Milloin sosiaalipummiudesta tuli kansalaisoikeus?

Hesarissa oli äskettäin juttu Mirasta, 23-vuotiaasta naisesta, joka haaveilee muusikon urasta. Miralla ei ole opiskelu- eikä työpaikkaa, joten hän elättää itsensä kotihoidontuella, lapsilisällä ja elatusmaksuilla. Artikkeli kertoo, että Mira harrastaa myös kamppailulajeja sosiaalitoimiston kustantamana. Haastattelussa Mira kuvailee arkeaan tähän tapaan:

“Sä istut himassa ja mietit että mitäköhän vittua mä tekisin tänään, että mua ei oikeastaan tarvita missään. Ja sä soitat toiselle, joka miettii samaa, ja kun te tapaatte, niin te ette mieti tulevaa. Mietitte vaan koko ajan että mitähän tekisi nyt, minne menisi.”

Mira ei kuitenkaan koe olevansa syrjäytynyt. Hän kertoo, että lapsen saaminen pari vuotta sitten sai hänet tuntemaan itsensä osaksi yhteiskuntaa. Opiskeluun Mira on kuitenkin syvästi pettynyt, eikä hän halua tehdä mitään muuta kuin musiikkia. Ammattikoulun Mira keskeytti todeten, että ”emmä vittu haluu opiskella mitään automekaniikkaa”.

Miran pettymysten sarja alkoi jo 12-vuotiaana, jolloin hän pyrki viestintäluokalle:

“Pääsykokeissa meni sisu kurkkuun, enkä mä päässyt. On järjetöntä, että niin nuorille on tarjolla vain yksi viestintäluokka. Ulos jää hirveästi hakijoita, jotka eivät pääse mukaan, vaikka heillä olisi ihan mieletön motivaatio opiskella.”

Miran mukaan viestintäluokkia pitäisi siis olla enemmän, koska hän ei itse aikanaan mahtunut sellaiselle. Jokainen kuitenkin ymmärtänee sen, ettei viestintäluokkia voida muodostaa vain halukkaiden oppilaiden määrän perusteella. Jos erikoisluokille pääsy olisi pelkästä motivaatiosta kiinni, niin luokkien oppilasjakaumat näyttäisivät hieman erilaisilta.

Mira myöntää, ettei nuoria saa huiputtaa uskomaan aloihin, joilla harvat menestyvät. Ehkä juuri siksi viestintäluokkiakaan ei ole loputtomasti? Koulutuspaikkojen määrää kun ei säädellä halukkaiden, vaan tarvittavien opiskelijoiden mukaan. Lääketieteellisenkin ulkopuolelle jää vuosittain opiskelijoita, joilla olisi ”ihan mieletön motivaatio opiskella”.

Viime viikon A-talkissa Mira väitti useaan otteeseen, ettei nuorille oikeastaan edes löydy töitä. Samaan hengenvetoon hän kuitenkin myönsi, ettei hän ole kahteen vuoteen edes etsinyt niitä. En yllättynyt. Hesarin haastattelussa Mira puhuu muusikon urasta ja kysyy:

“Jos mä en halua tehdä mitään muuta, niin onko mun pakko?”

Mira myös kertoo, että on hänen kansalaisoikeutensa saada vastikkeetonta tukea valtiolta:

“Se on mun kansalaisoikeus, että saan rahaa, jos en muuten voi elää.”

Muusikonalku näyttää tuntevan oikeutensa, mutta ei velvollisuuksiaan.

Nämä kommentit kuvastavat surullisen hyvin sitä alati yleistyvää käsitystä, jonka mukaan raha kasvaa puissa. Miran mielestä hänellä on oikeus elää sossun rahoilla, mutta tarkalleen ottaen sossulla ei ole senttiäkään omaa rahaa – sillä on vain rahat, jotka se työssäkäyviltä ihmisiltä ottaa. Mira ei siis elä sossun rahoilla, vaan veroa maksavien ihmisten rahoilla.

Toimisiko maailma, jos kaikki eläisivät kuten Mira? Ei, yhteiskunta ei pyörisi päivääkään, jos kukaan ei suostuisi käymään muissa kuin suurimman intohimonsa kohteen mukaisissa töissä. Jos kaikki jäisivät kotiinsa unelmoimaan eivätkä suostuisi käymään ns. tavallisissa töissä, niin eipä meillä olisi verovaroja jaettavaksi niille, jotka niitä oikeasti tarvitsevat.

On hienoa, jos muusikko menestyy, mutta muusikon urasta unelmoimisesta yhteiskunta ei voi maksaa. Valtiolla ei ole mystistä kassaa, jonne ilmestyy tyhjästä tukku rahaa. Rahaa ilmestyy vain työssäkäyvien ihmisten lompakoista. Yhä useampi ei tunnu käsittävän sitä tosiasiaa, että hyvinvointivaltiota ei olisi olemassa ilman työtäpelkäämättömiä ihmisiä.

Haluan korostaa, ettei tämä kirjoitus koske niitä syrjäytyneitä, joilla on esimerkiksi mielenterveysongelmia. He ovat usein ihmisiä, jotka haluaisivat käydä töissä, mutta eivät pysty. Kirjoitukseni koskee niitä, joilla on se asenne, että ”mun ei oo pakko”; ihmisiä, jotka pitävät kansalaisoikeutenaan saada veronmaksajilta rahaa pelkkää unelmointia vastaan.

http://lauriskon.wordpress.com/2013/03/12/milloin-sosiaalipummiudesta-tuli-kansalaisoikeus/