Tyttären yllätysraskaus ja ristiriitaiset tunteet

Eihän lapsen saaminen Suomessa millään tavalla estä myöhempiä opiskeluja eikä varsinkaan töitä. Itse nyt viiden lapsen äitinä opiskelen yliopistossa vaativaa alaa, jossa pakollista läsnäoloa ja itsenäistä opiskelua on paljon.

Jos tyttäresi haluaa ensimmäisen lapsen jälkeen lähteä opiskelemaan, niin mikään ei häntä estä! Jos nyt opiskelut vaikka vuodella viivästyvät sen takia että on vauvan kanssa kotona niin eipä se elämän mitassa kovin iso pisara ole. Sama viivästys uran kehityksessä olisi tullut myöhemminkin.

Tottakai raskauteen ja äitiyteen sopeutuminen varsinkin yllätysraskaudessa vie oman aikansa, mutta parhaiten mielestäni auttaisit tytärtäsi tuomalla esille äitiyden hyviä puolia ja olemalla iloinen tyttäresi puolesta vaikka hän ei itse omasta puolestaan koko aikaa jaksaisikaan olla.

Nro 20 jatkaa... Kun huomasin olevani raskaana, olin ensinksi kauhuissani, mutta toisaalta iloinen. Pelkäsin ja mietin mitä mieheni on asiasta mieltä, soitin hänelle töihin ja hän alkoi nauramaan ja sanoi että sehän on ihana uutinen. Lisäksi kaikki ystävät ja sukulaiset suhtautuivat heti asiaan positiivisesti, joka vaikutti paljon! Toki välillä mietin että millaista äitiys tulee olemaan ja pelkäsin, omalla kohdalla kaikki meni kuitenkin hyvin. Alkuun olin vauvan kanssa väsynyt, vauva itki paljon ja tunsin itseni yksinäiseksi. Muilla kavereilla ei ollut lapsia ja olivat tietysti päivät töissä/opiskelivat. Lähdin onneksi mukaan erilaisiin vauvajuttuihin ja sain kaksi ihanaa ystävää. Toista lasta odottaessa oli sinällään erilaista, koska lasta toivottiin ja oli jo käsitys rasksudesta/äitiydestä. 

Hei! Minä sain lapseni 21-vuotiaana. Parisuhdetta jatkettiin, koska halusimme tarjota lapsellemme ehjän perheen. Kun lapsi syntyi, mieheni teki opinnäytetyötään ja minulla oli opiskelut kesken.

Onni potkaisi, ja mieheni sai vakituisen työn jo tuota opinnäytettä tehdessään. Lapsemme on nyt 4-vuotias. Mieheni on edennyt urallaan tasaisesti. Itse vaihdoin alaa 2,5 vuotta kotona lapsen kanssa oltuani, ja opiskelen nyt oikeustiedettä. 

Näillä näkymin valmistun 29-vuotiaana. Lapsi on rakas ja ihana, ja on vaikea kuvitella, millaista elämämme olisi ilman häntä. Nuoresta iästäni huolimatta tuntuu hyvältä, että minulla on perhe. Vuosien aikana olemme kasvaneet mieheni kanssa yhteen ja menneet naimisiinkin.

Alku ei silti suinkaan ollut helppo. Rakastuin tietysti kauniiseen lapseemme ensisilmäyksellä. Välillä olin kuitenkin todella uupunut, sillä lapsellamme oli koliikki, ja hän heräili öisin todella usein, eikä välttämättä nukahtanut heti uudestaan. Minun äitini, lapsen mummi oli valtava apu sekä konkreettisesti että henkisesti. Hän ei koskaan tuominnut minua, ja otti lapsemmekin avosylin vastaan heti hänen synnyttyään. Heillä on vieläkin aivan erityinen suhde, tapaavat viikoittain ja juttelevat puhelimessa.

Lapsi on lahja ja mahdollisuus. Opiskelu on monessa mielessä joustavampaa, kuin työelämä. Kyllähän useimpien äitien on työssäkin käytävä, miksi siis opiskelu olisi jotenkin vaikeampaa?  Riippuen siitä, mihin oppilaitokseen tyttäresi hakee, sisäänpääsyvaihe voi olla erittäin stressaava. Siinä vaiheessa hän tarvitsee kaiken mahdollisen avun, jotta voi keskittyä lukemaan. Tyttäresi voi tukea sisään pääsemistään esimerkiksi suorittamalla avoimen yliopiston kursseja kotona ollessaan, jos voimia löytyy.

[quote author="Vierailija" time="23.03.2013 klo 08:39"]

Tyttäreni tuli vahingossa raksaaksi. Hänellä on hyvä parisuhde ja aikovat pitää vauvan, vaikkei se suunniteltu ollutkaan. Hän on itse pahoillaan raskaudesta, koska ei ole vielä edes aloittanut opiskeluja. Kaikki on kesken.

Minä olen äitinä pahoillani tyttäreni puolesta. Surullinen ja huolissani, miten nuoret pärjäävät, miten tytär jaksaa käydä töisssä, hoitaa vauvaa ja opiskella. Miten he pärjäävät taloudellisesti. Loppuuko nuoruus tähän? Huolettomuus ja vapaus?

Toisaalta sekä tyttärellä että minulla on molemmilla ristiriitainen olo. Sillä on vauvan saaminen myös ihana asia. Eihän se mikään onnettomuus ole. Nuorilla on hyvät turvaverkot ympärillään.

Millaista teidän nuorina ( n. 20-23 vuotiaina) äidiksi tulleiden naisten elämä rakentui? Missä vaiheessa raskautta tulitte sinuiksi asian kanssa? Vai jatkuiko ristiriitainen olo koko raskauden ajan ja kenties vielä vauvan synnyttyäkin? Tuliko synnytyksen jälkeistä masennusta? Vai kyspyittekö raskausaikana elämänmuutokseen?

Pystyittekö iloistemaan jossain vaiheessa raskaudesta ja vauvasta?

[/quote]

Loppuuko nuoruus? No, huolettomuutta on vaikea määritellä, tarkoitatko pihalle oksentelua ja kavereitten kanssa tirskumista?

Lapsesi on oma yksilö, ollut vauvasta lähtien ja elää elämäänsä kunnes se loppuu. Jos elämään ei lapsi mahdu niin lapsi joko abortoidaan tai annetaan pois. Mutta jokainen lapsi tarvitsee kodin jossa kasvatetaan ja rakastetaan.

Minulla on useampi lapsi ja jatkokoulutan itseäni. Olen käynyt perheellisenä töissä. Mitä niin outoa tuossa on? Opiskella voi vielä 50- vuotiaanakin ja perheellisetkin käy baareissa. Jos joku opiskelija käy ryyppäämässä joku viikonloppu niin ihmettelen hänen elämänhallintaa, mutta sinä taisit puhua huolettomuudesta. Tarkoititko tätä?

Hyvä suhde sietää sen että kumppani käy joskus tuulettumassa tai harrastuksissa. Ihan sama onko suhteessa lapsia vai miten elää.

Itse sain esikoiseni heti opintojeni jälkeen ja olen hoitanut perheeni. Liittokin on kestänyt ja lapsia tullut lisää.

On enempi kasvatuksesta kiinni jos nuori ei tajua maksaa laskujaan ja velkaantuu. Se oli ylivarojen elämistä. Sinä voit toki ostaa heille vaunut yms jos siltä tuntuu mutta sehän on heidän valinta pitää lapsi. Ei siihen pikavipit silloin kuulu. Juttelisit lapsesi kanssa niin oppisit tuntemaan häntä.

[quote author="Vierailija" time="23.03.2013 klo 11:07"]

Loppuuko nuoruus? No, huolettomuutta on vaikea määritellä, tarkoitatko pihalle oksentelua ja kavereitten kanssa tirskumista?

Lapsesi on oma yksilö, ollut vauvasta lähtien ja elää elämäänsä kunnes se loppuu. Jos elämään ei lapsi mahdu niin lapsi joko abortoidaan tai annetaan pois. Mutta jokainen lapsi tarvitsee kodin jossa kasvatetaan ja rakastetaan.

Minulla on useampi lapsi ja jatkokoulutan itseäni. Olen käynyt perheellisenä töissä. Mitä niin outoa tuossa on? Opiskella voi vielä 50- vuotiaanakin ja perheellisetkin käy baareissa. Jos joku opiskelija käy ryyppäämässä joku viikonloppu niin ihmettelen hänen elämänhallintaa, mutta sinä taisit puhua huolettomuudesta. Tarkoititko tätä?

Hyvä suhde sietää sen että kumppani käy joskus tuulettumassa tai harrastuksissa. Ihan sama onko suhteessa lapsia vai miten elää.

Itse sain esikoiseni heti opintojeni jälkeen ja olen hoitanut perheeni. Liittokin on kestänyt ja lapsia tullut lisää.

On enempi kasvatuksesta kiinni jos nuori ei tajua maksaa laskujaan ja velkaantuu. Se oli ylivarojen elämistä. Sinä voit toki ostaa heille vaunut yms jos siltä tuntuu mutta sehän on heidän valinta pitää lapsi. Ei siihen pikavipit silloin kuulu. Juttelisit lapsesi kanssa niin oppisit tuntemaan häntä.

[/quote]

Tarkoitan huolettomalla nuoruudella tietynlaista elämisen keveyttä ja vapautta. Biletysmahdollisuuksien mahdollinen väheneminen ei todellakaan ole päällimmäinen huoli sen enempää minulla kuin tyttärellänikään. Vauvan saamisessa on kyse paljon paljon suuremmasta elämänmuutoksesta.

Tyttäreni on vastuullinen nuori nainen, joka ei todellakaan sorru mihinkään pikavippeihin. Siitä minun ei tarvitse huolta kantaa. Mutta kuten jotkun vastaajavat ovat nostaneetkin esille, vauva hankaloittaa väistämättä elämää siinä vaiheessa, kun opiskelut ovat vasta edessä. Se, että vauva vaikuettaa opiskelijan elämää, ei kuitenkaan tarkoita tässä tapauksessa sitä, että raskaus keskeytetään tai vauva annetaan adoptoitavaksi. Tyttäreni ja hänen puolisonsa haluavat pitää vauvan siitä huolimatta, ettei raskaus ollut suunniteltu ja että he joutuvat taloudellisesti tiukemmille, kuin olivat ajatelleet. Onhan se paljon helpompaa opiskella ja käydä töissä kahden hengen perheessä kuin vauvaperheessä.

Hassua miten omituisesti olet viestini tulkinnut. Mistä päättelet, että en juttelisi tyttäreni kanssa ja tuntisi häntä?

Ap