"Pitää olla ensin täysin onnellinen yksin, että pystyy hyvään suhteeseen" on suuri vale

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin paljon on kaikenlaista muutakin psykologien keksimään homppää, joka ei pidä paikkaansa. Esim. Lähde kävelylle, se helpottaa masennusta. Ei helpota, kokeiltu

on. Mene työtön töihin, sitten olet onnellisempi ja saat päiviisi rytmiä. Nyt olen töissä, ja vituttaa vaan helvetin paljon enemmän kuin työttömänä. Paska palkalla, paska työtä. Vuorotyö, on vienyt unirytmin. Kaiken huippu on väittämä, on lottovoitto syntyä Suomeen. Kaikkea muuta.

No se ainakin pitää paikkansa, että omalla asenteella on iso vaikutus omaan onnellisuuteen ja sun teksti sen kyllä hyvin vahvistaa. Negatiivisuus vetää puoleensa negatiivisuutta "kaikki on paskaa"

Masentuneen syyllistäminen onkin juuri se paras tapa auttaa häntä. Häpeä, hölmö!

Kuitenkin monia masentuneita lääkitys, terapia ja säännöllinen elämäntyyli ulkoiluineen ja työssäkäynteineen auttaa. On tärkeää pitää normaalista elämästä kiinni mahdollisuuksien mukaan, eikä jäädä kotiin makaamaan. Et taida edes haluta parantua.

"Et taida edes haluta parantua."... Oletko ihan idiootti, kun tuollaisia kirjoittelet?

Sanotko noin myös syöpää sairastavalle, jos hän valittaa väsymystään? Jos sanot, niin se kertoo sinusta ihmisenä paljon.

Kaikki kliseet ovat yleensä täyttä tuubaa. Ajatelkaa hyvät ihmiset joskuskin niillä omilla aivoillanne älkääkä aina toistako kuulemianne juttuja kuin papukaijat!

Mun mielestä molemmilla tarkoitetaan sitä, että täytyy olla edes jollain lailla tasapainoinen ihminen, että voi olla kestävä ja toimiva parisuhde.

Että epätoivo, riippuvuus ja erilaiset itseään vihaamisen muodot eivät poistu parisuhteella, vaan sairastuttavat myös sen kumppanin ajan kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Siinä ohjeessa on kyse siitä, että ihmisen ei pidä laittaa onneaan toisen vastuulle.

Ei se puoliso voi olla vastuussa toisen onnesta.

Jos et osaa olla yksin onnellinen ja ripustat onneksi parisuhteeseen, niin miten sen onnen käy silloin kun parisuhteessa on ankeampi aika.

Aloitukseni oli provosoiva ja ilmeisesti johti harhaan, koska suuri osa kommenteista ei liity edes asiaan, josta yritin kirjoittaa. Kerron saman toisesta näkökulmasta:

Olen tasapainoinen, aikuinen ihminen joka on omat mörkönsä käsitellyt ja sinut niiden kanssa. Yksin eläminen on tuttua, samoin yksin ulkomaille muutto ja uuden elämän aloittaminen myös. En varsinaisesti etsi uutta kumppania, yksin on ihan jees. Olin 15 v parisuhteessa. 

Jos tässä tilanteessa noita aloituksen neuvoja jaellaan pyytämättä, ollaan kyllä parodian äärellä. Etenkin kun neuvoja on, kuten viimeksi, suhteesta toiseen suoraan loikannut henkilö, joka oli yksin viimeksi 80-luvulla ja tuskin tietää, mistä puhuu. 

ap

Minuakin moni neuvoo (palstalla) että pitää osata olla yksin, kun puhuin parisuhteemme haasteista. Wtf? Olin 34 kun muutin ekaan avoliittoon ikinä, ja olen aina osannut olla yksin ja viihdyn yksin. Joskin olen onnellisempi jos mulla on hyvä kumppani. En tajua miksi ongelmat parisuhteessa saa osan ihmisiä luulemaan, ettei henkilö OSAISI olla yksin! Sellaisen sanoja vaikuttaa ainakin itselleni hiukan epäsosiaaliselta ihmiseltä.

t.kristallikissa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meitä on moneksi ja absoluuttista totuutta ei ole tässäkään.

Olen samoilla linjoilla aloittajan kanssa.

Tiedän ihmisen, joka oli itsemurhan partaalla. Muille näytti valoisan puolensa. Oli jo päätymässä lopulliseen ratkaisuun, mutta sitten kohtasi kumppaninsa. Kumppani antoi hänen elämälleen tarkoituksen. Hänen sielunsa eheytyi ja nyt pystyy jo mainitsemaan asioita mistä on onnellinen.

Heillä on samanlainen maailmankatsomus ja uskovat siihen, että parisuhde voi tuoda onnen.

Kuulostaa tosi inhottavalta , että joku hullu ripustaa elämänsä ja onnellisuutensa jonkun toisen niskoille. Entäs sitten kun suhde loppuu? Kukaan ei voi kannatella itsetuhoista hullua.

Itsemurhan tehneet tutut ovat olleet tasapainoisempia ihmisiä kuin moni muu hullu, joka esittää tervettä. Sinäkin olet inhottava ja kaikki kommentoinnistasi tykänneet. Kaltaisenne ta patte ihmisiä olemalla olemassa ja ilkeilemässä!

Mä olen 40v enkä ole koskaan ollut yksin. Siis edes yhtä yötä. Mieheni kanssa alettu seurustella 16 vuotiaana ja vieläkin yhdessä...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihme mustavalkoista ajattelua taas. Eiköhän ihmisiä, ja parisuhteessa olevia ihmisiä, ole monenlaisia.

Itse olin ensimmäisessä parisuhteessani liian läheisriippuvainen, siis odotin onnellisuuteni tulevan parisuhdekumppanilta. Tämän asenteen opin kotoa. Lisäksi sain sieltä eväiksi huonon itseluottamuksen ja kielteisesti vääristyneen minäkuvan. Suhde päättyi selittämättömään pahanolon tunteeseen, joka vaivasi minua vaikka suhteessa oli kaikki hyvin ja mies kunnollinen.

Seuraavan suhteen alettua olin jo tajunnut itsestäni muutamia tärkeitä asioita ja kasvanut itsenäisemmäksi ihmiseksi. Se suhde onnistuikin kohtalaisen hyvin, ja pääosin pystyimme kumpikin säilyttämään erillisyytemme. Emme kuitenkaan ihan täydellisesti. Suhde päättyi lopulta yli 10 vuoden jälkeen kriiseihin, jotka olisivat olleet meille mahdollisuus ratkaista nämä ongelmakohdat. Emme pystyneet siihen, joten erosimme.

Tämä.Tämä.Tämä =D ja vielä kerran Tämä !!

Tuon jälkeen kävin jonkin aikaa terapiassa, koska tajusin että teen edelleen jotain asioita väärin ja aiheutan itse omaa onnettomuuttani odottamalla, että parisuhdekumppani tarjoilee minulle onnellisen elämän kuin manulle illallisen. Elelin rauhassa yksikseni pari vuotta. Sitten tapasin nykyisen kumppanini.

Minä ja nykyinen mies olimme edelleen kumpikin keskeneräisiä ihmisiä, kun tapasimme. Mutta nyt jotain oli toisin kuin aiemmin. Molemmat tajusivat omat haasteensa tällä alueella ja kumpikin oli päättänyt oppia elämään vastuullisesti ja omaa onnellisuutta tukevalla tavalla. Tätä aloimme yhdessä harjoitella. Meillä on ollut vaikeitakin hetkiä, mutta kaikesta olemme päässeet yli ja nyt alamme olla jo voiton puolella. Kummallakin on aidosti hyvä olla suhteessamme, kumpikaan ei ole toisesta riippuvainen, mutta silti meillä on läheisyyttä ja rakkautta enemmän kuin missään aiemmassa suhteessa. Koen, että olen vihdoin oppinut tämän tärkeän läksyn, jota ap kutsuu suureksi valheeksi.

Itseluottamukseni on nykyään hyvä, ja pidän itsestäni paljon. Tähän on kyllä tarvittu niitä kokemuksia, että joku välittää minusta ja rakastaa minua, mutta ilman omaa työskentelyä itsen kanssa nuo kokemukset eivät olisi muuttaneet mitään. En yleistä tätä kaikkiin ihmisiin, mutta omalla kohdallani se, että itse aktiivisesti opettelin olemaan, oli se ratkaiseva tekijä.

Tämä. Itselläkin on ollut suuria haasteita ihmissuhteissa johtuen lapsuuden turvattomuudesta (mm. huostaanotto) ja olen ollut suhteissa, joista olen hakenut turvaa. Olen myös saanut osakseni rakkautta ja välittämistä, mutta ei se silti ole poistanut kaikkea sisimmässä olevaa rikkinäisyyttä. Sitä työstän ja kipuilen nykyisessäkin suhteessani.

Ja sama homma, keskeneräisiä ollaan molemmat. Mutta tiedän paremmin, mistä tietyt käyttäytymismallit johtuvat ja pyrin etten luo liikaa odotuksia kumppanille ja koko parisuhteelle. Jos en minä pysty elämään itseni kanssa niin ei se toinen minua korjaa, toki voi tukea ja rakastaa tiettyyn rajaan saakka.

Tämä.