Miten ihminen voi olla toimintakykyinen vaikka vakava masennus?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi pitää sinnitellä ja odottaa että tulee vielä pahempi olo?

En usko että saisin apua. Terapia olisi ainoa keino, mutta ei minulla ole rahaa. Ei niihin pääse kuka vaan. Lisäksi henkilökemia terapeutin kanssa olisi avainasia.

Tuo on masentunut aivosi joka ei usko että saa apua. Kelan tukemassa terapiassa korvataan suurin osa maksusta. Henkilökemia on tärkeää, mutta koska terapia on kuitenkin hoitomuoto siinä missä muutkin hoidot, ei tarvitse löytää mitään täydellistä sielujenkumppania. Oma nykyinen terapeuttini on todella hyvä ja kemiamme ovat hyvät, enkä silti kolmenkaan vuoden jälkeen tiedä että onko hän esim naimisissa (en ole muuten katsonut onko hänellä sormustakaan).

Pari vuosikymmentä olen saanut masennustesteistä vakavan masennuksen pisteet. Välillä jopa luullut olevani masentunut, mutta useimmiten tiesin että minussa on jotain muuta vikaa, siksi en koskaan mennyt lääkäriin epäilemään masennusta. En myöskään valitellut mitään masennukseen viittaavia oireitani, en halunnut niitä myrkkyjä enkä diagnoosia. Olen vaan sinnitellyt töissä ja elämässä kaiken pakollisen. Juuri ja juuri pysynyt kasassa. Nyt kun sain rautaa infuusiona pari kertaa ja ferritiinin ylös, en saisi masennustesteistä montaakaan pistettä, jos yhtään :)

Masentuneella se olo ei ole koko ajan samanlainen. Välillä voi olla ihan hyväkin olo, ja sitten taas toisinaan ei pääse sängystä ylös. Jos on vaikka aamupäivät ihan hyvä olo, ja illat vaikeita, voi ihan hyvin selvitä töistä vaikeankin masennuksen kanssa. Psykoosi on tietenkin oma lukunsa.

Olen ollut keskivaikeasti, vaikeasti tai vähintään lievästi masentunut ihan todella pienestä lähtien. Tästä on tullut normaali olotila, jonka kanssa oppii sinnittelemään. Viime viikolla käännyin vahingossa vastaantulijoiden kaistalle ja meinasin mennä liikenneympyrässä väärään suuntaan, silti sinnittelen ja toimin joka päivä. Sairasta, tiedän. Lapsuudessaan monin tavoin traumatisoitunut oppii vain jaksamaan ja jaksamaan. Koska on pakko. Koska kukaan ei pelasta eikä ole ketään kuka ottaisi koppia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Riippuu aika paljon töistä. Kokemukseni mukaan masentuneena jaksaa paremmin tehdä ruumiillista kuin henkistä työtä. Mitä haastavampi työ, sitä vaikeampaa.

Pitää paikkansa. (Postia ja paketteja lajittelen yössä)

Kokemusta päivähommistakin toimistossa. Se on selvä, että romahdus tulisi tässä kunnossa kahdessa tunnissa jossain älytyössä.

Olo tuntuu jopa paremmalta aina fyysisen työn jälkeen aamulla. Välillä tosin livahdan työssä vessaan tuijottamaan tyhjyyteen....

Totta. Mutta älytyötäkin on monenlaista. Pari kuukautta sitten keskellä pahaa masennusjaksoa piti työskennellä kellon ympäri. En jaksanut hoitaa muutamia asioita, ja sitten päälle vyöryikin eräs projekti.

Menin työpaikalle kahdeksaan ja tein töitä aamuviiteen. Nukuin toimiston lattialla, sitten ylös ja tein päivän rutiinihommia kun töissä oli vain minä ja työharjoittelija.

Ihan hyvin meni, kun sai keskitttyä vain siihen projektiin. Mutta jos pitäisi olla esim. kaupan kassalla, uupuisin hetkessä multitaskingiin ja asiakkaiden palvelemiseen.

nr. 34.

Joku muuten sanoi että masentuneen olisi syytä keskeyttää työt ja hakeutua sairaslomalle.

Asia ei ole ihan niin yksiselitteinen.

Monella työ on asia joka pitää kiinni elämässä, ja luo uskoa omaan tarpeellisuuteen. Sairasloma edellyttää ramppaamista lääkärillä, selittelyä ja järjestelyä joka saattaa olla masentuneelle moninkertaisesti pahempaa kuin työn rutiinit.

Ilman työtä päätyy Kelan tms armoille, on vastattava kyselyihin ja saavuttava haastatteluun kun sellainen määrätään. Kaupan päälle tulee epävarmuus tulevaisuudesta, joka pahentaa stressiä.

Monelle sinnittely on kuitenkin helpompi vaihtoehto. Sellaiseksi on maailma mennyt.

Vierailija kirjoitti:

Ainakin minä olen todella vakavassa masennuksessa ollut "toimintakykyinen", eli mennyt opiskelemaan jne. Eivät uskoneet polilla, kun sanoin että olen todella heikossa kunnossa, koska olin käynyt koulussa. Vaikka en kyennyt siellä omaksumaan mitään, en jaksanut hoitaa itseäni jne. niin vänkäsivät aina että kun olen fyysisesti paikalle päässyt, niin olen terve. 

Todella sitkeässä on jopa ammattilaisilla se käsitys, että masentuneet ovat vain vähän vätyksiä. Itse olen aina puskenut eteenpäin, vaikka mikä olisi ja siksi joudunkin ns. suorilta jaloilta kuukausiksi osastolle, kun kunto romahtaa aivan kuoleman kieliin. Olenkin heille sanonut, että olen väärällä tavalla kipeä, kun he eivät sitä tunnista tai osaa mitä ilmeisimmin oikein määritellä. Liekö sitten vieläkään oikeat diagnoosit...

Itseä on epäilty monta kertaa ties miksi sekakäyttäjäksi, kun olen vähän hidas ja epävarma yksinäisyydestä ja vaikeista kotioloista johtuen. Varsinkin näillä terveillä tuntuu olevan ylitsepääsemättömän vaikeaa ymmärtää, miltä tuntuu kun pelkää ja varoo kaikkea koko ajan ja sitä ei osaa/jaksa selittää, mistä se johtuu. 

Sekin masentaa lisää, kun on huomannut, että aika harvaa ihmistä oikeasti kiinnostaa sinun hyvinvointisi:( Ihmiset ovat aika huonoja huomaamaan pahaa oloa. Tai sitten niitä ei vain kiinnosta.

Yritetään me kuitenkin jaksaa:)