BED, kellään kokemuksia?

Samassa veneessä ollaan, joten en osaa paranemisvinkkejä antaa. Itse toivoisin, että saisin aikaiseksi bulimian, se on jotenkin "hyväksytympi" sairaus. Ei tarvitsisi vain tuntea, että on itsekuriton ja epäonnistunut ihminen.

Kerran mainitsin terkkarille, kun kävin hakemassa tukea painonpudotukseen, että joskus alan syömään enkä enää pysty lopettamaan. Tähän ei tartuttu. Epäonnistuin tietenkin laihdutuksessa, joten en enää kehdannut mennä terkkarille... pitäisi uskaltaa pyytää apua suoraan, eikä kierrellä ja kaarrella :/ Mutta jotenkin tuntuu, ettei tätä sairautta oikein oteta tosissaan. Jos olisin sanonut, että joskus olen viikon syömättä tai oksennan ruuan jälkeen, olisi varmasti asiaan puututtu...

Ole siis rohkeampi kuin minä ja mene suoraan sanomaan, että epäilet että sinulla on syömishäiriö.

Mulla on diagnosoitu BED. 15 vuotta heittelin sen kourissa vuorotellen ahmien itseeni 10-15 kiloa ja vuorotellen paastoten, Painonvartioiden tai karpaten ne pois. Jojoa ylös alas, ja huono olo koko ajan. Eikä ihme että on paha olo kun on joko ähkyssä tai sitten nälässä koko ajan. Mulla ahmimiskausiin kuului myös alkoholin suurkulutusta mikä ei parantanut asiaa. 

Kävin kyllä Syömishäiriökeskuksessa sekä ravitsemusterapeutilla että psykologilla, mutta jotenkin ei vaan ollut omaa tahtoa parantua joten se jäi vähän turhaksi. Lopetin jossain vaiheessa sitten ja luovutin.

Hassua kyllä, nyt pari vuotta sitten tuntuu että olen parantunut aika itsestään. Ja outoa tietä. Minulla oli mies, jota rakastin ihan mielettömästi, naimisiin oltiin menossa jne ja minusta tuntui että nyt mun elämä joka on ollut monin tavoin karua todella alkaa onnellsiena. Mies valitettavasti kuoli auto-onnettomuudessa ja jäin tyhjän päälle. Suru oli niin valtavaa, että unohdin syödä lähes kokonaan. Laihduin 75 kilosta jonka painoin ennen, 46 kiloon, ihan vaan surun ja ahdistuksen aiheuttaman ruokahaluttomuuden takia. Siitä sitä on hitaasti noustu taas jatkamaan elämää vähitellen, mutta taipumus ahmia ei ole palannut. Ruoka on vieläkin mulle jotain mistä tiedän että sitä pitää syödä joten syön, mutta ei tee enää erityisemmin sitä mieli, saati ahmia. Toivon että tämä tila jää pysyväksi.

3, otan osaa menetykseesi! Aika rankka keino parantua.

Kiitos molemmille vastanneille, kaipa se on tosiaan rohkeasti lähdettävä apua hakemaan. Kuten 1 sanoitkin, minua hävettää jo valmiiksi lähteä keneltäkään apua hakemaan tällaiseen "epäsairauteen". Mutta ei tämä nyt oikein näinkään voi jatkua.

ap