Onko ihmisiä jotka eivät sopeudu vammaan tai sairauteen?

Varmasti on, näistä ei vaan kirjoitella voimaannuttavia artikkeleita joten eivät tule valtavirran tietoon.

Voimia.

En ole sopeutunut, katkera huonoina päivinä. Ärsyttää terveet ihmiset ja niiden turha narina. Hyvänä päivänä kykenen ajattelemaan, että olisi pahempiakin tauteja kuin tämä omani.

Voi kunpa tietäisit kuinka paljon, kunpa tietäisit kuinka paljon on ihmisiä, jotka eivät ole sopeutuneet edes vanhenemiseen.

Hassuinta on kun 85v itkee puolison, 90v, kuollessa, suunniteltiin että vanhana ostetaan rivitaloasunto, jossa sitten yhdessä vanhetaan. Paha siinä toisen surressa on kysyä , milloinkas ajattelitte vanhuuden tulevan.

Vierailija kirjoitti:

En ole sopeutunut, katkera huonoina päivinä. Ärsyttää terveet ihmiset ja niiden turha narina. Hyvänä päivänä kykenen ajattelemaan, että olisi pahempiakin tauteja kuin tämä omani.

Sama juttu minulla.

Tiedän kyllä että huonomminkin voisi olla, mutta eipä se auta. Kun paremminkin voisi olla. Ja kun muut eivät ymmärrä sairauttani ja sen tuomia rajoitteita, ja ihmettelevät miksi en ole samanlainen kuin terveet. Minulla on mm. aivovamma. Kuitenkaan en päälle päin ole niin pahasti sairas että minua voisi vammaiseksi sanoa, en esim. käytä pyörätuolia tai ole näkyvästi pahasti halvaantunut (hyvin lievästi vain, kuntoutuksella saatu paljon aikaan), niin mut eivät ymmärrä esim. väsymystä, hahmottamisen ongelmia, jne. Tuntuu että ole asperger/autisti/tms, mutta aivovammasta tämä kaikki johtuu.

Tämän kanssa on elettävä loppuelämänsä. Eläkkeelle en pääse, ja kuntoutuskin nykyisin vain itsetehtävää. Olisinpa työkykyinen. Täytän kohta 35 v.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ole sopeutunut, katkera huonoina päivinä. Ärsyttää terveet ihmiset ja niiden turha narina. Hyvänä päivänä kykenen ajattelemaan, että olisi pahempiakin tauteja kuin tämä omani.

Sama juttu minulla.

Tiedän kyllä että huonomminkin voisi olla, mutta eipä se auta. Kun paremminkin voisi olla. Ja kun muut eivät ymmärrä sairauttani ja sen tuomia rajoitteita, ja ihmettelevät miksi en ole samanlainen kuin terveet. Minulla on mm. aivovamma. Kuitenkaan en päälle päin ole niin pahasti sairas että minua voisi vammaiseksi sanoa, en esim. käytä pyörätuolia tai ole näkyvästi pahasti halvaantunut (hyvin lievästi vain, kuntoutuksella saatu paljon aikaan), niin mut eivät ymmärrä esim. väsymystä, hahmottamisen ongelmia, jne. Tuntuu että ole asperger/autisti/tms, mutta aivovammasta tämä kaikki johtuu.

Tämän kanssa on elettävä loppuelämänsä. Eläkkeelle en pääse, ja kuntoutuskin nykyisin vain itsetehtävää. Olisinpa työkykyinen. Täytän kohta 35 v.

Niin ja en ymmärrä oikein tuota "voisi aina pahemminkin olla". Useimmilla ihmisillä asiat ON paremmin, koska todella monet (täällä) elää vanhuuteen asti ilman kovin suuria terveysongelmia. Muistan itsekin, kuinka oli aiemmin kapasiteettia tehdä ja ajatella vaikka mitä asioita, ja toista se on nyt. Totta kai aina löytyy joku, jolla on vielä pahempi tilanne, mutta mitä sitten. Ap

Tottakai jollain on aina asiat huonommin, mutta jokainen elää oman elämänsä itse. Eli se että jonkun asiat ovat vielä huonommin kuin minulla, ei muuta minun tilannettani mihinkään. Minun tilanteeni ja elämäni on minun, jonkun muun elämä ja tilanne sitten hänen. Miksi lytätä yhtä "tolla on asiat vielä huonommin kuin sulla!" Hänellä voi olla asiat jollain tavalla myös paremmin kuin minulla! Kaikki on suhteellista. Esim. minulla voi asiat olla ihan hyvin sinänsä, että pystyn kävelemään ilman apuvälineitä, verrattuna pyörätuolia käyttävään, mutta se pyörätuolia käyttävä saattaa olla parisuhteessa, hänellä on paljon ystäviä ja rakastava perhe ympärillään jotka auttavat, tukevat ja kuuntelevat. Minä olen yksin, yksinäinen, ja hylkiö. Käyn ammattilaisella juttelemassa 45 min. kerran kuussa.

Kummalla meistä sitten on asiat huonommin?

T: 4

Itselläni ei ole kyse vammasta vaan läheisen kuolemasta ja sitä kautta elämän muuttumisesta todella paljon ja tulevaisuudennäkymistä. Neljä vuotta meni, mutta sitten melkeinpä päivässä yhtäkkiä huomasin päässeeni asiasta yli ja aloitin normaalin elämän uusilla reunaehdoilla. 

Vierailija kirjoitti:

Tottakai jollain on aina asiat huonommin, mutta jokainen elää oman elämänsä itse. Eli se että jonkun asiat ovat vielä huonommin kuin minulla, ei muuta minun tilannettani mihinkään. Minun tilanteeni ja elämäni on minun, jonkun muun elämä ja tilanne sitten hänen. Miksi lytätä yhtä "tolla on asiat vielä huonommin kuin sulla!" Hänellä voi olla asiat jollain tavalla myös paremmin kuin minulla! Kaikki on suhteellista. Esim. minulla voi asiat olla ihan hyvin sinänsä, että pystyn kävelemään ilman apuvälineitä, verrattuna pyörätuolia käyttävään, mutta se pyörätuolia käyttävä saattaa olla parisuhteessa, hänellä on paljon ystäviä ja rakastava perhe ympärillään jotka auttavat, tukevat ja kuuntelevat. Minä olen yksin, yksinäinen, ja hylkiö. Käyn ammattilaisella juttelemassa 45 min. kerran kuussa.

Kummalla meistä sitten on asiat huonommin?

T: 4

No meinasin sanoa ihan samaa, mutta en jaksanutkaan kirjoittaa niin pitkää viestiä. Jollain voi olla joku asia siellä pohjalla hyvin, mikä kannattelee, kuten hyvä parisuhde, ihania ystäviä tai usko Jumalaan.

Ja sitten näkyvästi vammaisilla on se etu, että saavat parempaa kohtelua, ymmärrystä ja hoitoa. Jos vaikka raaja puuttuu, niin kaikki ymmärtää miksi sillä ei voi kävellä ainakaan ilman proteesia ja kuntoutusta. Aå

Vierailija kirjoitti:

Voi kunpa tietäisit kuinka paljon, kunpa tietäisit kuinka paljon on ihmisiä, jotka eivät ole sopeutuneet edes vanhenemiseen.

Hassuinta on kun 85v itkee puolison, 90v, kuollessa, suunniteltiin että vanhana ostetaan rivitaloasunto, jossa sitten yhdessä vanhetaan. Paha siinä toisen surressa on kysyä , milloinkas ajattelitte vanhuuden tulevan.

Mun mielestä sitä pitää osata jo järjellä odottaa viimeistään keski-iän ylittäessä, että kohta voi tulla pientä remppaa tai isompaakin haastetta. En oikein osaa sääliä vanhana sairastuneita, kumminkin jos on ollut hyvä, terve elämä takana, mutta kai mulla on aika jyrkkä asenne oman katkeruuden takia. Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tottakai jollain on aina asiat huonommin, mutta jokainen elää oman elämänsä itse. Eli se että jonkun asiat ovat vielä huonommin kuin minulla, ei muuta minun tilannettani mihinkään. Minun tilanteeni ja elämäni on minun, jonkun muun elämä ja tilanne sitten hänen. Miksi lytätä yhtä "tolla on asiat vielä huonommin kuin sulla!" Hänellä voi olla asiat jollain tavalla myös paremmin kuin minulla! Kaikki on suhteellista. Esim. minulla voi asiat olla ihan hyvin sinänsä, että pystyn kävelemään ilman apuvälineitä, verrattuna pyörätuolia käyttävään, mutta se pyörätuolia käyttävä saattaa olla parisuhteessa, hänellä on paljon ystäviä ja rakastava perhe ympärillään jotka auttavat, tukevat ja kuuntelevat. Minä olen yksin, yksinäinen, ja hylkiö. Käyn ammattilaisella juttelemassa 45 min. kerran kuussa.

Kummalla meistä sitten on asiat huonommin?

T: 4

No meinasin sanoa ihan samaa, mutta en jaksanutkaan kirjoittaa niin pitkää viestiä. Jollain voi olla joku asia siellä pohjalla hyvin, mikä kannattelee, kuten hyvä parisuhde, ihania ystäviä tai usko Jumalaan.

Ja sitten näkyvästi vammaisilla on se etu, että saavat parempaa kohtelua, ymmärrystä ja hoitoa. Jos vaikka raaja puuttuu, niin kaikki ymmärtää miksi sillä ei voi kävellä ainakaan ilman proteesia ja kuntoutusta. Aå

Näkyvä vamma aiheutti järkyttävää henkistä ja jopa fyysistä kiusaamista joka täysin tuhosi elämäni. Ei siis riittänyt elämää rajoittava vamma, piti henkisestikin tuhota. Kyllä, olen katkera, mutta minkä teet? Yritän muistaa välillä että monilla on asiat pahemmin. En kuitenkaan tunnista tuota parempaa kohtelua, ihmiset osaavat olla julmia.

Mä ajattelen niin, että sopeutumista ja hyväksymistä on sekin, ettei ihan joka päivä ainakaan koko päivää vituta. Että löytää elämästään myös sellaisiakin asioita, jotka tuntuvat vielä kivalta. Sen sijaan sellaista sopeutumista ja hyväksymistä, että vamma tai sairaus ei koskaan ottaisi päähän, en kyllä usko juuri kenenkään kokevan. Joka kertahan se ärsyttää, kun on kipuja tai huomaa, ettei voikaan tehdä jotain asiaa tai tarvitsisi jonkin apuvälineen, jota taas ei juuri sillä hetkellä ole käytettävissä. Yli 20 vuotta olen sairastanut ja välillä minäkin mietin, että huonomminkin voisi olla. Että jos tähän päälle nyt vaikka lonkkani murtuisi tai jouduttaisiin amputoimaan käsi, niin onhan tämä kaikesta huolimatta nyt aika paljon parempi tilanne kuin se olisi. 

Mitä tarkoittaa, että on sopeutunut? Mitä tarkoittaa, että ei ole sopeutunut?

Tarkoittaako se ettei ole sopeutunut sitä, että kärsii vammastaan tai sairaudestaan? Minusta ei.

Minusta se tarkoittaa enemmänkin sitä, että elää kiellossa sen suhteen. Tuo 3:n mainitsema esimerkki yhdeksänkymppisistä, joille kuolema tulee yllätyksenä, pilaamaan tulevaisuudensuunnitelmat, on ihan hyvä esimerkki.

Se voi tarkoittaa myös sitä, että ei kykene hyväksymään, että elämä on muuttunut, että tulee muiden silmissä nähdyksi eri tavalla tai että joutuu käyttämään apuvälineitä pärjätäkseen.

Elokuvassa Meri sisälläni keski-ikäinen keskushenkilö on halvaantunut nuorena miehenä, muttei ole suostunut koskaan käyttämään pyörätuolia, vaikka se lisäisi hänen vapauttaan. Hän vain makaa sängyssä vuodesta toiseen ja sanoo haluavansa kuolla, muu perhe tekee kaiken hänen puolestaan. Minusta hänestä voidaan sanoa, ettei hän ole sopeutunut.

Hahmo on fiktiivinen, mutta kai sellaisia ihmisiä on oikeassakin elämässä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tottakai jollain on aina asiat huonommin, mutta jokainen elää oman elämänsä itse. Eli se että jonkun asiat ovat vielä huonommin kuin minulla, ei muuta minun tilannettani mihinkään. Minun tilanteeni ja elämäni on minun, jonkun muun elämä ja tilanne sitten hänen. Miksi lytätä yhtä "tolla on asiat vielä huonommin kuin sulla!" Hänellä voi olla asiat jollain tavalla myös paremmin kuin minulla! Kaikki on suhteellista. Esim. minulla voi asiat olla ihan hyvin sinänsä, että pystyn kävelemään ilman apuvälineitä, verrattuna pyörätuolia käyttävään, mutta se pyörätuolia käyttävä saattaa olla parisuhteessa, hänellä on paljon ystäviä ja rakastava perhe ympärillään jotka auttavat, tukevat ja kuuntelevat. Minä olen yksin, yksinäinen, ja hylkiö. Käyn ammattilaisella juttelemassa 45 min. kerran kuussa.

Kummalla meistä sitten on asiat huonommin?

T: 4

No meinasin sanoa ihan samaa, mutta en jaksanutkaan kirjoittaa niin pitkää viestiä. Jollain voi olla joku asia siellä pohjalla hyvin, mikä kannattelee, kuten hyvä parisuhde, ihania ystäviä tai usko Jumalaan.

Ja sitten näkyvästi vammaisilla on se etu, että saavat parempaa kohtelua, ymmärrystä ja hoitoa. Jos vaikka raaja puuttuu, niin kaikki ymmärtää miksi sillä ei voi kävellä ainakaan ilman proteesia ja kuntoutusta. Aå

Näkyvä vamma aiheutti järkyttävää henkistä ja jopa fyysistä kiusaamista joka täysin tuhosi elämäni. Ei siis riittänyt elämää rajoittava vamma, piti henkisestikin tuhota. Kyllä, olen katkera, mutta minkä teet? Yritän muistaa välillä että monilla on asiat pahemmin. En kuitenkaan tunnista tuota parempaa kohtelua, ihmiset osaavat olla julmia.

Aivan, tuo on taas sen asian kääntöpuoli ja hyvä, että sekin tuotiin esille. Tarkoitan parempaa kohtelua esimerkiksi siinä mielessä, että pyörätuolia käyttävä kuuluu varmaan automaattisesti vammaistuen piiriin ja monien etujen ja apujen saamisessa autetaan, kun näkymättömästi vammainen saa usein taistella diagnoosista, tarvitsemastaan avusta, joutuu taloudelliseen ahdinkoon ja syrjityksi ja niin edelleen. Ja ihmiset mulkoilevat, jos bussissa ei anna paikkaansa vanhukselle - sellaisia asioita. On kamalaa, että sinua on kiusattu vamman takia, sellaista ei haluaisi kenenkään joutuvan kokemaan. Ap

Faith kirjoitti:

Mitä tarkoittaa, että on sopeutunut? Mitä tarkoittaa, että ei ole sopeutunut?

Tarkoittaako se ettei ole sopeutunut sitä, että kärsii vammastaan tai sairaudestaan? Minusta ei.

Minusta se tarkoittaa enemmänkin sitä, että elää kiellossa sen suhteen. Tuo 3:n mainitsema esimerkki yhdeksänkymppisistä, joille kuolema tulee yllätyksenä, pilaamaan tulevaisuudensuunnitelmat, on ihan hyvä esimerkki.

*Se voi tarkoittaa myös sitä, että ei kykene hyväksymään, että elämä on muuttunut, että tulee muiden silmissä nähdyksi eri tavalla tai että joutuu käyttämään apuvälineitä pärjätäkseen.*

Elokuvassa Meri sisälläni keski-ikäinen keskushenkilö on halvaantunut nuorena miehenä, muttei ole suostunut koskaan käyttämään pyörätuolia, vaikka se lisäisi hänen vapauttaan. Hän vain makaa sängyssä vuodesta toiseen ja sanoo haluavansa kuolla, muu perhe tekee kaiken hänen puolestaan. Minusta hänestä voidaan sanoa, ettei hän ole sopeutunut.

Hahmo on fiktiivinen, mutta kai sellaisia ihmisiä on oikeassakin elämässä.

Nimenomaan tästä on kohdallani kyse. En pysty hyväksymään "uutta normaalia" sillä se on liian epänormaali, hävettävä ja huono, niin huono, että mieluummin olen olematta ollenkaan. Se "minä" jonka voin nyt esitellä ulkomaailmalle ei vastaa sitä minää, joka koen olevani. Elämä uusine rajoituksineen ja pakkoineen ei anna tilaa ilmentää sitä persoonallisuutta, joka minulla on ja jonka haluan tuoda esille. Elämäntyyli ei tunnu omalta.

Mielestäni voitaisiin edelleen kysyä, voidaanko olettaa, että jokaisella tulisi olla kyky ja halua sopeutua uuteen fyysiseen minään?

Lihavointi ei näköjään onnistunut.

Mitä elokuvaan tulee, niin kiinnostava piirre on siinä kokonainen perhe, joka toimii mahdollistajana sopeutumattomuudelleen. Heillähän olisi roolistaan mahdollisuus irrottautua (?), mutta he eivät sitä tee.

Jos viedään ajatusta niin pitkälle, että kuvitellaan että jonkun sukupuoli olisikin yhtäkkiä mies, ei nainen. Sitten vaan sanottaisiin, että tässä on sinulle tällainen lehtinen miehenä olemisesta ja yritä opetella pärjäämään. Monelle ihmiselle tuollainen olisi shokki ja olisi ymmärrettävää, että ei koskaan oikein tottuisi uuteen sukupuoleensa, jota ei itse halunnut.

Kuitenkin Suomessa saa sukupuolensa vaihtaa, jos kokee sen olevan niin väärä, että ei elämässään viihdy.

Jos fyysinen minä muuttuu vammautumisen takia niin paljon, että joutuu luopumaan persoonallisuutensa tärkeimmistä osista, onko hyväksyttävää, että henkilö ei koskaan löydä riittävää mielenkiintoa ja yhteyttä siihen toisenlaiseen olomuotoon? Ap

Vierailija kirjoitti:

Faith kirjoitti:

Mitä tarkoittaa, että on sopeutunut? Mitä tarkoittaa, että ei ole sopeutunut?

Tarkoittaako se ettei ole sopeutunut sitä, että kärsii vammastaan tai sairaudestaan? Minusta ei.

Minusta se tarkoittaa enemmänkin sitä, että elää kiellossa sen suhteen. Tuo 3:n mainitsema esimerkki yhdeksänkymppisistä, joille kuolema tulee yllätyksenä, pilaamaan tulevaisuudensuunnitelmat, on ihan hyvä esimerkki.

*Se voi tarkoittaa myös sitä, että ei kykene hyväksymään, että elämä on muuttunut, että tulee muiden silmissä nähdyksi eri tavalla tai että joutuu käyttämään apuvälineitä pärjätäkseen.*

Elokuvassa Meri sisälläni keski-ikäinen keskushenkilö on halvaantunut nuorena miehenä, muttei ole suostunut koskaan käyttämään pyörätuolia, vaikka se lisäisi hänen vapauttaan. Hän vain makaa sängyssä vuodesta toiseen ja sanoo haluavansa kuolla, muu perhe tekee kaiken hänen puolestaan. Minusta hänestä voidaan sanoa, ettei hän ole sopeutunut.

Hahmo on fiktiivinen, mutta kai sellaisia ihmisiä on oikeassakin elämässä.

Nimenomaan tästä on kohdallani kyse. En pysty hyväksymään "uutta normaalia" sillä se on liian epänormaali, hävettävä ja huono, niin huono, että mieluummin olen olematta ollenkaan. Se "minä" jonka voin nyt esitellä ulkomaailmalle ei vastaa sitä minää, joka koen olevani. Elämä uusine rajoituksineen ja pakkoineen ei anna tilaa ilmentää sitä persoonallisuutta, joka minulla on ja jonka haluan tuoda esille. Elämäntyyli ei tunnu omalta.

Mielestäni voitaisiin edelleen kysyä, voidaanko olettaa, että jokaisella tulisi olla kyky ja halua sopeutua uuteen fyysiseen minään?

Mun mielestä 3 vuotta on tosi lyhyt aika. Kun mä sairastuin,  menetin kertaheitolla niin unelmaduunini kuin rakkaimman harrastuksenikin. Mulla oli onnea siinä, että työnantaja pystyi järjestämään mulle muita työtehtäviä. Olihan se pettymys tehdä yksinkertaisempaa ja helpompaa hommaa, vaikka palkkaani ei pudotettukaaan, samaan aikaan kun näki, miten työpaikalla muut tekivät sitä työtä, mitä minäkin ennen sairastumistani tein. Vähitellen aloin miettiä, että hei ihan oikeesti, ainko mä tehdä tätä duunia eläkeikään asti. Ja aloin pikkuhiljaa ottaa selvää muistakin aloista. Selvittää työmahdollisuuksia ja mitä pitää opiskella, jotta voisin vaihtaa mielenkiintoisempiin työtehtäviin.

Noin 7 vuotta sairastumiseni jälkeen lopulta hain ammattikorkeaan ja pääsin. Se oli oikeastaan ensimmäinen kerta, kun ajattelin, että tulevaisuudessa on edelleenkin jotain hyvää, mitä  odottaa. Sain aika pian sen jälkeen uuden alani työpaikan, joka jousti siten, että pystyin suorittamaan opintojani samaan aikaan. Ja palkka oli alusta lähtien reippaasti enemmän kuin oli aiemmassa unelmaduunissa. Kieltämättä tuossa vaiheessa raha toimi "sairauden hyväksymisen voiteluaineena". Tässä vaiheessa en enää kaivannut harrastustanikaan, koska ei olisi ollut edes aikaa harrastaa. Valmistumisen jälkeen yks kerta eräs tuttu toi mulle koiransa kolmeksi viikoksi hoitoon ja vaikka en ole koskaan pitänytkään itseäni koiraihmisenä, koiran kanssa ulkoilu oli mukavaa.  Pian sen jälkeen otin elämäni ensimmäisen oman koiran. Vanha harrastus on nyt vain kiva muisto nuoruudesta. Tuskin mä tässä iässä enää muutenkaan sitä harrastaisin, vaikka se ei tietenkään poista sitä faktaa, että yli 20 vuotta sitten harrastuksesta luopuminen kirpaisi ja kovaa. 5 vuotta sitten kävin vaatekaapit läpi ja heitin kymmeniä pareja korkokenkiä UFF:n laatikkoon. Niin kauan olin elätellyt toiveita, että jos vielä jonain päivänä voisi käyttää korollisia kenkiä. Kaapissa ne oli aina muistutus siitä, että olin sairastunut ja mitä kaikkea olin menettänyt. Kun vein pussit ja nyssykät UFF:n laatikkoon, tunsin vain suurta helpotusta. 

- Nro 11 - 

nostan vielä

Vierailija kirjoitti:

Yön Olli ei suostunut käyttämään happilaitetta öisin, koska se teki hänestä vanhuksen

Tämä tuntuu kyllä lapselliselta, Yön Olli OLI vanha ja monellakin nuorella on tuo kone. Voishan sitä käyttää vain kotona tai vain välillä ja elää muuten niinkuin haluaa. Mutta monella miehellä ehkä fyysinen haavoittuvuus on vielä rankempaa, naiselle se on enemmän itsestään selvää jo sukupuolen takia. Ap

Minulla on kamu, joka on liikuntarajoitteinen ja alkoholisoitunut.

Hän saa minimieläkettä.

Hän haluaa harrastaa moottoriurheilua ja muuttaa arkiajokkiaan kilpuriksi.

Hänellä ei ole tietenkään autotallia eikä mahdollisuutta vuokrata sellaista.

Siinä toivoton esimerkki tapauksesta, jossa henkilö ei hyväksy sairautensa/tilanteensa asettamia rajoituksia vaan lyö päätään seinään.

Ja se sattuu.