asia. Äitini aina selitti, miten hän välittää minusta ja siksi kestää minua vaikka olisin viallinen (mikä vtun viallinen? Only in her eyes) ja toiset mukamas arvostele. Siis kukahan se isoin arvosteleva halveksijapaska on mun elämässäni ollut? Äiti :) Ei suinkaan mun kumppani. Jonka kanssa en asu enää yhdessä, mutta jonka kanssa tarina ja henkien liitto vielä elää ja jatkuu. Hän hyväksyisi minulle nykyisen toisenkin kumppanin, mutta en tiedä siitä sitten sen enempää taas. Nykyisin siis elämäni etenee yksinkin, koska mulla on lasteni isä, joka välittää minusta, vaikka olen ollut hänelle todella vaikea aika ajoin. Hän tietää, että ongelmani ovat äitini aikaansaamia ja minun on tärkeää päästä niistä eroon, ei olla parisuhteessa hänen kanssaan välttämättä, hän halua hyvää just minulle.

t.kristallikissa

Vierailija kirjoitti:

Ei ihmisen ole tarkoitettu elämään yksin, vaan jonkinnäköisessä laumassa. On aivan pöhölöä väittää että jokaisen pitäisi asua ja elää yksin vuosia ennen kuin sitä ja tätä. 

Elämä yhteisössä tai laumassa on eri asia kuin ripustautua yhden ihmisen varaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meitä on moneksi ja absoluuttista totuutta ei ole tässäkään.

Olen samoilla linjoilla aloittajan kanssa.

Tiedän ihmisen, joka oli itsemurhan partaalla. Muille näytti valoisan puolensa. Oli jo päätymässä lopulliseen ratkaisuun, mutta sitten kohtasi kumppaninsa. Kumppani antoi hänen elämälleen tarkoituksen. Hänen sielunsa eheytyi ja nyt pystyy jo mainitsemaan asioita mistä on onnellinen.

Heillä on samanlainen maailmankatsomus ja uskovat siihen, että parisuhde voi tuoda onnen.

Kuulostaa tosi inhottavalta , että joku hullu ripustaa elämänsä ja onnellisuutensa jonkun toisen niskoille. Entäs sitten kun suhde loppuu? Kukaan ei voi kannatella itsetuhoista hullua.

Tietenkin rakkaus parantaa itsetuhoisia hullujakin. Kmppani voi opettaa toiselle, että olet arvokas, vaikkei meidän tarina jatkuisikaan (jos niin kävisikin). Ainakin kuuluisi opetta sellaista ajattelua, jos nyt yhtään rakastaa toista. Eri asia toki, miten se menee perille, mutta joskus ei tarvitse saada kuin kerran rakkautta joltain ihmiseltä, että oma elämä muuttuu. Etkö ole koskaan kokenut mitään sellaista?

Olet harvinaisen oikeassa. Taidan kirjoittaa muistiin, että "29.3.2019 vauva-palstalla oli joku oikeassa."

En minä nyt ihan valheena noita sanontoja pidä... Jos nyt mietin itseäni, että surkean itsetuntoni alentaneen parisuhteen jälkeen olisin heti hypännyt uuteen parisuhteeseen, niin ei siitä olisi tullut yhtään mitään. Siinä meni aika kauan, että pystyin katsomaan itseäni peilistä ja toteamaan, että ei ole minun vikani, että minua petettiin tai lyötiin ja että olen oikeasti ihan nätti ja fiksu nainen enkä todellakaan se pahan alku ja juuri, jota exäni minusta väitti...

Jos olisin surkean itsetuntoni kanssa hypännyt uuteen parisuhteeseen, niin uusi kumppanini olisi joutunut olemaan ns. terapeuttina eikä kumppanin kuulu sellainen olla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meitä on moneksi ja absoluuttista totuutta ei ole tässäkään.

Olen samoilla linjoilla aloittajan kanssa.

Tiedän ihmisen, joka oli itsemurhan partaalla. Muille näytti valoisan puolensa. Oli jo päätymässä lopulliseen ratkaisuun, mutta sitten kohtasi kumppaninsa. Kumppani antoi hänen elämälleen tarkoituksen. Hänen sielunsa eheytyi ja nyt pystyy jo mainitsemaan asioita mistä on onnellinen.

Heillä on samanlainen maailmankatsomus ja uskovat siihen, että parisuhde voi tuoda onnen.

Kuulostaa tosi inhottavalta , että joku hullu ripustaa elämänsä ja onnellisuutensa jonkun toisen niskoille. Entäs sitten kun suhde loppuu? Kukaan ei voi kannatella itsetuhoista hullua.

Tietenkin rakkaus parantaa itsetuhoisia hullujakin. Kmppani voi opettaa toiselle, että olet arvokas, vaikkei meidän tarina jatkuisikaan (jos niin kävisikin). Ainakin kuuluisi opetta sellaista ajattelua, jos nyt yhtään rakastaa toista. Eri asia toki, miten se menee perille, mutta joskus ei tarvitse saada kuin kerran rakkautta joltain ihmiseltä, että oma elämä muuttuu. Etkö ole koskaan kokenut mitään sellaista?

Olen täysipäinen ihminen, kiitos vaan kysymyksestä. Pystyn elämään yksin hyvää ja onnellista elämää. Olen itsenäinen ihminen enkä ripustaudu kumppanin kannateltavaksi.

Kun tuollainen pelastusrengas -suhde loppuu, tippuu tämä pelastettava vielä huonompaan jamaan kuin aluksi. Jokainen ihminen on itse vastuussa onnellisuudestaan ja elämästään. Siitä ei voi vastuuttaa ketään toista.

Siis kumpi kirjoittajista sä nyt olet? Se, joka syytti ripustautujia hulluiksiko? Sinä et ole parasta kumppanimateriaalia siksi, ettet osaa olla kumppaniesi tukena. Elät vain itsellesi, kuka sinua tarvitsisikaan. Mun ajatuksia ei ainakaan sodi milläänlailla se, että autan vaikeuksissa olevia, eivät he ole vastuussa siitä, että selviytyvät yksin. Muita pitää auttaa, olen itse saanut apua, en mä olisi yksin selviytynyt. Siksi en ajattele noin kuin sinä, vaikka ajattelenkin, että itse olen vastuussa elämästäni ja onnellisuudestani. Toiset ihmisethän saa se onnelliseksi, kun pystyvät tukemaan toista, olemaan apuna ja auttamaan. Ei sen tarvitse millään tasolla merkitä uhrautumista, jos sen vain osaa. Sä et selkeästikään osaa.