"Pitää olla ensin täysin onnellinen yksin, että pystyy hyvään suhteeseen" on suuri vale

Vierailija kirjoitti:

En minä nyt ihan valheena noita sanontoja pidä... Jos nyt mietin itseäni, että surkean itsetuntoni alentaneen parisuhteen jälkeen olisin heti hypännyt uuteen parisuhteeseen, niin ei siitä olisi tullut yhtään mitään. Siinä meni aika kauan, että pystyin katsomaan itseäni peilistä ja toteamaan, että ei ole minun vikani, että minua petettiin tai lyötiin ja että olen oikeasti ihan nätti ja fiksu nainen enkä todellakaan se pahan alku ja juuri, jota exäni minusta väitti...

Jos olisin surkean itsetuntoni kanssa hypännyt uuteen parisuhteeseen, niin uusi kumppanini olisi joutunut olemaan ns. terapeuttina eikä kumppanin kuulu sellainen olla.

Muttä ethän sinäkään siihen lopputulokseen yksin ja itseksesi tullut, vaan ensin menit huonoon parisuhteeseen kasvamaan.

t.kristallikissa

Vierailija kirjoitti:

Eihän ihminen on ole puolikas, vaan kokonainen ihminen. "Puolikkuus" on epätervettä.

Täytyy olla jotenkin häiriintynyt jos haluaa ettei toinen ole kokonainen täysvaltainen ihminen.

Laadukkaissa ihmissuhteissa kannustetaan toinen kasvamaan omaan korkeimpaan potenssiinsa.

Narsistit ym eivät tietenkään kestä toisten onnellisuutta, mutta voimme vain valita heidät pois.

Mieluummin yksin kuin huonossa seurassa.

Mutta kuinka moni täälläkin nimenomaan kasvaa vasta siinä huonossa parisuhteessaaan? Jokainen on vastuussa jokaisesta asiastaan elämässään, myös siitä, että kasvaa huonon parisuhteen jälkeen siinä, että tunnistaa seikat, joiden takia sinne joutui, ja tekee niille jotakin. Ei se ikävä ex sitä tee puolestanne.

t.kristallikissa

Njaa - kyllä minä olen huomannut sen, että parhaiten toista kykenevät rakastamaan ja olemaan parisuhteessa sellaiset ihmiset, jotka ovat tasapainossa ja sovussa itsensä kanssa, toisin sanoen rakastavat itseään ja pystyvät olemaan keskenäänkin eli eivät ole siitä toisesta riippuvaisia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihme mustavalkoista ajattelua taas. Eiköhän ihmisiä, ja parisuhteessa olevia ihmisiä, ole monenlaisia.

Itse olin ensimmäisessä parisuhteessani liian läheisriippuvainen, siis odotin onnellisuuteni tulevan parisuhdekumppanilta. Tämän asenteen opin kotoa. Lisäksi sain sieltä eväiksi huonon itseluottamuksen ja kielteisesti vääristyneen minäkuvan. Suhde päättyi selittämättömään pahanolon tunteeseen, joka vaivasi minua vaikka suhteessa oli kaikki hyvin ja mies kunnollinen.

Seuraavan suhteen alettua olin jo tajunnut itsestäni muutamia tärkeitä asioita ja kasvanut itsenäisemmäksi ihmiseksi. Se suhde onnistuikin kohtalaisen hyvin, ja pääosin pystyimme kumpikin säilyttämään erillisyytemme. Emme kuitenkaan ihan täydellisesti. Suhde päättyi lopulta yli 10 vuoden jälkeen kriiseihin, jotka olisivat olleet meille mahdollisuus ratkaista nämä ongelmakohdat. Emme pystyneet siihen, joten erosimme.

Tuon jälkeen kävin jonkin aikaa terapiassa, koska tajusin että teen edelleen jotain asioita väärin ja aiheutan itse omaa onnettomuuttani odottamalla, että parisuhdekumppani tarjoilee minulle onnellisen elämän kuin manulle illallisen. Elelin rauhassa yksikseni pari vuotta. Sitten tapasin nykyisen kumppanini.

Minä ja nykyinen mies olimme edelleen kumpikin keskeneräisiä ihmisiä, kun tapasimme. Mutta nyt jotain oli toisin kuin aiemmin. Molemmat tajusivat omat haasteensa tällä alueella ja kumpikin oli päättänyt oppia elämään vastuullisesti ja omaa onnellisuutta tukevalla tavalla. Tätä aloimme yhdessä harjoitella. Meillä on ollut vaikeitakin hetkiä, mutta kaikesta olemme päässeet yli ja nyt alamme olla jo voiton puolella. Kummallakin on aidosti hyvä olla suhteessamme, kumpikaan ei ole toisesta riippuvainen, mutta silti meillä on läheisyyttä ja rakkautta enemmän kuin missään aiemmassa suhteessa. Koen, että olen vihdoin oppinut tämän tärkeän läksyn, jota ap kutsuu suureksi valheeksi.

Itseluottamukseni on nykyään hyvä, ja pidän itsestäni paljon. Tähän on kyllä tarvittu niitä kokemuksia, että joku välittää minusta ja rakastaa minua, mutta ilman omaa työskentelyä itsen kanssa nuo kokemukset eivät olisi muuttaneet mitään. En yleistä tätä kaikkiin ihmisiin, mutta omalla kohdallani se, että itse aktiivisesti opettelin olemaan, oli se ratkaiseva tekijä.

Juuri näin. Kyllä jokainen joutuu ne päänsisäiset ongelmansa ihan itse ratkomaan. Terapia on ihan hyvä väline tähän.

Mutta kyllä kumppania voidaan monesti tarvita siihen, että pääsee/päätyy oikeita asioita ratkomaan. Moni tarvitsee siihen ensin jonkun ihan p*skan parisuhteen, että alkaa kasvaa, ettei tulisi uudestaan kohdelluksi siten kuin ei halua. Opettelee rajojaan jne. Silloinhan se p*skakin parisuhde tarvittiin, että ihminen tosiaan kasvaa ja kypsyy. Ja voi jopa sen jälkeen viihtyä yksinkin! Itse olen aina osannut olla yksin, mutta preferoin silti parisuhdetta.

t.kristallikissa

Sittenhän on myös sanonta " Ei raha onnelliseksi tee" on täyttä kukkua suureksi osaa. Kyllä nii paljon helpompaa on kun saa laskut maksettua ja vähän matkusteltua mitä ei ennen pystynyt.Parisuhdekin kärsii jos molemmat tienaa parin tonnin hujakoilla kuussa ja elääkkin pitäisi.

Itse olen ns. nirso mies, joka on ollut pitkiäkin aikoja yksin. Ehkä juuri sen vuoksi ei ole koskaan tullut koettua parisuhdeongelmien pahimpia ja yleisimpiä kliseitä, kuten riitoja kotitöistä, täydellistä välinpitämättömyyttä, fyysistä tai henkistä väkivaltaa, pettämisiä yms.

Vierailija kirjoitti:

Njaa - kyllä minä olen huomannut sen, että parhaiten toista kykenevät rakastamaan ja olemaan parisuhteessa sellaiset ihmiset, jotka ovat tasapainossa ja sovussa itsensä kanssa, toisin sanoen rakastavat itseään ja pystyvät olemaan keskenäänkin eli eivät ole siitä toisesta riippuvaisia.

On todella itsekeskeistä sanoa sitten näiden ihmisten näkövinkkelistä, että tasapainoa vailla olevile ei sitten parisuhteet kuulu. Sehän sulkisi isolta osalta ihmisiä pois oikeuden parisuhteeseen ja en tajua mitä se tuollaiselle sanojalle kuuluu? Jos joidenkin pitää elää heikossa parisuhteessa kasvaakseen, niin so what? Ja jos joku ei silti kasva, niin sehän on hänen oma ongelmansa ja asiansa.

t.kristallikissa

Erosin pitkästä suhteesta ja aika moni tuli neuvomaan että pitäisi olla yksin ja löytää itsensä. Tämä on minusta todellista tuubaa siinä mielessä, että ihminen kehittyy sosiaalisessa suhteessa toisiin ihmisiin - ystäviin, kumppaniin, työkavereihin. Se että jää yksin mietiskelemään ongelmiaan kotiiin, tuskin ratkaisee juuri kenenkään ongelmia.

Tietysti jos tuntuu siltä että täytyy saada olla yksin, kannattaa omaa tuntemusta noudattaa. Jos taas tuntuu, että eron jälkeen haluaa bailaamaan, ei siitäkään välttämättä ole haittaa. Uusien ihmisten tapaaminenkin on ok, kunhan on itselleen ja toiselle rehellinen siitä mitä mahdolliselta uudelta suhteelta haluaa. Ei ole reilua ottaa uutta kumppania kuin laastariksi tai kesäkissaksi.

Kuka tuohon on uskonut?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meitä on moneksi ja absoluuttista totuutta ei ole tässäkään.

Olen samoilla linjoilla aloittajan kanssa.

Tiedän ihmisen, joka oli itsemurhan partaalla. Muille näytti valoisan puolensa. Oli jo päätymässä lopulliseen ratkaisuun, mutta sitten kohtasi kumppaninsa. Kumppani antoi hänen elämälleen tarkoituksen. Hänen sielunsa eheytyi ja nyt pystyy jo mainitsemaan asioita mistä on onnellinen.

Heillä on samanlainen maailmankatsomus ja uskovat siihen, että parisuhde voi tuoda onnen.

Kuulostaa tosi inhottavalta , että joku hullu ripustaa elämänsä ja onnellisuutensa jonkun toisen niskoille. Entäs sitten kun suhde loppuu? Kukaan ei voi kannatella itsetuhoista hullua.

Tietenkin rakkaus parantaa itsetuhoisia hullujakin. Kmppani voi opettaa toiselle, että olet arvokas, vaikkei meidän tarina jatkuisikaan (jos niin kävisikin). Ainakin kuuluisi opetta sellaista ajattelua, jos nyt yhtään rakastaa toista. Eri asia toki, miten se menee perille, mutta joskus ei tarvitse saada kuin kerran rakkautta joltain ihmiseltä, että oma elämä muuttuu. Etkö ole koskaan kokenut mitään sellaista?

Rakkaus parantaa itsetuhoisia hullujakin.. Realistisempi skenaario on, että mahdollisen eron tullessa itsetuhoinen hullu alkaa itsetuhoiseksi ja väkivaltaiseksi exääkin kohtaan.

Terapeutin roolia ei kannata yhdenkään rakkauden lähettilään ottaa niskoilleen.

Silloin et vain ole osannut rakastaa kovin hyvin, vaan menit suhteeseen oma etu edellä miettimään, mitä itse siitä saat, vaikkei toisella ollut sitä antaa. Syytä itseäsi. Sehän on tai sen ainakin pitäisi olla kasvattava kokemus sitten.

t.kristallikissa

Jos saisit alkaa seurustella vasta kun olet yksin täysin tyytyväinen itseesi ja onnellinen, olisi todella harvinaista että joku olisi parisuhteessa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eihän ihminen on ole puolikas, vaan kokonainen ihminen. "Puolikkuus" on epätervettä.

Täytyy olla jotenkin häiriintynyt jos haluaa ettei toinen ole kokonainen täysvaltainen ihminen.

Laadukkaissa ihmissuhteissa kannustetaan toinen kasvamaan omaan korkeimpaan potenssiinsa.

Narsistit ym eivät tietenkään kestä toisten onnellisuutta, mutta voimme vain valita heidät pois.

Mieluummin yksin kuin huonossa seurassa.

Mutta kuinka moni täälläkin nimenomaan kasvaa vasta siinä huonossa parisuhteessaaan? Jokainen on vastuussa jokaisesta asiastaan elämässään, myös siitä, että kasvaa huonon parisuhteen jälkeen siinä, että tunnistaa seikat, joiden takia sinne joutui, ja tekee niille jotakin. Ei se ikävä ex sitä tee puolestanne.

t.kristallikissa

Tai ihan jokaisesta asiasta ei ole vastuussa ihminen elämässään tietenkään, mutta usein asiat, joihin voi vaikuttaa kiusaavat niin kauan, kunnes niistä oppii jotakin. En oikein osaa sääliä ihmistä joka pahansuisesti haukkuu kiusaavaa puolisoaan. Siis miksi ihmeessä kuuntelee moista paskaa niskaansa? Ihan on itse siitä vastuussa.

t.kristallikissa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin on. Onneksi minäkin löysin miehen, joka on nimenomaan tukenut mua traumaattisen äitini jälkeen. Äitini halveksi minua, mutta ei tajunnut sitä itse, joten kuvitteli oman käytöksensä olevan normaalia ja minä sitten saan ihmetellä, että mikä vika mussa on, kun en osaakaan olla se reipas, tunteeni eli raivokohtaukseni kurissa tarvittaessa pitävä iloinen ihminen, joka olen.

Jos olisi pitänyt parantua niistä ennen parisuhdetta mulla ei ois lapsia, ei perhettä, ollenkaan. Minun mielestäni parisuhde hankitaan nimenomaan siksi, että voidaan tulla rakastetuksi, ja saadaan apua itselle tapahtuneisiin vanhempien satutuksiin.

Miksi tekisin hirveän työn itseni kanssa ja sitten etsisin jonkun, joka ei sen vertaa viitsi, että rakastaisi minua rikkonaisenakin? Ehei.

Kiva, että siirrät omat ongelmasi

seuraavalle sukupolvelle. Ketju ei ikinä katkea.

En siirrä, mulla ei ole ongelmia, vaan kasvattajani käytös vahingoitti minua, ja sai käyttäytymään sillälailla, ettei siinä ollut mitään mitä itse halusin. Silloin voi osoittaa lapsilleen, ettei heidänkään tarvitse ikinä olla kenenkään uhri, aikuisuudessa, vaan asiat voidaan selvittää. Kunhan hakeutuu pois sen seurasta, joka halveksii, vaikka hänellä miten olisi jokaiseen tekoosi opettava oikaisu.

Ensimmäinen askel paranemiseen on se, että tunnustaa ongelmansa. Omien vanhempien demonisointi ei ole tasapainoista ja normaalia.

Joo, ja mun ongelmani on mun äitini käytös. Se, että vihaa omaa väärin käyttäytynyttä vanhempaansa on täysin terveempää. Ainakin paljon terveempää kuin se on, että vihaa omaa huonostikohtelevaa PUOLISOAAN, eikä lähde. Onhan aikuinen ja tasaveroinen toisen kanssa, mä sen sijaan en ollut tasaveroinen itseäni kiusanneen ihmisen kanssa. Vaan lapsi.

Vierailija kirjoitti:

Siinä ohjeessa on kyse siitä, että ihmisen ei pidä laittaa onneaan toisen vastuulle.

Ei se puoliso voi olla vastuussa toisen onnesta.

Jos et osaa olla yksin onnellinen ja ripustat onneksi parisuhteeseen, niin miten sen onnen käy silloin kun parisuhteessa on ankeampi aika.

Parisuhde viskataan tietenkin mäkeen ja etsitään tilalle omaan kasvuun sopivampi kumppani :D Jos ei ala löytyä, niin katse peiliin taas tietenkin.

t.kriatallikissa

Vierailija kirjoitti:

Ihme mustavalkoista ajattelua taas. Eiköhän ihmisiä, ja parisuhteessa olevia ihmisiä, ole monenlaisia.

Itse olin ensimmäisessä parisuhteessani liian läheisriippuvainen, siis odotin onnellisuuteni tulevan parisuhdekumppanilta. Tämän asenteen opin kotoa. Lisäksi sain sieltä eväiksi huonon itseluottamuksen ja kielteisesti vääristyneen minäkuvan. Suhde päättyi selittämättömään pahanolon tunteeseen, joka vaivasi minua vaikka suhteessa oli kaikki hyvin ja mies kunnollinen.

Seuraavan suhteen alettua olin jo tajunnut itsestäni muutamia tärkeitä asioita ja kasvanut itsenäisemmäksi ihmiseksi. Se suhde onnistuikin kohtalaisen hyvin, ja pääosin pystyimme kumpikin säilyttämään erillisyytemme. Emme kuitenkaan ihan täydellisesti. Suhde päättyi lopulta yli 10 vuoden jälkeen kriiseihin, jotka olisivat olleet meille mahdollisuus ratkaista nämä ongelmakohdat. Emme pystyneet siihen, joten erosimme.

Tuon jälkeen kävin jonkin aikaa terapiassa, koska tajusin että teen edelleen jotain asioita väärin ja aiheutan itse omaa onnettomuuttani odottamalla, että parisuhdekumppani tarjoilee minulle onnellisen elämän kuin manulle illallisen. Elelin rauhassa yksikseni pari vuotta. Sitten tapasin nykyisen kumppanini.

Minä ja nykyinen mies olimme edelleen kumpikin keskeneräisiä ihmisiä, kun tapasimme. Mutta nyt jotain oli toisin kuin aiemmin. Molemmat tajusivat omat haasteensa tällä alueella ja kumpikin oli päättänyt oppia elämään vastuullisesti ja omaa onnellisuutta tukevalla tavalla. Tätä aloimme yhdessä harjoitella. Meillä on ollut vaikeitakin hetkiä, mutta kaikesta olemme päässeet yli ja nyt alamme olla jo voiton puolella. Kummallakin on aidosti hyvä olla suhteessamme, kumpikaan ei ole toisesta riippuvainen, mutta silti meillä on läheisyyttä ja rakkautta enemmän kuin missään aiemmassa suhteessa. Koen, että olen vihdoin oppinut tämän tärkeän läksyn, jota ap kutsuu suureksi valheeksi.

Itseluottamukseni on nykyään hyvä, ja pidän itsestäni paljon. Tähän on kyllä tarvittu niitä kokemuksia, että joku välittää minusta ja rakastaa minua, mutta ilman omaa työskentelyä itsen kanssa nuo kokemukset eivät olisi muuttaneet mitään. En yleistä tätä kaikkiin ihmisiin, mutta omalla kohdallani se, että itse aktiivisesti opettelin olemaan, oli se ratkaiseva tekijä.

Asiaa! Tämä oli hienoin tältä palstalta ja vähään aikaa muualtakaan lukemani kirjoitus :)  

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meitä on moneksi ja absoluuttista totuutta ei ole tässäkään.

Olen samoilla linjoilla aloittajan kanssa.

Tiedän ihmisen, joka oli itsemurhan partaalla. Muille näytti valoisan puolensa. Oli jo päätymässä lopulliseen ratkaisuun, mutta sitten kohtasi kumppaninsa. Kumppani antoi hänen elämälleen tarkoituksen. Hänen sielunsa eheytyi ja nyt pystyy jo mainitsemaan asioita mistä on onnellinen.

Heillä on samanlainen maailmankatsomus ja uskovat siihen, että parisuhde voi tuoda onnen.

Kuulostaa tosi inhottavalta , että joku hullu ripustaa elämänsä ja onnellisuutensa jonkun toisen niskoille. Entäs sitten kun suhde loppuu? Kukaan ei voi kannatella itsetuhoista hullua.

Tietenkin rakkaus parantaa itsetuhoisia hullujakin. Kmppani voi opettaa toiselle, että olet arvokas, vaikkei meidän tarina jatkuisikaan (jos niin kävisikin). Ainakin kuuluisi opetta sellaista ajattelua, jos nyt yhtään rakastaa toista. Eri asia toki, miten se menee perille, mutta joskus ei tarvitse saada kuin kerran rakkautta joltain ihmiseltä, että oma elämä muuttuu. Etkö ole koskaan kokenut mitään sellaista?

Olet harvinaisen oikeassa. Taidan kirjoittaa muistiin, että "29.3.2019 vauva-palstalla oli joku oikeassa."

Niin, kyllä. Olen sitä mieltä myös, että nämä, jotka valittavat entisten parisuhteittensa surkeutta toisen syynä saisivat itsekin lähinnä kasvaa. Jotenkin epämukavan kuuloista, aivan kuin sättijä olisi itse jotenkin täydellinen ihmisenä. Ei se oma olo ikinä sillä parane, että demonisoidaan muita. Varsinkin jos kaikki osapuolet olivat aikuisia.

Pitkälti samaa mieltä ap:n kanssa. Itse olen ollut mieheni kanssa 19 vuotta ja mielestäni meillä on todella hyvä suhde, mutta menimme yhteen erittäin kypsymättöminä ja osin ongelmaisinakin 22-vuotiaina. Olemme kuitenkin pystyneet tukemaan toisiamme tasapainoisemmiksi ihmisiksi.

Toisaalta on tuossa ajatuksessa sen verran perää, että vakavasti epätasapainoisen/mt-ongelmaisen ihmisen suhteet varmaankin usein epäonnistuvat.

Kummasti hiljeni tämä yksi besserwisserkirjoittaja, kun ketjussa alettiin vaatia tai ainakin nostaa esiin vastuuna kasvua myös niiltä parisuhteen hakatuilta osapuolilta, tai uhrautujaosapuolilta. Hyvä vaan. Kasvua vailla palstalla on aika moni räkättäjä.

Vierailija kirjoitti:

Jos saisit alkaa seurustella vasta kun olet yksin täysin tyytyväinen itseesi ja onnellinen, olisi todella harvinaista että joku olisi parisuhteessa

Normaali terve ihminen on tyytyväinen itseensä ja elämäänsä. Jos näin ei ole , vikaa ei voi korjata kukaan ulkopuolinen. Terve suhde ei voi perustua siihen että toinen toimii terapeuttina. Hankkikaa ihmiset apua ammattiauttajilta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meitä on moneksi ja absoluuttista totuutta ei ole tässäkään.

Olen samoilla linjoilla aloittajan kanssa.

Tiedän ihmisen, joka oli itsemurhan partaalla. Muille näytti valoisan puolensa. Oli jo päätymässä lopulliseen ratkaisuun, mutta sitten kohtasi kumppaninsa. Kumppani antoi hänen elämälleen tarkoituksen. Hänen sielunsa eheytyi ja nyt pystyy jo mainitsemaan asioita mistä on onnellinen.

Heillä on samanlainen maailmankatsomus ja uskovat siihen, että parisuhde voi tuoda onnen.

Kuulostaa tosi inhottavalta , että joku hullu ripustaa elämänsä ja onnellisuutensa jonkun toisen niskoille. Entäs sitten kun suhde loppuu? Kukaan ei voi kannatella itsetuhoista hullua.

Tietenkin rakkaus parantaa itsetuhoisia hullujakin. Kmppani voi opettaa toiselle, että olet arvokas, vaikkei meidän tarina jatkuisikaan (jos niin kävisikin). Ainakin kuuluisi opetta sellaista ajattelua, jos nyt yhtään rakastaa toista. Eri asia toki, miten se menee perille, mutta joskus ei tarvitse saada kuin kerran rakkautta joltain ihmiseltä, että oma elämä muuttuu. Etkö ole koskaan kokenut mitään sellaista?

Olet harvinaisen oikeassa. Taidan kirjoittaa muistiin, että "29.3.2019 vauva-palstalla oli joku oikeassa."

Niin, kyllä. Olen sitä mieltä myös, että nämä, jotka valittavat entisten parisuhteittensa surkeutta toisen syynä saisivat itsekin lähinnä kasvaa. Jotenkin epämukavan kuuloista, aivan kuin sättijä olisi itse jotenkin täydellinen ihmisenä. Ei se oma olo ikinä sillä parane, että demonisoidaan muita. Varsinkin jos kaikki osapuolet olivat aikuisia.

Eihän se oma olo siitä parane että demonisoidaan muita. Minä kyllä sanoisin, että jokaisessa suhteessa on omat haasteensa, ja ne voivat olla eri suhteissa hyvin erilaisia. Jotkut asiat mitkä olivat helppoja exän kanssa, ovat nykysen mieheni kanssa vaikeita, ja toiset asiat jotka exän kanssa olivat hankalia, ovat nyt helppoja.

Tämä kertoo siitä että KAIKKI ei aina ole ainoastaan toisen syytä (myöskään minun) vaan asiat tapahtuvat vuorovaikutuksessa siihen kumppaniin. Joskus syntyy sellainen negatiivinen vuorovaikutuksen kehä, jossa kumpikin ruokkii toisen huonoja puolia. Hyvässä parisuhteessa onnistutaan sinä että kumpikin saa kasvaa ja ne hyvät puolet saavat huomiota.

Mulla ja exällä oli syviä ratkaisemattomia ristiriitoja, ja kun tiedän että jotkut näistä ongelmista ovat hänellä edelleen hoitamatta voin ajatella että ihan kaikki ei kuitenkaan ole ollut minun syytäni. Jos olisi, niin ehkäpä hän olisi jo tehnyt asioille jotakin.