Tyttären yllätysraskaus ja ristiriitaiset tunteet

No ensinnäkin nuoria äitejä ei kannata niputtaa yhdeksi jengiksi. Itse sain esikoisen 23-vuotiaana, jolloin olin naimisissa, mulla oli maisterinpaperit ja työpaikka omalta alalta. Lapsi oli suunniteltu ja toivottu.

Nuorena pärjää lapsen kanssa ihan mainiosti, kun on voimia ja jaksamista vielä. Ei lapsi vaadi ympärilleen omakotitaloa ollakseen onnellinen, rakastavat vanhemmat riittävät. Opiskella ehtii varmasti. Opiskelevat äitikaverini sanovat, että opinnot sujuvat paremmin lapsen saamisen jälkeen, kun on opinut priorisoimaan asioita ja tarkkailemaan ajankäyttöään. Ja mitä tuohon huolettomuuteen ja vapauteen tulee, niin kyllähän normaalin parikymppisen kuuluu jo alkaa tasoittua ja ottaa vastuuta elämästään.

Itse tulin vahingossa raskaaksi 19v iässä. Ei ollut hyvää parisuhdetta (huono oli, mutta se päättyi hyvin nopeasti raskausuutisen jälkeen) mutta vauvan päätin silti pitää. Opiskeluja en myöskään itse ollut vielä aloittanut, joten kaikki oli minullakin vielä hyvin kesken.

En oikein ymmärrä, miksi olla pahoillaan tyttären puolesta. Itsestäni ainakin olisi tuntunut pahalta, jos joku olisi ollut pahoillaan siksi, että saan lapsen. Luulisi sinunkin äiti-ihmisenä ymmärtävän, ettei lapsen saaminen suinkaan lopeta elämää, vaikka toki se sitä muuttaa. Mutta miksi tuota muutosta pitää edes ajatella negatiivisen kautta? Kun ei se sitä kuitenkaan yleensä ole.

Suomessa on onneksi äitiysvapaat, jotka mahdollistavat sen, ettei äidin tarvitse käydä töissä ja opiskella silloin, kun hänellä on vauva. Joten huolesi on aiheeton. Tyttärelläsi on mahdollisuus hoitaa lastaan kotona jopa 3v ikään saakka niin halutessaan. Itse aikoinaan lähdin opiskelemaan, kun lapsi oli vajaa 1v, enkä kokenut sitä raskaaksi. Sen kyllä koin, että käytännössä lastani kasvatti pk-henkilökunta, enkä minä, sillä he näkivät lastani tuntimääräisesti kauemmin hereillä, kuin mitä minä. Päädyin lopulta laittamaan opinnot vielä hetkeksi jäihin ja palasin takaisin koulunpenkille, kun lapsi oli 3v.

Mikäli tyttäresi on kaikin puolin normaali ihminen, hän kyllä jaksaa yhdistää lapsenhoidon ja työn. Ei ole harvinaista, että 20-23v ikäisellä on jo 2-3 lasta, sekä työpaikka. Ja hekin jaksavat.

Taloudellisesti suomessa pärjää aina. Toiset paremmin, toiset heikommin, mutta yhtäkään nälkäkuolemaa en suomessa tiedä elinaikanani tapahtuneen. Perustoimeentulo on kaikille turvattu, joten raha-asiat on mielestäni ehkä viimesijaisin asia, josta kannattaa stressata.

Mitä nuoruus on? Vaikea vastata loppuuko nuoruus lapsensaantiin, kun en ymmärrä mitä ajat sillä takaa? Itse olen elänyt 20-23v iässä jo äitinä, enkä huomannut itsessäni eroa muihin samanikäisiin. Ravintolassa kävin ehkä harvemmin, mutta en osaa määritellä nuoruutta ravintoloissa ramppaamiseksi.

Huolettomuus ja vapaus loppuvat tietyiltä osin. Ja 20-23v ikä on mielestäni oikein mainio ikä moiselle. Joskin itse koin kyllä huolettomuuden loppuneen jo 17v iässä, kun muutin omilleni ja aloin hoitamaan itse kaikki asiani. Mutten kokenut sitä negatiivisenä asiana. Vapauden menetystä en lapsensaannin yhteydessä kokenut, sillä en keksi mitään asiaa jota en voisi tehdä pienen lapsen äitinä. Nyt, kun osa lapsista on jo hieman vanhempia, on tilanne toinen. En voi halutessani lähteä extempore kuukaudeksi reilaamaan lasten kanssa, sillä lapsen tulee käydä koulua. Pienen lapsen kanssa moinen vielä onnistuu.

Olen itse saamassa neljättä lastani ja tunnen ristiriitaista oloa. Kuten tunsin kolmannen, toisen ja ensimmäisenkin kohdalla. On täysin normaalia äitinä pohtia sitä, että oliko ratkaisu oikea (vaikka kyseessä olisi suunniteltu raskaus), mitä muutoksia se elämään tuo jne. Mutta ei siihen sen syvemmin vellomaan kannata jäädä. Ratkaisu on tehty ja elämä tuo sitten eteen sen, minkä tuo.

Itse tulin hyvin nopeasti raskauteni kanssa sinuiksi. Paljon nopeammin, kuin mitä nyt, neljättä odottaessani. Vaikka tämä nykyinen raskaus on siis suunniteltu ja toivottu raskaus, ns. täydelliseen elämäntilanteeseen. En ole koskaan potenut synnytyksen jälkeistä masennusta. Yksi läheiseni on, mutta hänkin poti sitä vasta toisessa raskaudessaan. Ensimmäisen hän sai nuorena tyttönä yksin, toisen hyvään parisuhteeseen. Eli olosuhteet eivät ilmeisesti määrittele sitä, tuleeko masennus vai ei.

Minä, sekä kaikki tuntemani nuorena äidiksi tulleet ovat kypsyneet raskausasiaan raskausaikana. Ja me kaikki olemme iloinneet vauvasta ja raskaudesta. Toiset heti, toiset kuukaudenpäästä ja loputkin viimeistään siellä raskauden puolenvälin jälkeen.

Onnea tyttärellesi. Ja tulevalle mummille myös!

Itse sain esikoisen suunnitellusti 24-vuotiaana.

Ei se elämä siihen loppunut. Ihmettelen jos yli 20-vuotiaat eivät kykenisi lapsesta huolehtimaan, pahin biletyskausi lienee jo takana eikä lapsen vuoksi tarvitse istua kotona 24/7 seuraavat 18 vuotta.

Otsikosta tuli mieleen, että kyseessä on teini-ikäinen lapsi mutta kyseessä olikin aikuiset ihmiset. Hieman omituiselta tuntuu tuollainen murehtiminen.

No ikävä kyllä suurimmalla osalla ei ole mitään maisterinpapereita ja yritettyä raskautta alle 23-vuotiaana.

Itse tulin raskaaksi 20-vuotiaana. Suunnittelematta, yllättäen, ehkäisystä huolimatta. Koulut kesken, ei työtä, parisuhde ei mikään vuosisadan rakkaustarina. Pidimme lapsen ja päätimme selvitä yhdessä. Olemme selvinneet taloudellisesti ihan hyvin ja puitteet ovat olleet kunnossa. Lapsi täyttää kesällä 3-vuotta. Olen hoitanut lasta kotona koko tämän ajan. Synnytyksen jälkeistä masennusta oli, en tiedä olenko vieläkään löytänyt paikkaani äitinä. En osaa kuvitella itseäni äitinä ja olen usein hukassa oman roolini kanssa. Rakastan lastani ja pidän hänestä hyvää huolta mutta usein huomaan olevani ajatuksiltani itsekin vielä aivan lapsi. Äidin rooli ei ole tullut kovinkaan luonnostaan. Ensi elokuussa olen menossa opiskelemaan ja lapsi lähtee päivähoitoon. Toivon että tuleva opiskelu ja oma aika ilman lasta saisivat päätäni hieman selvitettyä ja oppisin tuntemaan itseni paremmin.

Kiitos! Rohkaisevaa tekstiä.

Syy, miksi olen pahoillani, on se, että tytär on itse pahoillaan. Ehkä vähän iloinenkin. Mutta enemmän hämmentynyt ja järkyttynyt ylläriuutisesta.

Ap

Itse tulin 19-vuotiaana raskaaksi (suunnitellusti) Ja jaksamisen kanssa ei ole ollut ongelmia, Nyt olen 23. kahden lapsen äiti ja hyvin olen jaksanut.  Ammatti  minulla jo on, mutta aion lähtä opiskelemaan, kohan vielä kolmannen lapsen saan. 

Eikö tyttäresi voi viettää äitiysloman ihan rauhassa ja lähtä sitten vasta opiskelemaan?

19 vuotiaana suunnitellusti raskaaksi! Ja hyvinhän sitä pärjää :)

Tulin vahingossa raskaaksi 23-vuotiaana (lapsen syntyessä 24v). En tiedä osasinko missään vaiheessa varsinaisesti iloita raskaudesta, mutta tuli kyllä sellainen vaihe, että oli kiva ostella vauvan vaatteita alesta ja tutkia vaunuja, pinnasänkyjä yms. Varsinainen onni vauvasta tuli vasta, kun sain vauvan syliini sairaalassa. Saimme aika paljon kaikkea vauvalle minun vanhemmilta ja äidin kavereilta. Olisimme pärjänneet ilman tuota rahallista apua, mutta silloin kaikki olisi hankittu käytettynä eikä uutena. Olin jo tehnyt töitä, joten sain tulojen mukaan vanhempainpäivärahan. Mies opiskeli silloin ja hänellä oli tuloja vain kesällä. Kyllä me pärjättiin, vaikka tiukkaa tekikin. Ei oltais välttämättä pärjätty ilman vanhempien rahallista tukea. Vaikka silloin tuntui, että olin aivan liian nuori äidiksi niin ei sitä tunnetta ole ollut enää vauvan syntymän jälkeen.

Sinun tehtäväsi äitinä on nyt tukea tyttäresi raskautta ja myöhemmin äitiyttä. Näytt että olet iloinen tulevasta pienokaisesta. Sillä on kuule iso merkitys! Kun kerran päätös lapen pitämisestä on tehty niin sitten ei kannata keskittyä negatiivisiin ajatuksiin asista.

Sain lapsen 20-vuotiaana. Olen ollut alusta alkaen yh. Minulla on hyvä suhde lapseeni ja hän on parasta elämässäni.

Mutta on äitiys asettanut omat rajoitteensa elämälleni. Minulla ei ole ollut niin hyvät turvaverkot kuin monella muulla on. En ole päässyt viettämään lapsetonta vapaa-aikaa oikeastaan ollenkaan lapseni ollessa alle 10-vuotias. Se on pitkä aika olla hyvin vähällä aikuiskontakteilla. Myös työntekoa lapsi ja yksinhuoltajuus on kyllä rajoittanut, lapsen ollessa pikku koululainen, sain jättää oman alani epäsoveliaiden työaikojen vuoksi. Olenkin ollut paljon työttömänä. Mutta onneksi työtönkin pärjää taloudellisesti joten kuten.

Nyt, kun lapseni on jo kohta aikuiseksi kasvamassa, minulle on tullut jonkinlainen haikeus siitä, että se perheenperustamisaika meni ohi niin nopeasti ja salakavalasti, ettei sitä perhettä sitten oikeastaan edes tullut perustettua, tuli vain lapsi. Tietysti vieläkin ehtisi, mutta sitten taas jotenkin tuntuu uuvuttavalta ajatella, että olisin alaikäisten lasten äitinä miltei 40 vuotta.

Lapset ovat ihania, omani on maailman rakkain. Silti joskus tuntuu, että olisi tämä elämä voinut mennä jotenkin toisinkin.

Lapsen saaminen on peruuttamatonta, se on iso askel elämässä. On ihan tavallista, että suunnitelluissakin raskauksissa tulee noita epävarmuuden hetkiä ja miettii, että mitenhän tästä oikein selvitään. Tyttärestäsi tulee äiti nyt ehkä suunniteltua aikaisemmin. Hän on kuitenkin aikuinen ja varmasti selviää hienosti lapsen kanssa, varsinkin kun hänellä on perhe tukena Tuo asioiden pohtiminen on ihan normaalia äitiyteen valmistautumista ja vastuun kanssa elämään opettelemista. Varmasti hän oppii lastaan rakastamaan ja iloitsee vielä raskaudestakin.  Ehkä huolettomasta elämästä luopuminen surettaa, mutta varmasti hän pääsee tuosta yli. Äitinä tiedät, että lapsen kanssa eläminenkin on antoisaa ja antaa paljon vanhemmille. Opiskella voi mainiosti, kun lapsi on päiväkodissa. Nyt hänellä on selkeä päämäärä, miksi opiskella ja rakentaa elämää, sekin on ihan arvokas asia.

Kiitos kaikille vastaajille. Teistä on paljon lohtua. Ja taitaa olla niin, että kaikenlaisest ristiitaiset tunteet ovat osa äitiyttä ja äidiksi kasvamista - niin tyttärelläni kuin minullakin hänen äitinään. Äitinä sitä haluaisi, että omalla lapsella olisi kaikki aina ja kaikenaikaa hyvin. Että nuoruudesta, opiskeluajasta, raskausajasta ja pikkulapsiajasta voisi iloita huolia vailla. Mutta elämä on perusluonteeltaan yllätyksellistä. Ja kenties se maistuu juuri silloin parhaimmalta, kun se vaatii vähän ponnistelua ja ristiriitojen käsittelyä, kun kaikki ei mene niin kuin suunnittelee...

Minulla on alkamassa uusi elämänvaihe isovanhempana ja se tuntuu kyllä aika huimalta - ihanalta ja onnelliselta. Huolestuttavalta ja jännittävältä.

Hiuka mietityttää, miksi niin monet nuoret äidit vastaavat tähän ja pitävät ap:n huolta jopa vääränä, kun kuitenkin heillä raskaus on ollut suunniteltu. On ihan eri asia joutua tilanteeseen, jota ei ole suunnitellut, oli kyse mistä tahansa.

Ymmärrän ap:tä. Itse lähdin opiskelemaan yliopistoon 19-vuotiaana ja raskaus ei kuulunut suunniteltiin. En ollut mikään bilettäjä, opiskelin talvisin ja tein töitä kesäisin ja syksyllä matkustin kesällä kerätyillä rahoilla (osa säästyi talvea varten, niin en ottanut opintolainaa). Olin vastuullinen jo tuolloin, mutta en missään nimessä valmis äidiksi. Olisin romahtanut, koska olin aika tunnollinen ja ylipäätään suunnittelin ja suunnittelen edelleen elämääni eteenpäin pitkällä tähtäimellä. En ole koskaan heittäytynut elämän kannateltavaksi, olen aina miettinyt tuloni ja elänyt sen mukaan. Opinnotkin venyivät 7-vuotisiksi, kun tein töitä pari talvea voidakseni taas opiskella. Missään nimessä en olisi ollut valmis aborttiinkaan, joten raskausuutinen olisi ollut oikeasti pelottava ja surullinen uutinen, vaikka periaatteessa siis pidin lapsista jo tuolloin.

Tulin äidiksi sitten vasta yli 30-vuotiaana monen mutkan kautta. Olen nyt oppinut, että elämää ei voi suunnitella valmiiksi mutta siitä voi ja pitää ottaa vastuu. Suurin pelkoni onkin, että lapseni eivät saisi elää samankaltaista opiskeluelämää kuin minä - turvallisella tavalla opittiin vastuulliseen aikuisuuteen ja taloudenpitoon. Emme ole eläneet yli varojen tai tehneet holtitonta velkaa tai jättäneet laskuja maksamatta, kun jo opiskeluaikoina opittiin, että tulojen mukaan eletään. Niillä vähillä tuloilla saattoi sitten tehdä kaikkea mielekästä ja toisaalta myös opetella työelämän sääntöjä erilaisissa kesätöissä (ja talvitöissä). Mieletön elämänkoulu todella turvallisella tavalla, jota en haluaisi lasteni menettävän, kun liian varhain pitäisi alkaa rakentaa kotia ja perhettä. 

On aivan eri asia saada lapsi suunnitellusti. Järkevä, vastuullinen aikuinen kokee pelkoa ja suruakin, kun asiat eivät etenekään niin kuin on ajatellut. Se pelko ja suru kasvattavat. Ap, voit olla ylpeä tyttärestäsi, joka ei vain heittäydy ja naureskele, että otetaan vastaan kaikki, mitä tulee. Kyllä sitä vastuuta ja elämän muuttumista on hyvä pohtia etukäteen, on hyvä varautua ja miettiä selviytymiskeinoja. Vauvauutinen voi loppujen lopuksi olla parasta, mitä tyttäresi elämässään kokee, elämää kun ei voi suunnitella valmiiksi. Täytyy lapsilleenkin vain opettaa heitä kohtaamaan näitä yllätyksiä oikealla tavalla. Vauva kun on elämänmittainen projekti eikä mikään hetken kokeilu, johon voi suhtautua siten, että kokeillaan, jos onnistutaan. 

Edelleen toivon omille lapsilleni toisenlaista varhaisaikuisuutta, mutta toivon myös, että osaan kasvattaa heidät samanlaisiksi vastuunkantajiksi kuin ap:n tytärkin. Tsemppiä!

[quote author="Vierailija" time="23.03.2013 klo 08:59"]

Itse tulin vahingossa raskaaksi 19v iässä. Ei ollut hyvää parisuhdetta (huono oli, mutta se päättyi hyvin nopeasti raskausuutisen jälkeen) mutta vauvan päätin silti pitää. Opiskeluja en myöskään itse ollut vielä aloittanut, joten kaikki oli minullakin vielä hyvin kesken.

En oikein ymmärrä, miksi olla pahoillaan tyttären puolesta. Itsestäni ainakin olisi tuntunut pahalta, jos joku olisi ollut pahoillaan siksi, että saan lapsen. Luulisi sinunkin äiti-ihmisenä ymmärtävän, ettei lapsen saaminen suinkaan lopeta elämää, vaikka toki se sitä muuttaa. Mutta miksi tuota muutosta pitää edes ajatella negatiivisen kautta? Kun ei se sitä kuitenkaan yleensä ole.

Suomessa on onneksi äitiysvapaat, jotka mahdollistavat sen, ettei äidin tarvitse käydä töissä ja opiskella silloin, kun hänellä on vauva. Joten huolesi on aiheeton. Tyttärelläsi on mahdollisuus hoitaa lastaan kotona jopa 3v ikään saakka niin halutessaan. Itse aikoinaan lähdin opiskelemaan, kun lapsi oli vajaa 1v, enkä kokenut sitä raskaaksi. Sen kyllä koin, että käytännössä lastani kasvatti pk-henkilökunta, enkä minä, sillä he näkivät lastani tuntimääräisesti kauemmin hereillä, kuin mitä minä. Päädyin lopulta laittamaan opinnot vielä hetkeksi jäihin ja palasin takaisin koulunpenkille, kun lapsi oli 3v.

Mikäli tyttäresi on kaikin puolin normaali ihminen, hän kyllä jaksaa yhdistää lapsenhoidon ja työn. Ei ole harvinaista, että 20-23v ikäisellä on jo 2-3 lasta, sekä työpaikka. Ja hekin jaksavat.

Taloudellisesti suomessa pärjää aina. Toiset paremmin, toiset heikommin, mutta yhtäkään nälkäkuolemaa en suomessa tiedä elinaikanani tapahtuneen. Perustoimeentulo on kaikille turvattu, joten raha-asiat on mielestäni ehkä viimesijaisin asia, josta kannattaa stressata.

Mitä nuoruus on? Vaikea vastata loppuuko nuoruus lapsensaantiin, kun en ymmärrä mitä ajat sillä takaa? Itse olen elänyt 20-23v iässä jo äitinä, enkä huomannut itsessäni eroa muihin samanikäisiin. Ravintolassa kävin ehkä harvemmin, mutta en osaa määritellä nuoruutta ravintoloissa ramppaamiseksi.

Huolettomuus ja vapaus loppuvat tietyiltä osin. Ja 20-23v ikä on mielestäni oikein mainio ikä moiselle. Joskin itse koin kyllä huolettomuuden loppuneen jo 17v iässä, kun muutin omilleni ja aloin hoitamaan itse kaikki asiani. Mutten kokenut sitä negatiivisenä asiana. Vapauden menetystä en lapsensaannin yhteydessä kokenut, sillä en keksi mitään asiaa jota en voisi tehdä pienen lapsen äitinä. Nyt, kun osa lapsista on jo hieman vanhempia, on tilanne toinen. En voi halutessani lähteä extempore kuukaudeksi reilaamaan lasten kanssa, sillä lapsen tulee käydä koulua. Pienen lapsen kanssa moinen vielä onnistuu.

Olen itse saamassa neljättä lastani ja tunnen ristiriitaista oloa. Kuten tunsin kolmannen, toisen ja ensimmäisenkin kohdalla. On täysin normaalia äitinä pohtia sitä, että oliko ratkaisu oikea (vaikka kyseessä olisi suunniteltu raskaus), mitä muutoksia se elämään tuo jne. Mutta ei siihen sen syvemmin vellomaan kannata jäädä. Ratkaisu on tehty ja elämä tuo sitten eteen sen, minkä tuo.

Itse tulin hyvin nopeasti raskauteni kanssa sinuiksi. Paljon nopeammin, kuin mitä nyt, neljättä odottaessani. Vaikka tämä nykyinen raskaus on siis suunniteltu ja toivottu raskaus, ns. täydelliseen elämäntilanteeseen. En ole koskaan potenut synnytyksen jälkeistä masennusta. Yksi läheiseni on, mutta hänkin poti sitä vasta toisessa raskaudessaan. Ensimmäisen hän sai nuorena tyttönä yksin, toisen hyvään parisuhteeseen. Eli olosuhteet eivät ilmeisesti määrittele sitä, tuleeko masennus vai ei.

Minä, sekä kaikki tuntemani nuorena äidiksi tulleet ovat kypsyneet raskausasiaan raskausaikana. Ja me kaikki olemme iloinneet vauvasta ja raskaudesta. Toiset heti, toiset kuukaudenpäästä ja loputkin viimeistään siellä raskauden puolenvälin jälkeen.

Onnea tyttärellesi. Ja tulevalle mummille myös!

[/quote]

Naiivin ihmisen tekstiä. Ei raskaus lopeta elämää, mutta tekee siitä (aivan turhaan!) vaikeaa. Nuoruus on ihan muita asioita varten parhaimmillaan. Eikä Suomessa kukaan nälkään kuole, mutta kärsiipä kuitenkin, ainakin itse aikoinani odotellessani sosiaalitoimiston rahoja ja juodessani teetä jo kertaalleen liotetusta teepussista. Ymnärrän hyvin aloittajan huolen tyttären puolesta.

Sain lapsen 20 vuotiaana. olin kotona kaksi vuotta ja kunnes aloitin opiskelut. ei ole ollut mitään ongelmia, eikä lapsi ole estänyt mua elämästä. tietty asioita pitää suunnitella hieman tarkemmin nykyään. Äidiksi kasvoin vasta kun lapsi oli syntynyt. Vielä sairaalassakin tuntui ihan absurdilta että kohta mulla on lapsi ja olen äiti. Asiat sutviutui kuitenkin ihan luonnostaan, ja ne asiat mitä olin etukäteen pelännyt eivät olleetkaan yhtään vaikeita. 

[quote author="Vierailija" time="23.03.2013 klo 09:39"]

On aivan eri asia saada lapsi suunnitellusti. Järkevä, vastuullinen aikuinen kokee pelkoa ja suruakin, kun asiat eivät etenekään niin kuin on ajatellut. Se pelko ja suru kasvattavat. Ap, voit olla ylpeä tyttärestäsi, joka ei vain heittäydy ja naureskele, että otetaan vastaan kaikki, mitä tulee. [/quote]

Kiitos. Kauniisti sanottu. Ja kyllä, olen ylpeä tyttärestäni. Huolissani ja ylpeä.

Ap

Oma tilanteeni on asian vierestä, mutta kerron kumminkin.

Esikoiseni sain suunnitellusti 17-vuotiaana, ja kaikki luonnollisesti jäi kesken. Olen kuitenkin lasten ohella saanut hankittua haluamani ylioppilaslakin ja paperit amk:sta, tehnyt jopa töitäkin.

Neljännen lapseni sain 26-vuotiaana, kerta riittää vahingosta keskelle avioeroa (näiden neljän isä on siis ex-mieheni) ja raskaus todellakin oli shokki. Opinnot olivat paketissa kyllä, töistä tuli raskausuutisen kunniaksi kenkää koeajalla ja mies häippäsi toisen naisen matkaan pian vauvan syntymän jälkeen. Raskaudesta kuitenkin oppi nauttimaan, ja nyt tuon vahingon ollessa kolme, on hän näistä lapsista tavallansa läheisin, koska häntä todella piti opetella rakastamaan.

Minusta kovin oleellista ja keskeisesti tärkeää tällaisessa tilanteessa on tyttäresi parisuhteen laatu. Ovatko nuoret tunteneet toisensa pitkään, ovatko he haaveilleet tai suunnitelleet yhteistä elämää - kihlausta tai avioliittoa - ennen raskauden selviämistä? Lapsen saaminen on mullistava asia, ja kaikessa ihanuudeessaankin koetinkivi mille tahansa parisuhteelle. Eteen voi tulla asioita, jotka tuovat lisähaasteita; lapsi syntyy vammaisena tai sairastuu vakavasti tai itkee ensimmäiset kuukaudet. Näissä tilanteissa se, että lapsen vanhemmat aidosti rakastavat toisiaan ja hyväksyvät toisensa puutteineen on kovin turvallista. Eroja tietysti voi tulla ja tulee missä elämäntilanteissa ja parisuhteissa tahansa, tätä riskiä ei toki voi poistaa vaikka mitä tekisi, mutta näkisin, että tällaisessa yllättävässä tilanteessa parisuhteen kaatuminen saattaisi olla erityisen raskasta ja erityisesti tyttärellesi.

Toinen oleellinen asia koskee tyttäresi ja hänen kumppaninsa tavotteita elämässä. Tähtäävätkö he yliopisto-opintoihin? Näissä piireissä lapset yleensä saadaan melko myöhäisellä iällä (vaikka tässä ehkä alkanut viime vuosina näkymään toisenlaistakin trendiä), ja siksi sosiaalinen kypsyyden löytyminen vanhemmuuteen voi olla haastavaa. Toisaalta, jos tähtäimessä on vaikkapa ammattikorkeopinnot, nuoria äitejä löytyy kyllä jossain määrin opiskelijoiden joukosta, jolloin oma olo ei ehkä tunnu niin erilaiselta, ja on helpompi löytää vertiastukea. Onko tyttäresi seurustelukumppanilla työ ja/tai koulutus?

Mutta iloinen asiahan lapsen saaminen lähtökohtaisesti on! Ja tyttäresi ei onneksi ole ihan lapsi enää. Asiat varmasti järjestyvät, yllätykset myös kuuluvat elämään. Voimia ja onnea!

Itsellä tilanne, että tulin raskaaksi 22 vuotiaana, mies oli tuolloin 26v. Saimme toisen lapsen ollessani 25 vuotias. Ensimmäinen raskaus siis yllätys. Mutta meillä on mennyt kaikki todella hyvin, rakennamme juuri omakotitaloa ja onnellisia ollaan. Lähden töihin kuukauden kuluttua, lapset nyt 3 ja 1v. Vaikea tietysti sanoa miten kenelläkin tulee menemään, meille tämä kaikki on tuntunut ihan luonnolliselta, en ole missään vaiheessa katunut mitään "nuoruuden menettämistä". Tottakai välillä lasten kanssa on ollut raskasta, mutta olisi se varmasti myöhemmällä iällään ollut. Meillä oli perusasiat ennen lapsia kunnossa, miehellä hyvä työpaikka, omistusasunto, itse olin töissä jne. Kaikkea hyvää teille!:)

En ymmärrä miksi joku näkee nuoruuden vapauden biletyksenä?

Itselleni se vapaus oli jotain muuta. Sitä että pystyi esim. opinnot suorittamaan parhaimmalla mahdollisella tavalla. Ei ollut muiden asettamia rajoituksia siinä minne hakeutuu opiskelemaan, missä (maassa) suorittaa opintoja, työharjoittelua yms. Varsinkin amk- ja yliopisto-opinnoissa suositellaan (joskus on pakollisiakin) opiskelijavaihtoja ulkomaille. Miten sellainen onnistuisi pienen lapsen kanssa?

Käytännössä pienten lasten opiskelijavanhemmat joutuvat tekemään paljon kompromisseja, valinnanmahdollisuudet ovat paljon rajallisempia kuin muilla.

Tietenkään kaikki eivät ole niin kunnianhimoisia opintojen suhteen, esim. parin vuoden ammattikoulutus lähikoulussa riittää. Silloin toki on helpompaa.