Äitipuolet ja kasvatus

Rankka aihe mutta luin tässä muutamia ketjuja, joissa äitipuolet totesivat, että miehen lapset on kasvatettu huonosti tai eri tavalla kuin itse kasvattaisi. Kummassakin tapauksessa oli kyse aika pienistä lapsista (alle kouluikäiset). Sitten muutamia päiviä sitten luin ohimennen äitipuolesta, jonka lapsipuolet olivat jo koululaisia mutta äitipuoli oli ollut heidän elämässään 8 vuotta.

Aihe on haastava, koska on vaikeaa tietää, minkälaista kenenkin parisuhde on, mutta yksi asia on varma: niitä lapsia kasvattavat heidän vanhempansa. Vaikka lapset kävisivät kerran tai kaksi kuukaudessa, niin erityisesti pienille lapsille pystytään takomaan helposti päähän meidän perheen säännöt/isän kodin säännöt, joita systemaattisesti noudatetaan. Isompienkin lasten kohdalla auttaa selkeät säännöt, jotka on luotu yhteisesti ja lasta kuuntelemalla. 

Mitä siis tarkoittaa, että lapset on huonosti kasvatettu tai kasvatettu eri tavalla kuin itse kasvattaisi? Veikkaan, että kyseessä on lasten luonne sekä reagoiminen kahteen kotiin ja isäikävään, jota harvoin äitipuolet huomioivat. Aika monissa kodeissa se äitipuoli on se, joka pyyhkii nenät ja laittaa ruoat. Ei kuitenkaan komenna, kun eiväthän he ole hänen lapsiaan ja komentelu kuuluu siis vanhemmille. 

Uusperheiden isät taas kokevat etälapsien suhteen kroonista huonoa omaatuntoa ja sallivat kaiken. Nämä lapset siis ovat itse asiassa kasvattamattomia ei-kenenkään lapsia. Heidän kasvatusvastuunsa on sysätty yh:lle, jonka kanssa ei välttämättä olla edes puheväleissä ja joka ei voi tietää, mitä tapahtuu siellä toisessa kodissa toisen vanhemman luona. Isä välttelee kaikin tavoin vastuuta, äitipuoli nostaa kädet pystyyn ja kaiken keskellä on se lapsi, joka kaipaa huomiota ja etsii sitä negatiivisi keinoin.

Välttämättä ei edes ole kyse huonosta käytöksestä vaan siitä, että lapsi on temperamenttinen ja vaatisi ohjausta ja sääntöjä mutta niitä ei kerrota, joten lapsi on tuuliajolla.

Kenen syy tämä sitten on? Kuka ne lapset on jättänyt kasvattamatta tai kasvattanut väärin? Koska kyse on isän lapsista ja isän kodista, niin vastaus on edelleen isä. Turha syyttää sitä exää tai äitipuolta tai sitä haittaa, mitä lapselle on tehnyt elää toimimattomassa perheessä elämänsä pari ensimmäistä vuotta. 

Siskoni lapset ovat näitä kasvattamattomia riiviöitä. Surullisinta tässä on se, että sekä siskollani että hänen exällään on viikko-viikko-systeemi ja uudet perheet. Molemmat perheet toivovat näiden lasten läsnäoloa mahdollisimman vähän, puhuvat vaikeasta luonteesta ja toisen vanhemman huonosta kasvatustyöstä. Kun lapset tulevat meille (kerran kuukaudessa viikonlopuksi) noudattavat oikein kiltisti meidän sääntöjämme. Sanon ne joka kerta, puutun jämäkästi huonoon käytökseen ja kerron rangaistuksen, jos ei mene kerrasta perille. Nykyään menee aina. Nyt 10-vuotias otti kaulasta kiinni ja kuiskasi, että haluaisi olla minun lapseni.

Ei ole kyse lähivanhemman huonosta kasvatuksesta tai siitä, että lapset olisi kasvatettu väärin vaan siitä, että kukaan ei viitsi kasvattaa, kun voi aina sysätä sen vastuun lasten huonosta käytöksestä jonkun muun niskoille.

Eihän tämä ole äitipuolien vikaa. Vika on niissä etävanhemmissa, jotka eivät uskalla kohdata lapsiaan ja joilla on liian kiire sen uuden perheen kanssa, jotta viitsisivät vaivautua miettimään, miltä näistä alkuperäisistä lapsista tuntuu, miksi he riehuvat, miksi käyttäytyvät huonosti.

Temperamenttisia lapsia voi ohjata ja neuvoa. Huonosti käyttäytyviä kasvatetaan hyviin tapoihin. Mutta kuka sen tekee? Kenen pitäisi vaivautua?