Koskakohan on taas oikeasti aikaa nauttia elämästään?

Olen jonkin verran päälle 3-kymppinen, uuteen ammattiin opiskeleva perheenäiti. Lapsia on kolme, nuorin on 4-vuotias, sitten on ekaluokkalainen ja kolmasluokkalainen.

Mun elämä on aamusta iltaan saakka täynnä velvollisuuksia, omaa aikaa ei arkisin ole, tai no on, mutta sitä on korkeintaan tunti eikä sitäkään voi mennä viettämään mihinkään muualle, kuin kotiin (lapsille ei ole hoitajaa, ja mies tekee lähinnä vain iltatöitä, meillä on siis todella erilainen rytmi).

Päiväni alkavat ennen kuutta, on noustava aikaisin jotta ehtii itse opinahjoonsa, ja isommat lapset laittamaan kouluun ja pienemmän viemään hoitoon. Kun tulen kotiin, alkaa läksyjen tarkistelu, ruoan laitto, siivous, omien koulutehtävien teko, kaikenlaisten velvollisuuksien hoitaminen ja muistaminen ja lasten tarvikkeiden katsominen seuraavaksi päiväksi ja ja ja... iltaisin tulee aina kauhea kiire, että saisi kaikki tehtyä ja pääsisi ajoissa nukkuun, jotta jaksaa taas herätä aamulla aikaisin samaan rumbaan.

Viikonloput menee siinä, että tekee viikolla rästiin jääneet kotityöt, ne mitkä jaksaa, ja yrittää toipua kuluneesta viikosta. Pitäisi tavata ystäviä ja sukulaisiakin ja viettää miehen kanssa aikaa, mutta käytännössä näille ei ole kyllä sitten enää jaksamista eikä kyllä oikein aikaakaan, viikonloput ovat liian lyhyitä!

Musta tuntuu, että kaikki mitä mä nykyään teen, on vain niitä pakollisia velvollisuuksia. Mä en ehdi enkä pysty tekemään mitään sellaista, mitä HALUAISIN tehdä.

Ehkä mä haluan liikaa, ei mulle riitä eikä mua virkistä yhtään se, jos pääsen kerran tai kaksi viikossa tunniksi lenkille itsekseni, tai saan katsoa jonkun leffan illalla rauhassa (ehkä kerran viikossa, jos sitäkään, käytännössä en kuitenkaan jaksa valvoa niin myöhään että tuo olisi mahdollista, vaan kaadun väsyneenä sänkyyn ennen sitä). Ei tuollainen "oma aika" vie mua arjesta mihinkään.

Mä haluaisin saada ihan oikeasti VAPAATA, että olisi vaikkapa viikko täysin omaa aikaa niin, että olisin vapaa kaikista velvollisuuksistani, kaikista rajoitteistani, ja voisin ihan täysin vapaasti miettiä mitä tuona viikkona tekisin. Joko olisin vain yksin kotona ja heräisin milloin huvittaa, menisin nukkumaan milloin huvittaa, päättäisin aamullla mitä haluan tehdä ja mihin haluan lähteä, kauppaan, kokeilemaan seinäkiipeilyä vai ulkomaille, ihan mitä vaan. Tai sitten olisin vain kotona ja siivoaisin kaikessa rauhassa kaikkien vaatekaapit. Menisin katukahvilaan juomaan erikoiskahvin ja nauttimaan keväisestä auringonpaisteesta. Tai ihan mitä vaan. Eläisin. Nauttisin elämästä.

...vieläkö joskus tuo on mahdollista? Sitten, kun lapset ovat isoja? Vai mitähän mulla sitten on esteenä, rajoittava työ, raskaat työviikot, raihnaiset omat vanhemmat, raihnainen ja väsynyt itseni?

Jooooo, olen kiitollinen että mulla on terveet lapset ja olen itse terve. Pitäisi varmaan ainakin olla sikakiitollinen tästä kaikesta. On puhdasta vettä juotavaksi ja katto pään päällä. Just niin. Argh.