Lue keskustelun säännöt.
Ei lakkaa hämmästyttämästä, miten erilaisia ihmisiä on olemassa (IL:n keskenmenojuttu)
16.03.2019 |
Eikö ole ihmeellistä, miten eri tavalla eri ihmiset ottavat samat asiat? Tässä jutussa haastateltu nainen on perhe-elämässään käynyt läpi melkein 1:1 samat asiat kuin minä, mutta suhtautuu niihin AIVAN eri tavalla. Ei varmaan ole mitään syytä tuomita kumpaakaan, mutta olen vain niin hämmästynyt.
Minullakin on ollut keskenmenoja ja vaikeuksia tulla raskaaksi. Omat raskauteni ovat menneet kesken pidemmällä, joten olen yleensä nähnyt sikiön. Tottakai itsekin olen tapahtumahetkellä itkenyt kylpyhuoneessa ja mieli on ollut vähän matalalla sen jälkeen.
Mutta katkaista välit kaikkiin ystäviin joilla on lapsia? Mitä h-iä? Itseäni kyllä lähinnä helpotti läheisten ystävien kanssa keskusteleminen. Erityisesti ne joilla on lapsia olivat hyvää keskusteluseuraa, koska osasivat suhtautua asiaan sellaisena kuin se on ja ymmärtävät paremmin raskaushormoneista johtuvaa mielialan putoamista ja niin edelleen. Ja niin muuten, valtaosalla lapsellisista ystävistäni on myös kokemuksia keskenmenoista. Sen usein huomaa vasta, kun on itse kokemuksistaan avoin, ja suhteet muihin paranevat ennestään.
Ja miten voi tulla sellainen tunne, että oman siskon alkanut raskaus on jotenkin itseltä pois? Silloinhan juuri tämä siskokin on vaarassa saada keskenmenon, eikö tule sellainen tunne enemmänkin että haluaa olla toiselle tukena?
Haastateltu henkilö on myös ollut katkera kaikkia lapsiperheitä kohtaan, koska "tiesi, että ei voi koskaan saada omaa lasta". Miten niin tiesi? Hänellähän on nyt oma lapsi jonka sai luonnollisesti. Miltä hänestä nyt tuntuu ajatus siitä, että tuolla kaduilla kulkee muita samanlaisia, jotka suhtautuvat häneen ja lapseensa vihalla ja katkeruudella?
Toisaalta tämän haastatellun unelmien täyttymys oli jo hoitaa uuden miesystävänsä pikkulapsia täyspäiväisesti ja pidätteli itkua kun joutui kertomaan jollekulle, että ei ole näiden oikea äiti. Itse olen aivan erilainen, en ikimaailmassa käyttäisi sanoja "saada hoitaa lasta", minulle muisten lapsista huolehtimaan joutuminen paria tuntia pidempään on työtä.
Tästähän ei taas tiedä, mitä haastateltava on sanomisensa tarkoittanut miten hyvin iltapäivälehden toimittaja on ajatuksen napannut, mutta pistää kyllä miettimään.
Kommentit (39)
Vierailija kirjoitti:
Minä jäin miettimään perheen lapsen osaa. Se, että äiti tai molemmat vanhemmat ovat aiemman lapsettomuuden ja keskenmenojen vuoksi pahasti traumatisoituneita, vaikuttaa varmasti lapseen. Jutun nainen kertoi päivystävänsä puhelimen ääressä siltä varalta, että lapselle tapahtuu jotain pahaa. Voin kuvitella, miten lapsen vapautta liikkua ja tutkia ympäristöään rajoitetaan äidin irrationaalisten pelkojen vuoksi. Tuossa on paljon aineksia läheisriippuvuudelle ja ylipäätään epäterveelle äiti-lapsisuhteelle.
Eihän se hyvää tee lapselle. Mutta pitää ymmärtää se että traumatisoitunut vanhempi on omalla tavallaan "sairas", eikä toimi normaalisti.
Keskenmeno on monelle tosi rankka kokemus, etenkin jos sen joutuu kokemaan vähääkään myöhemmässä vaiheessa raskautta. Itsellä tuli keskenmeno raskausviikolla 8, ja jo se oli minulle traumaattista vaikka oli alkuvaiheessa. Vauva oli todella toivottu, en saanut juurikaan tukea silloiselta mieheltäni, jouduin käymään toimenpiteessä koska kohtu ei tyhjentynyt itsellään.. kotiin buranareseptin kanssa. Monissa kaupungeissa edelleen keskenmenon saanut joutuu asioimaan jossain äitiyspolilla, missä muut naiset on maha pystyssä tai pahimmillaan vauva kainalossa. Keskusteluapua ei juurikaan ole tarjolla, vain todetaan että tämä on tavallista ja yrittäkää uudelleen. Mikä on toki totta, mutta sivuuttaa silti täysin naisen mahdollisesti kokeman henkisen trauman ja yksinjäämisen tunteet.
Minulla se kaikki näkyi hyvin vahvasti seuraavassa raskaudessa; kaikkein kamalinta oli kun tuli runsasta verenvuotoa raskausviikolla 18 ja päivystyksestä sanotaan voivoi. Siinä sitten olet yksin kotona ja mietit kuoliko se sikiö sun sisälle vai ei. Se on ainakin minulle ollut yksi maailmani kamalimmista tunteista.
Naista kohdellaan edelleen melko keskiaikaisesti mitä tulee raskauksiin ja synnytyksiin ja synnytysten jälkeisiin vaivoihin. Ne on aina pitänyt vaan kestää hammasta purren ja pitää vielä nykyäänkin ihan liian usein.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ellei ole kokenut sellaista polttavaa kaikenkorventavaa vauvakuumetta, tuskin voi ymmärtääkään.
Niinhän tuota aina selitetään. Oikeasti asia ei kuitenkaan noin ole. Jollain toisella on myös ollut yhtä vakava vauvakuume, mutta suhtautuminen haaveiden kaatumiseen silti täysin erilainen.
Vierailija kirjoitti:
Ellei ole kokenut sellaista polttavaa kaikenkorventavaa vauvakuumetta, tuskin voi ymmärtääkään.
Itse en ole mitään hillitöntä vauvakuumetta kokenut, mutta silti lapsettomuus aiheutti todella valtavia ongelmia tunne-elämän puolella. Koin nimenomaan olevani epäonnistunut (joskin suurin syy oli miehen puolella) - ehkä siihen vaikutti sekin että siihenastisessa elämässäni olin onnistunut käytännössä kaikessa, johon ryhdyin. Tuttavat, jotka toki pahaa tarkoittamatta "kehuskelivat", miten se kolmaskin lapsi sai alkunsa ekasta yrityksestä, pahensivat tätä tunnetta moninkertaisesti. Erityisesti he, jotka sanoivat ettei vaan kannattaisi stressata niin paljon... Se on äärettömän helppo sanoa, kun itsellä ei samanlaista ongelmaa ole vaan kaikki on sujunut kuin lottovoittajan oppikirjassa. En itse asiassa edes ollut mielestäni kovin stressaantunut, hermostuin vain "projektin" etenemättömyydestä.
Kun sitten tulin raskaaksi, odotusaika oli vaikea erinäisistä syistä johtuen, yksi oli tietysti valtava pelko lapsen menettämisestä. Synnytin kuitenkin terveen lapsen ja siitä lähtien kaikki sujui suht normaalisti, hyvinkin. Menetyksen pelko on vieläkin olemassa, mutta se lienee kaikilla vanhemmilla. Enää muiden vauvauutiset eivät kirpaise millään lailla. Olen kuitenkin varma, että osaa arvostaa lapsen saamista vielä vähän enemmän kuin ne, joille kaikki on sujunut kuin tanssi. Ei sitä vain voi ymmärtää kuin toinen lapsettomuuden kokenut. Ja tällä en tarkoita, että rakastaisin lastani enemmän kuin muut tai että olisin millään lailla parempi äiti. Minä vain tiedän, miten muutenkin olisi voinut käydä, ja nyt kun se lapsi on olemassa, mietin kauhulla sitä toista vaihtoehtoa.
Vierailija kirjoitti:
Kutonen lisää vielä sen, että ihan oikeasti lapsettomuus on suurelle osalle sen kohtaavista siihenastisen elämän suurin vastoinkäyminen ja monesti aika traumaattinen kokemus, joka vaikuttaa monipuolisesti elämän eri osa-alueilla. Lapsettomuuteen liittyy tyypillisesti tosi voimakkaita kokemuksia omasta virheellisyydestä, itseinhoa ja kehovihaa, se vaikuttaa parisuhteeseen ja seksuaalisuuteen, jotkut joutuvat jopa vaihtamaan ammattia tai työpaikkaa.
On aidosti hyvä, jos AP ei saanut lapsettomuudesta mitään isoja naarmuja - tietenkään kärsimys ei ole myönteinen asia. Vähän kuitenkin empatiaa toisia ihmisiä kohtaan, vaikea kuvitella että vastaavanlaista aloitusta tehtäisiin esimerkiksi seksuaalista väkivaltaa kohdanneesta ihmisestä (siis kyllä minutkin on raiskattu ja silloin se tuntui pahalta, mutta kokosin itseni enkä jäänyt suihkun lattialle makaamaan), vaikka traumaattisina elämänkokemuksina nuo eivät välttämättä ole mitenkään kovin "eri suuruiset".
”Vähän kuitenkin empatiaa toisia ihmisiä kohtaan, vaikea kuvitella että vastaavanlaista aloitusta tehtäisiin esimerkiksi seksuaalista väkivaltaa kohdanneesta ihmisestä (siis kyllä minutkin on raiskattu ja silloin se tuntui pahalta, mutta kokosin itseni enkä jäänyt suihkun lattialle makaamaan)”
Mitä sitten ajattelisit sellaisesta, joka jäisi suihkun lattialle makaamaan?
Tai sellaisesta raiskatusta, joka ei enää kokemuksensa jälkeen pystyisi kohtaamaan/sietämään ihmisiä, joilla ei ole seksuaalisia traumoja? Häntä aina kirpaisisi kuulla, kun joku kertoisi raiska amattomuudestaan ja hän tuntisi jatkuvaa kateutta ja katkeruutta sellaisia ihmisiä kohtaan? Jopa omaa siskoaan, kun hän kertoisi, että häntä on aina kohdeltu hyvin.
En kyllä itse olisi lähtenyt vertaamaan raiskaus/hyväksikäyttötraumaa lapsettomuuteen. Aika mautonta.
Lapsettomuutta voisi paremminkin verrata vaikka siihen, ettei saanut parisuhdetta tai ystävää kuten suurin osa ihmisistä.
Vierailija kirjoitti:
Mutta mikä on se ero, mikä saa jotkut ihmiset katkeroitumaan jonkun tietyn asian takia kun taas toiset pystyvät jatkamaan elämäänsä tyytyväisempinä? Miksei joku näe elämässään mitään muita asioita kuin sen yhden, jota ei saanut? Selittyykö asia lähinnä persoonallisuuden eroilla vai mitkä muut asiat vaikuttavat tähän?
Se ero on resilienssi eli psyykkinen palautumiskyky.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Toiset ihmiset pystyvät kestämään suuria vastoinkäymisiä ja menetyksiä murtumatta. Se ei tietenkään tarkoita tuskan puuttumista mutta näissä ihmisissä on jokin sellainen ominaisuus, ettei suru kuitenkaan saa heitä käpertymään siihen tai muuttumaan myrkyllisiksi ja katkeriksi. Mistä ero johtuu, sitä on mahdotonta sanoa.
Luulen kuitenkin, että jutussa haastatellun kaltainen ihminen joka tapauksessa katkeroituisi elämän myötä, koska pitkän elämän aikana suruja ja menetyksiä kertyy kaikille. Tämä katkera vanhus -tyyppihän tiedetään. Vanhuus kuluu miettiessä, miten se ja tuo asia meni pieleen ja unohtuu se, mitä on saanut ja se, että harvalla on loputtomasti helppo elämä.
Kamalia kommentteja jutun naista kohtaan. Jokaisella on oikeus omiin tunteisiinsa. Marikan on täysin oikeutettua kokea katkeruutta, kateutta, surua ja vihaa mm. muita raskaana olevia kohtaan. Ei hän heitä avoimesti hauku päin kasvoja. Lapsettomuus on todella suuri suru, ja kuten täällä on jo asiasta keskusteltu, eri ihmiset kohtaavat asian eri intensiteetillä ja eri tavalla riippuen tempperamentista, henkilöhistoriasta ja asian tärkeydestä. Samoin kuin jotkut pääsevät yli ja jatkavat elämäänsä vaikkapa puolison menetettyään ja toiset maaentuvat, katkeroituvat jne. Kukaan ulkopuolinen ei voi määritellä, miten yksittäisen henkilön tulee asia ottaa. Mielestäni näistä useista ilkkuvista kommenteista huomaa sen, että niiden lähettäjällä ei ole hajuakaan siitä, kuinka suuresta kriisistä, surusta ja traumasta lapsettomuudessa on kysymys.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta tuntuu, että tähän asiaan liittyy vahvasti se, miten tärkeäksi asiaksi on lasten saamisen omassa elämässään arvottanut. On niitä, jotka jättävät ehkäisyn pois "tulee jos on tullakseen"-mentaliteetilla, ja pystyvät jokseenkin helposti hyväksymään sen, että okei, ei tullut meille. Kokeilevat ehkä yhtä hoitoa mielenkiinnosta ja sitten lopettavat, ei ollut meidän juttu ne lapset, keskitytään toisiimme, matkusteluun ja töihimme.
Sitten on niitä, joiden koko elämän suurin toive, haave ja tavoite on ollut tulla äidiksi. Onko se sitten hyvä juttu vai ei, siihen en ota kantaa, mutta voisin kuvitella, että heille se lapsettomuus ja muiden lapsiperheiden onnen näkeminen on paljon kipeämpää kuin niille, jotka näkivät lapsiperheellisyyden vain yhtenä vaihtoehtona muiden joukossa. Vähän sama juttu kuin se, että on paljon helpompaa sietää se, ettei tullut valituksi johonkin tusinatyöhön, mutta jos on koko elämänsä työskennellyt sen eteen, että pääsisi pestiin X, ja sitten ei omista ponnisteluista ja kaiken "oikein" tekemisestä huolimattakaan pääse, niin se satuttaa.
Minusta se on aika luonnollista, että jos joku haava on tuore ja avoin, niin sattuu nähdä niitä ihmisiä, joilla vastaavia haavoja ei ole - lapsettomaksi jääminen tai lapsen saaminen kun ei noin keskimäärin ole mitenkään ihmisen omista ansioista ja ponnistelujen määrästä riippuvainen asia. Eivät lapsettomat ole ainoita tällä tavalla katkeroituvia ihmisiä, vaan ihan yhtä lailla esimerkiksi onnettomuudessa vammautuminen, vakavasti sairastuminen, ei-toivottu yksin jääminen tai potkut töistä voivat tehdä vähän inhottavaksi ja vihaiseksi niitä ihmisiä kohtaan, jotka ovat terveitä, joilla on puoliso tai jotka saivat jatkaa töissä.
Mutta mikä on se ero, mikä saa jotkut ihmiset katkeroitumaan jonkun tietyn asian takia kun taas toiset pystyvät jatkamaan elämäänsä tyytyväisempinä? Miksei joku näe elämässään mitään muita asioita kuin sen yhden, jota ei saanut? Selittyykö asia lähinnä persoonallisuuden eroilla vai mitkä muut asiat vaikuttavat tähän?
Resilienssi ja positiiviset suojamekanismit.
Vierailija kirjoitti:
Toiset ihmiset pystyvät kestämään suuria vastoinkäymisiä ja menetyksiä murtumatta. Se ei tietenkään tarkoita tuskan puuttumista mutta näissä ihmisissä on jokin sellainen ominaisuus, ettei suru kuitenkaan saa heitä käpertymään siihen tai muuttumaan myrkyllisiksi ja katkeriksi. Mistä ero johtuu, sitä on mahdotonta sanoa.
Luulen kuitenkin, että jutussa haastatellun kaltainen ihminen joka tapauksessa katkeroituisi elämän myötä, koska pitkän elämän aikana suruja ja menetyksiä kertyy kaikille. Tämä katkera vanhus -tyyppihän tiedetään. Vanhuus kuluu miettiessä, miten se ja tuo asia meni pieleen ja unohtuu se, mitä on saanut ja se, että harvalla on loputtomasti helppo elämä.
Kuulostaa järkevältä. Tästä tulikin mieleeni, että geenitestin tuloksia lukiessani huomasin itselläni olevan jonkun ”selviytyjägeenin”. En nyt muista mikä sen oikea nimi oli, mutta ilmeisesti jo geenit voivat selittää paljon tällaisia asioita. Jollekin kun jo suunnilleen työpaikan menetys tai ero laukaisee pahan masennuksen ja paljon muuta, ja toinen tuntuu selviävän hyvin rankoistakin kokemuksista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Toiset ihmiset pystyvät kestämään suuria vastoinkäymisiä ja menetyksiä murtumatta. Se ei tietenkään tarkoita tuskan puuttumista mutta näissä ihmisissä on jokin sellainen ominaisuus, ettei suru kuitenkaan saa heitä käpertymään siihen tai muuttumaan myrkyllisiksi ja katkeriksi. Mistä ero johtuu, sitä on mahdotonta sanoa.
Luulen kuitenkin, että jutussa haastatellun kaltainen ihminen joka tapauksessa katkeroituisi elämän myötä, koska pitkän elämän aikana suruja ja menetyksiä kertyy kaikille. Tämä katkera vanhus -tyyppihän tiedetään. Vanhuus kuluu miettiessä, miten se ja tuo asia meni pieleen ja unohtuu se, mitä on saanut ja se, että harvalla on loputtomasti helppo elämä.
En ole aivan samaa mieltä kanssasi. Aika negatiivisen kuvan mielestäni maalaat jutun naisesta olettaessasi, että hän olisi katkeroitunut joka tapauksessa. Itse sain kuvan, että hän on hyvin kyennyt jatkamaan elämäänsä tästä surusta huolimatta. Vaikka edelleen asia sattuu (siitä on vielä kovin vähän aikaa elämän mittapuulla), niin uskon, että tunteet hälvenevät vuosien saatossa.
Olen itse kokenut elämässä todella paljon vastoinkäymisiä, mm. henkisesti sairas perhe (äidin mielisairaus, itsemurhayritykset, kun itse olin lapsi, isän haastava persoonallisuus, eli ihan yksin sain kasvaa koko lapsuuden, puolison alkoholismi, oma sairastelu...) mutta vasta lapsettomuus on ollut se asia, mikä minut rikkoi. Kaikissa muissa kriiseissä ja kokemuksissa olen jaksanut uskoa parempaan jne. Olen itsekin ihmetellyt sitä, miksi juuri lapsettomuus on ollut elämässäni suurin suru, josta en tahdo päästä yli. Miksi muista olen selvinnyt ja tästä en. Jostain syystä lapsettomuuden suru on vaan niin paljon perustavanlaatuisempi, kuin kaikki muut surut ja rikkinäinen tausta yhteensä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Toiset ihmiset pystyvät kestämään suuria vastoinkäymisiä ja menetyksiä murtumatta. Se ei tietenkään tarkoita tuskan puuttumista mutta näissä ihmisissä on jokin sellainen ominaisuus, ettei suru kuitenkaan saa heitä käpertymään siihen tai muuttumaan myrkyllisiksi ja katkeriksi. Mistä ero johtuu, sitä on mahdotonta sanoa.
Luulen kuitenkin, että jutussa haastatellun kaltainen ihminen joka tapauksessa katkeroituisi elämän myötä, koska pitkän elämän aikana suruja ja menetyksiä kertyy kaikille. Tämä katkera vanhus -tyyppihän tiedetään. Vanhuus kuluu miettiessä, miten se ja tuo asia meni pieleen ja unohtuu se, mitä on saanut ja se, että harvalla on loputtomasti helppo elämä.
En ole aivan samaa mieltä kanssasi. Aika negatiivisen kuvan mielestäni maalaat jutun naisesta olettaessasi, että hän olisi katkeroitunut joka tapauksessa. Itse sain kuvan, että hän on hyvin kyennyt jatkamaan elämäänsä tästä surusta huolimatta. Vaikka edelleen asia sattuu (siitä on vielä kovin vähän aikaa elämän mittapuulla), niin uskon, että tunteet hälvenevät vuosien saatossa.
Olen itse kokenut elämässä todella paljon vastoinkäymisiä, mm. henkisesti sairas perhe (äidin mielisairaus, itsemurhayritykset, kun itse olin lapsi, isän haastava persoonallisuus, eli ihan yksin sain kasvaa koko lapsuuden, puolison alkoholismi, oma sairastelu...) mutta vasta lapsettomuus on ollut se asia, mikä minut rikkoi. Kaikissa muissa kriiseissä ja kokemuksissa olen jaksanut uskoa parempaan jne. Olen itsekin ihmetellyt sitä, miksi juuri lapsettomuus on ollut elämässäni suurin suru, josta en tahdo päästä yli. Miksi muista olen selvinnyt ja tästä en. Jostain syystä lapsettomuuden suru on vaan niin paljon perustavanlaatuisempi, kuin kaikki muut surut ja rikkinäinen tausta yhteensä.
Tai ehkä se lapsettomuus vei sinut takaisin omaan lapsuuteesi ja niihin traumoihin, joista olit jo kuvitellut selvinneesi hyvin, muttet ehkä ollutkaan. Ehkä ajattelit, että oman lapsen saamalla ja häntä rakastamalla olisit jotenkin saanut korjattua itsesi ja oman lapsuutesi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Johan se otsikossakin lukee: "En ole kuin toiset äidit". Onko se ihme, jos ei sitten satu ajatusmaailmat kohtaamaan, vaikka kokemukset samansuuntaisia onkin?
Jos jotakin en vastentahtoisesti lapsettomana voi sietää, niin lapsellisten identifioitumista traumatisoituneiksi lapsettomiksi. Sulla on jo se lapsi! Sulla ei ole mitään syytä suruun ja katkeruuteen enää! Ole hiljaa ja ole onnellinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jos jotakin en vastentahtoisesti lapsettomana voi sietää, niin lapsellisten identifioitumista traumatisoituneiksi lapsettomiksi. Sulla on jo se lapsi! Sulla ei ole mitään syytä suruun ja katkeruuteen enää! Ole hiljaa ja ole onnellinen.
No kuule, sitten jos sinuakin onni potkaisee ja saat oman lapsen, tulet kyllä huomaamaan, ettei ne vuosikausia jatkuneet vaikeat tunteet mihinkään yhtäkkiä häviä. Totta kai lapsesta iloitsee enemmän kuin mistään, mutta ne kipeät asiat ovat painuneet jopa kehomuistiin ja pysyvät siellä pitkän aikaa.
Ymmärrän ja hyväksyn ihan täysillä sen, että keskenmenot ja lapsettomuus ovat tiukka paikka jotka voivat viedä uskon elämään. Ainakin hetkellisesti siinäkin tapauksessa, että lapsia sattuu myöhemmin tulemaankin. Mutta tuo toisten ihmisten vihaaminen on jotain mitä en pysty käsittämään. Miten voi olla niin itseensä kääntynyt, että toisten onnellinen lapsen saaminen (mahdollisesti ihan yhtä monen keskenmenon jälkeen!) voi tuntua henkilökohtaiselta loukkaukselta?
Tai jos tuntuu, niin miten voi kenestäkään olla ok, että sen sijaan että menisi terapiaan, kertoo vihantunteistaan niitä yhden maan suurimmista lehdistä etusivulla? Tuossa ei jutussa ei ollut mitään sellaista kohtaa, että tämä henkilö olisi hävennyt tai katunut tunteitaan tai muutenkaan kokenut niitä sopimattomiksi.
Miten hitossa hän on muka erilainen äiti kuin muut? Suurella ellei suurimmalla osalla äitejä on menetyksiä taustalla. Hirveän monet ovat ehtineet käydä läpi nekin ajatukset, että voi olla että jälkikasvua ei koskaan saada. Miksi sulkeutua omaan kuplaansa ja olettaa, että kaikilla muilla kaikki on ollut helppoa?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Toiset ihmiset pystyvät kestämään suuria vastoinkäymisiä ja menetyksiä murtumatta. Se ei tietenkään tarkoita tuskan puuttumista mutta näissä ihmisissä on jokin sellainen ominaisuus, ettei suru kuitenkaan saa heitä käpertymään siihen tai muuttumaan myrkyllisiksi ja katkeriksi. Mistä ero johtuu, sitä on mahdotonta sanoa.
Luulen kuitenkin, että jutussa haastatellun kaltainen ihminen joka tapauksessa katkeroituisi elämän myötä, koska pitkän elämän aikana suruja ja menetyksiä kertyy kaikille. Tämä katkera vanhus -tyyppihän tiedetään. Vanhuus kuluu miettiessä, miten se ja tuo asia meni pieleen ja unohtuu se, mitä on saanut ja se, että harvalla on loputtomasti helppo elämä.
En ole aivan samaa mieltä kanssasi. Aika negatiivisen kuvan mielestäni maalaat jutun naisesta olettaessasi, että hän olisi katkeroitunut joka tapauksessa. Itse sain kuvan, että hän on hyvin kyennyt jatkamaan elämäänsä tästä surusta huolimatta. Vaikka edelleen asia sattuu (siitä on vielä kovin vähän aikaa elämän mittapuulla), niin uskon, että tunteet hälvenevät vuosien saatossa.
Olen itse kokenut elämässä todella paljon vastoinkäymisiä, mm. henkisesti sairas perhe (äidin mielisairaus, itsemurhayritykset, kun itse olin lapsi, isän haastava persoonallisuus, eli ihan yksin sain kasvaa koko lapsuuden, puolison alkoholismi, oma sairastelu...) mutta vasta lapsettomuus on ollut se asia, mikä minut rikkoi. Kaikissa muissa kriiseissä ja kokemuksissa olen jaksanut uskoa parempaan jne. Olen itsekin ihmetellyt sitä, miksi juuri lapsettomuus on ollut elämässäni suurin suru, josta en tahdo päästä yli. Miksi muista olen selvinnyt ja tästä en. Jostain syystä lapsettomuuden suru on vaan niin paljon perustavanlaatuisempi, kuin kaikki muut surut ja rikkinäinen tausta yhteensä.
Mulla vähän sama. Lapsuuden perheessä oli ongelmia. Sitoutumishaluttomia poikaystäviä. Se ainoa sitoutumishaluinen oli väkivaltainen alkoholisti. Oma terveys reistaillut. Kun tajusin parasta ennen -päiväykseni lähestyvän ja lapsilukuni olevan nolla menetin oikeastaan kaiken kunnianhimon, oppimishalun, mielenkiinnon useimpia asioita kohtaan jne. En tiedä auttaisiko edes sen lapsen saaminen enää. Menetin järkeni jo.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ellei ole kokenut sellaista polttavaa kaikenkorventavaa vauvakuumetta, tuskin voi ymmärtääkään.
Niinhän tuota aina selitetään. Oikeasti asia ei kuitenkaan noin ole. Jollain toisella on myös ollut yhtä vakava vauvakuume, mutta suhtautuminen haaveiden kaatumiseen silti täysin erilainen.
Toiset ovat paksunahkaisia, kovaksikeitettyjä ja vaikeudet valuvat kuin vesi hanhen selästä heidän osallaan. Meinaatko näin? Osa on sitten herkempää tekoa.
Mitä se eristäytyminen auttaa kuitenkaan tuossakaan ongelmassa?
Juu, tuollainen epävakaus naurattaa, mutta ei tietty sen lapsen osalta. Raukka parka.