Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Kauan aikaa menee toipumiseen vaikeista elämäntilanteista? Pää tuntuu hajoavan.
18.03.2019 |
SIitä alkaa olemaan jo kolme vuotta kun pääsin pois huonoista piireistä.
Olen tehnyt töitä paljon sen eteen etten enää olisi osa sitä ja identiteettini on jossain määrin alkanut rakentumaan uudelleen, se on ollut tuskaisaa ja nyt se tuntuu ehkä pahimmalta kuin ennen, nyt kun olen pysähtynyt kaiken juoksemisen jälkeen.
Silloin kolme vuotta sitten, elämä oli pyörinyt pitkään alkoholismin ympärillä, kyseenalaisten ihmisten, väkivaltaisen parisuhteen ja taloudellisten huolien kanssa. Minulla oli myöskin lasinen lapsuus, vanhemmat eivät olleet henkisesti läsnä ja oli paljon alkoholin aiheuttamaa ihmeellistä sooloilua ja teininä sitten kaikki heijastui omassa käytöksessä, jouduin muuttamaan alaikäisenä vanhempani luota pois kun asiat kärjistyi vanhemman alkoholismin vuoksi todella pahaksi.
Tässäkin murto-osa kaikesta tapahtuneesta mutta lyhennettynä, kaikenlaista on tullut koettua.
Sairastuin itse jonkinlaiseen masennukseen nuoruudessa joka oireili hyvin monella eri tavalla. Olin todella ujo ja ahdistunut näihin aikoihin ja annoin ihmisten käyttää minua hyväkseni. Oikeastaan en ollut oma itseni lainkaan, pelokas ja tyhjä, jota parantelin alkoholilla.
Oli paljon asioita, joita minun olisi pitänyt käsitellä eri tavoin ja ammattilaisten kanssa.
Nyt olen reilu parikymppinen eli vieläkin nuori. Olen saanut elämän kuntoon päällisin puolin. On siis töitä ja paljon, olen saanut paljon kehua työskentelystäni ja menestynyt siltä osin paremmin kun olisin uskonutkaan, tavannut mielenkiintoisia ihmisiä mutta silti pitänyt suojakuoren, joka on vaikeuttanut todellisen ystävyyden muodostumista. Keskityin oikeastaan vain siihen, että saan elämässäni edes perusrakenteet kuntoon.
En ole siis oikeastaan jaksanut edes kunnolla tutustua ja päästää ketään elämääni.
Minulla oli kuitenkin vielä kaikenlaisia ongelmia kuten peliriippuvuutta, alkoholiongelmaa, työriippuvuutta, paljon pakenemista tunteistani ja sopeutumista nykytilanteisiin.
Työpaikkoja on vaihtunut, niin on myöskin kaupungit jne ihan viime aikoina.
Olen kolmen vuoden aikana juossut ympäriinsä, kokien paljon hyvääkin mutta oikeastaan seesteistä ja normaalia aikaa minulla ei ole tainnut koskaan ollakaan.
Paitsi nyt olen lopen uupunut, tämä on erilaista kun työuupumus. Senkin koin tehdessäni useassa eri paikassa samaan aikaan töitä ja hain hyväksyntää sekä onnea sitä kautta, mitä enemmän minulle suostiin palkankorotuksia ja vastuuta.
Nyt kuitenkin kaikki kaatuu päälle. Olen vieraantunut sekä vanhasta elämästä, että siitä jonka aloitin muutettuani elämääni. Menneisyys painaa, väsyttää, ahdistaa erittäin paljon ja olen masentunut.
Onko nyt aika olla paikoillaan ja tuntea tuskaa? Kauan tämä jatkuu?
Jos pakenen vielä suorituksiin niin löydänkö itseni tästä samasta pisteestä tulevaisuudessakin?
Meneekö minulla aikaa hukkaan jos nyt nöyrryn vain olemaan? Mitä jos jämähdän?
Kommentit (12)
Joo en nyt ikävä kyllä osaa auttaa. Mun vaikea elämäntilanne ei tule ikinä helpottamaan koska en voi koskaan päästä minnekään töihin, enkä siis saada elämää millään tavalla kuntoon. Joten oli miten oli, sulla on asiat todella hyvin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Älä suorita. Anna ajan kulua. Katso kesällä uudelleen miltä tuntuu. Totuttele tekemättömättömyyteen ja että kaikki on hyvin.
Älä hätäile!
Aloita ihmeessä terapia, jos on vain taloudellisesti mahdollista. Hyvän terapeutin kanssa on helpompi löytää uusia näkökulmia omiin murheisiin ja päästä niistä eteenpäin.
Keskity asioihin joista saat hyvää mieltä ja jotka edistävät hyvinvointia. Tee asioita, jotka ihan oikeasti ovat intohimojasi ja joista nautit. Älä elä muiden odotuksia varten. Lopeta itsesi ruoskiminen ja syyttely. Olet kokenut paljon ikäviä asioita mutta älä anna niiden enää määrittää itseäsi.
Kyllä vaikeista kokemuksista voi päästä yli mutta aikaa voi kulua vuosi kymmeniä, kuten itselläni. Nuoruudessani ei mielenterveyden hoitoa ollut helposti saatavilla ja olen joutunut käsittelemään vaikeita asioita omin avuin. Toivottavasti sinä uskallat hakea apua ja saat elämäsi järjestykseen nopeammin.
Olen myös sitä mieltä, että toipumista ei tarvitse ns. suorittaa. Kunhan lopettaa sellaiset tavat ja ihmissuhdekuviot, jotka ylläpitävät vaikeita elämätilanteita, niin toipuminen etenee ihan lepäämällä ja itsestään huolta pitämälläkin, toki arjen velvollisuudet mahdollisuuksien mukaan hoitaen, jotta ei tule lisää ongelmia.
Tämä voi kyllä olla yksilöllistä. Minulla kuitenkin ajan kuluminen sinänsä on auttanut paljon. Jos yritän vastata otsikkoon, niin riippuu vaikeudesta, mutta yleensä 2-6 vuotta.
Blogini: https://ilouutinen.blogspot.fi/
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Niinhän sitä sanotaan, että kun pääsee turvallisemmille vesille, niin vanhoja juttuja saattaa nousta pintaan. Jopa sellaisiakin, joita ei ole aiemmin ajatellut tai edes muistanut. Voin kyllä allekirjoittaa sen. Kuulostat tosi fiksulta, varmasti löydät paikkasi ja tasapainon elämääsi. Olet jo varmasti tehnyt paljon työtä päästäksesi tuohon pisteeseen, ja onnistunut selvästi hyvin.
Ole ylpeä itsestäsi.
Silloin kun tuntuu pahalta, tee enemmän niitä asioita jotka tekevät sinut onnelliseksi. Pidä mielesi avoinna ja odota tulevaisuutta innolla, elämäsi saattaa olla muutaman vuoden päästä ihan erilaista kuin uskotkaan. Joskus voi tulla myös hieman takapakkia, mutta kuulostat sellaiselta joka kyllä selviää.
♥ mukava lukea vastauksianne.
Ongelmani taitaa olla juuri se, että ajattelen jokaista tekemääni asiaa suorituksen kautta. En elä itse hetkessä ja nauti elämästä vaan olen aina jossain muualla ja tahdon tekojeni kautta edistyä ja löytää onnea.
Jotenkin haluan olla koko ajan jotain. Haluan olla joku parempi versio enkä kelpuuta itseäni lainkaan tällaisena mitä olen ja se estää todellakin nauttimasta mistään.
Tämä on pelottavaa ja harmittaa etten kykene vain olemaan oma itseni.
Sitten kun epäonnistun niin ajattelen, etten ole mitään ja se vie kierteeseen jossa teen vääriä valintoja. Joka masentaa ja toivon ettei minua olisikaan koska en vain onnistu missään.
Olen jossain tosi oudossa kuplassa.
Kuitenkin ajattelen ryhtyessäni asioihin, että minussa on potentiaalia tekemään hienoja juttuja ja yritän pyrkiä sinne ja väsyn kuitenkin lopulta jo pelkästään arjessa olemiseen.
Otan kamalat paineet itse elämästä.
Hengissä oleminen ei riitä koska en ole mitään. Siksi tämä pysähtyminen kai tuntuu huonolta vaikka oikeasti ei ole voimia mihinkään. Elän hirveässä ristiriidassa todellisuuden ja päänsisäisten ajatuksien kanssa.
Elän jotain sitten kun- elämää.
Ahdistaa olla näin negatiivinen, mikä mua vaivaa. Miksi en voi vain elää ja nauttia siitä mitä minulla on.
En osaa selittää kovin helposti ajatusmaailmaani.
Kuitenkin negatiivisuus on se, joka on vallannut elämäni. Toivon tämän olevan väliaikaista ja pyrin nyt vain hyväksymään tämän tilanteen kun en voi uskoakseni muutakaan, ainakaan ilman seurauksia, että olen joskus taas samassa pisteessä.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos sinulla on aiemmin ollut masennus, niin hyvin todennäköisesti tämä voi uusiutua. Kannattaa käydä lääkärissä, oikea lääkitys (älä kuuntele negatiivisia kommentteja mielialalääkkeet, oikein käytettynä nämä voivat todella vaikuttaa elämän laatuun) voi helpottaa ja alkoholista ei tule harttua apua omaan oloonsa.
https://www.vauva.fi/keskustelu/3415929/onko-kristittyja-tai-muuten-hen…
Mielialasta, rohdoksista
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Keskity hyviin asioihin elämässäsi ja ole niistä kiitollinen. Älä jää rypemään menneisyydessä, ikäviä asioita on tapahtunut, eikä niitä voi koskaan täysin unohtaa, mutta ne eivät miettimällä muuksi muutu. Voimia sinulle.
Hae kelan kuntoutuspsykoterapiaa, uskon että sinulle myönnetään se. Olen ollut nuoruudessa samassa jamassa. Itse en olisi selvinnyt ilman vuosien terapiaa. Olet älykäs ja analyyttinen luonne, joten sinulla on kaikki mahdollisuudet hyvään elämään. Tsemppiä!
Alue: Aihe vapaa
Paljon on ajatuksia ja mietin omaa arvoani, todellista minääni. Olenko mitään, tulenko koskaan saavuttamaan mitään, saanko ystäviä, kestänkö parisuhteita, pelkkä kosketuksen ja seksin ajattelu ahdistaa.
Olen yksinäinen, olen oikeastaan eristäytynyt hyvin paljon koska ollessani ihmisten kanssa, pidän roolia yllä joka tietysti väsyttää ennen pitkää. Pitäisi olla reipas ja valmiina vaikka minkälaisiin asioihin mutta en kykene, on tullut seinä vastaan vaikka tuntuu, etten saisi olla paikoillani, pelottaa mitä tapahtuu.
Olen aikalailla hukassa kaiken kanssa. Olen kovasti varsinkin viimeisen vuoden aikana yrittänyt löytää tasapainoa, parantaa elämänlaatua pienillä asioilla. Riippuvuudet on selvästi vähentyneet vaikka aina välillä painin niiden kanssa. Töitä teen vain sen verran kun jaksan, kaikki ylimääräinen on saanut nyt väistyä.
Tuntuu kuin olisi ollut jossain maniassa kolme vuotta ja vain tehnyt asioita.
Nyt kun pysähdyn ensimmäistä kertaa kunnolla niin voin pahoin. Olen lääkevastainen mutta nyt joudun ehkä aloittamaan lääkityksen ja viimein terapian, jota olen kierrellyt vaikka mahdollisuuksia on tullut useasti vastaan mutta olen vain lopettanut prosessin koska työt tms ovat menneet sen edelle.
Kauan voi tämä vaatia aikaa? Tiedän prosessin alkaneen, mietin vain joudunko sopeutumaan jopa vuosiin, ennen kuin tunnen olevani sujut asioiden kanssa.
AP