Ei lakkaa hämmästyttämästä, miten erilaisia ihmisiä on olemassa (IL:n keskenmenojuttu)

https://www.iltalehti.fi/tosielamaa/a/b53d9d32-4b43-4a9f-992f-70f8fc7380b6

Linkki juttuun.

Ehkä aika tyhmä kysymys, mutta onko sun keskenmeno siis tullut tyyliin kotona, että sä olet nähnyt sen sikiön esim. lattialla tai housuihin tulleena? En pysty käsittämään.

Mietin samaa jutun luettuani. Itselläni ei ole samanlaisia kokemuksia takana, mutta olen usein miettinyt, miten mahdollisesti reagoisin tuollaisessa tilanteessa. Usein olen netissä törmännyt vastaaviin lapsettomuudesta kärsineiden kertomuksiin. Ne toisenlaiset (ap:n kaltaiset?) tuskin taas ovat kokemuksistaan julkisesti tai anonyymisti niinkään kertomassa, vaan käyvät läpi näitä asioita lähinnä yksin tai parin läheisensä kanssa. Tämä on varmaan aika pitkälti persoonakysymys, siis miten suhtautuu vastoinkäymisiin. Vähemmän tunteikkaan ja pakkomielteisyyteen taipumattoman on helpompi jatkaa elämää ja keskittyä muihin asioihin. Kun taas toisenlaisen persoonallisuustyyppi jämähtää siihen masennukseen ja saa pakkomielteen asiasta.

Olen myös usein miettinyt adoptioprosessiin hakeutuvia lehtijutun kaltaisia ihmisiä. Eihän sellaiselle ihmiselle pitäisi antaa lasta huollettavaksi, kun mielenterveys on tuolla tasolla. Miksi menneet, jopa vuosikymmeniä vanhat masennukset estävät adoptioprosessin, mutta sen hetkiset pahat ongelmat eivät? Outoa logiikkaa. Ajatellaanko siinä typerästi, että se lapsen saaminen veisi ne ongelmat pois? Lehtijutun naisellakin sama käytös ja tuntemukset jatkuivat vielä oman lapsen saamisen jälkeenkin.

Vierailija kirjoitti:

Ehkä aika tyhmä kysymys, mutta onko sun keskenmeno siis tullut tyyliin kotona, että sä olet nähnyt sen sikiön esim. lattialla tai housuihin tulleena? En pysty käsittämään.

Jep, ensimmäinen tuli kotona alkaneen veritulvan perässä kylpyammeeseen ja toinen vähän hitaammin jo päivystykseen ehdittyä. Henkilökunta kyllä näyttää sikiön vanhemmille jos vain haluavat nähdä, se helpottaa tapahtuneen sisäistämistä. Kolmas olikin tuulimuna, mutta tuli myös nopeasti kotona (sänkyyn). En ole koskaan tarvinnut tyhjentäviä tai lääkkeitä tai kaavintaa näihin. Sori graafinen kuvailu.

Vaikka tapahtumat ovat omalla kohdalla edenneet nopeasti, ei se enää ole mikään täysyllätys ollut, kivut ovat aina alkaneet jo päiviä ennen ja päivystyksestä on kehotettu seurailemaan tilannetta. -Ap

Kaikilla ei ole hyviä ystävyyssuhteita tai läheistä sukua. Omaan elämänpiiriini ei kuulu toisten tukeminen ja omat vaikeudet pidetään sisällä. Todennäköisesti itsekin vähentäisin yhteydenpitoa muihin, jos kohtasin vastaavia vaikeuksia.

Minusta tuntuu, että tähän asiaan liittyy vahvasti se, miten tärkeäksi asiaksi on lasten saamisen omassa elämässään arvottanut. On niitä, jotka jättävät ehkäisyn pois "tulee jos on tullakseen"-mentaliteetilla, ja pystyvät jokseenkin helposti hyväksymään sen, että okei, ei tullut meille. Kokeilevat ehkä yhtä hoitoa mielenkiinnosta ja sitten lopettavat, ei ollut meidän juttu ne lapset, keskitytään toisiimme, matkusteluun ja töihimme.

Sitten on niitä, joiden koko elämän suurin toive, haave ja tavoite on ollut tulla äidiksi. Onko se sitten hyvä juttu vai ei, siihen en ota kantaa, mutta voisin kuvitella, että heille se lapsettomuus ja muiden lapsiperheiden onnen näkeminen on paljon kipeämpää kuin niille, jotka näkivät lapsiperheellisyyden vain yhtenä vaihtoehtona muiden joukossa. Vähän sama juttu kuin se, että on paljon helpompaa sietää se, ettei tullut valituksi johonkin tusinatyöhön, mutta jos on koko elämänsä työskennellyt sen eteen, että pääsisi pestiin X, ja sitten ei omista ponnisteluista ja kaiken "oikein" tekemisestä huolimattakaan pääse, niin se satuttaa. 

Minusta se on aika luonnollista, että jos joku haava on tuore ja avoin, niin sattuu nähdä niitä ihmisiä, joilla vastaavia haavoja ei ole - lapsettomaksi jääminen tai lapsen saaminen kun ei noin keskimäärin ole mitenkään ihmisen omista ansioista ja ponnistelujen määrästä riippuvainen asia. Eivät lapsettomat ole ainoita tällä tavalla katkeroituvia ihmisiä, vaan ihan yhtä lailla esimerkiksi onnettomuudessa vammautuminen, vakavasti sairastuminen, ei-toivottu yksin jääminen tai potkut töistä voivat tehdä vähän inhottavaksi ja vihaiseksi niitä ihmisiä kohtaan, jotka ovat terveitä, joilla on puoliso tai jotka saivat jatkaa töissä. 

Itsekäs ja epämiellyttävä on kyllä pakko olla ton lehtijutun tyypin. Onneksi ei lähipiirissä ole noin mulk kuja.

Minulla on useampia keskenmenoja ja osa myöhäisellä viikoilla. Minulla on päättynyt osa ihmissuhteista oman katkeruuden takia. Ensimmäinen virhe oli että pidin lasten saantia itsestään selvyyteen. Kun se ei onnistunut koin itseni epäonnistuneena ja en ole kyennyt seuraamaan muiden onnea vierestä. Surullista.

Vierailija kirjoitti:

Minusta tuntuu, että tähän asiaan liittyy vahvasti se, miten tärkeäksi asiaksi on lasten saamisen omassa elämässään arvottanut. On niitä, jotka jättävät ehkäisyn pois "tulee jos on tullakseen"-mentaliteetilla, ja pystyvät jokseenkin helposti hyväksymään sen, että okei, ei tullut meille. Kokeilevat ehkä yhtä hoitoa mielenkiinnosta ja sitten lopettavat, ei ollut meidän juttu ne lapset, keskitytään toisiimme, matkusteluun ja töihimme.

Sitten on niitä, joiden koko elämän suurin toive, haave ja tavoite on ollut tulla äidiksi. Onko se sitten hyvä juttu vai ei, siihen en ota kantaa, mutta voisin kuvitella, että heille se lapsettomuus ja muiden lapsiperheiden onnen näkeminen on paljon kipeämpää kuin niille, jotka näkivät lapsiperheellisyyden vain yhtenä vaihtoehtona muiden joukossa. Vähän sama juttu kuin se, että on paljon helpompaa sietää se, ettei tullut valituksi johonkin tusinatyöhön, mutta jos on koko elämänsä työskennellyt sen eteen, että pääsisi pestiin X, ja sitten ei omista ponnisteluista ja kaiken "oikein" tekemisestä huolimattakaan pääse, niin se satuttaa. 

Minusta se on aika luonnollista, että jos joku haava on tuore ja avoin, niin sattuu nähdä niitä ihmisiä, joilla vastaavia haavoja ei ole - lapsettomaksi jääminen tai lapsen saaminen kun ei noin keskimäärin ole mitenkään ihmisen omista ansioista ja ponnistelujen määrästä riippuvainen asia. Eivät lapsettomat ole ainoita tällä tavalla katkeroituvia ihmisiä, vaan ihan yhtä lailla esimerkiksi onnettomuudessa vammautuminen, vakavasti sairastuminen, ei-toivottu yksin jääminen tai potkut töistä voivat tehdä vähän inhottavaksi ja vihaiseksi niitä ihmisiä kohtaan, jotka ovat terveitä, joilla on puoliso tai jotka saivat jatkaa töissä. 

No eihän hän jäänyt lapsettomaksi. Veikkaan ettei hän ole kovin ihana äiti, kun on noin hel-vetin katkera äm-mä.

Tuon naisen siskollakaan tuskin on kovin helppoa ollut... hyvin on jaksanut toimia terapeuttina ja huonon käytöksen vastaanottajana.

Olen viimeaikoina miettinyt yleisestikin sitä miten myrkyllisiä niin monet ihmiset on.

Mua ihmetytti jutussa se, että saatuaan lapsen ei iloitse edelleenkään muiden vauvauutisista. Ehkä olisi sitten halunnut monta lasta, mutta siis mäen vain ymmärrä.

Minä jäin miettimään perheen lapsen osaa. Se, että äiti tai molemmat vanhemmat ovat aiemman lapsettomuuden ja keskenmenojen vuoksi pahasti traumatisoituneita, vaikuttaa varmasti lapseen. Jutun nainen kertoi päivystävänsä puhelimen ääressä siltä varalta, että lapselle tapahtuu jotain pahaa. Voin kuvitella, miten lapsen vapautta liikkua ja tutkia ympäristöään rajoitetaan äidin irrationaalisten pelkojen vuoksi. Tuossa on paljon aineksia läheisriippuvuudelle ja ylipäätään epäterveelle äiti-lapsisuhteelle.

Kutonen lisää vielä sen, että ihan oikeasti lapsettomuus on suurelle osalle sen kohtaavista siihenastisen elämän suurin vastoinkäyminen ja monesti aika traumaattinen kokemus, joka vaikuttaa monipuolisesti elämän eri osa-alueilla. Lapsettomuuteen liittyy tyypillisesti tosi voimakkaita kokemuksia omasta virheellisyydestä, itseinhoa ja kehovihaa, se vaikuttaa parisuhteeseen ja seksuaalisuuteen, jotkut joutuvat jopa vaihtamaan ammattia tai työpaikkaa. 

On aidosti hyvä, jos AP ei saanut lapsettomuudesta mitään isoja naarmuja - tietenkään kärsimys ei ole myönteinen asia. Vähän kuitenkin empatiaa toisia ihmisiä kohtaan, vaikea kuvitella että vastaavanlaista aloitusta tehtäisiin esimerkiksi seksuaalista väkivaltaa kohdanneesta ihmisestä (siis kyllä minutkin on raiskattu ja silloin se tuntui pahalta, mutta kokosin itseni enkä jäänyt suihkun lattialle makaamaan), vaikka traumaattisina elämänkokemuksina nuo eivät välttämättä ole mitenkään kovin "eri suuruiset". 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta tuntuu, että tähän asiaan liittyy vahvasti se, miten tärkeäksi asiaksi on lasten saamisen omassa elämässään arvottanut. On niitä, jotka jättävät ehkäisyn pois "tulee jos on tullakseen"-mentaliteetilla, ja pystyvät jokseenkin helposti hyväksymään sen, että okei, ei tullut meille. Kokeilevat ehkä yhtä hoitoa mielenkiinnosta ja sitten lopettavat, ei ollut meidän juttu ne lapset, keskitytään toisiimme, matkusteluun ja töihimme.

Sitten on niitä, joiden koko elämän suurin toive, haave ja tavoite on ollut tulla äidiksi. Onko se sitten hyvä juttu vai ei, siihen en ota kantaa, mutta voisin kuvitella, että heille se lapsettomuus ja muiden lapsiperheiden onnen näkeminen on paljon kipeämpää kuin niille, jotka näkivät lapsiperheellisyyden vain yhtenä vaihtoehtona muiden joukossa. Vähän sama juttu kuin se, että on paljon helpompaa sietää se, ettei tullut valituksi johonkin tusinatyöhön, mutta jos on koko elämänsä työskennellyt sen eteen, että pääsisi pestiin X, ja sitten ei omista ponnisteluista ja kaiken "oikein" tekemisestä huolimattakaan pääse, niin se satuttaa. 

Minusta se on aika luonnollista, että jos joku haava on tuore ja avoin, niin sattuu nähdä niitä ihmisiä, joilla vastaavia haavoja ei ole - lapsettomaksi jääminen tai lapsen saaminen kun ei noin keskimäärin ole mitenkään ihmisen omista ansioista ja ponnistelujen määrästä riippuvainen asia. Eivät lapsettomat ole ainoita tällä tavalla katkeroituvia ihmisiä, vaan ihan yhtä lailla esimerkiksi onnettomuudessa vammautuminen, vakavasti sairastuminen, ei-toivottu yksin jääminen tai potkut töistä voivat tehdä vähän inhottavaksi ja vihaiseksi niitä ihmisiä kohtaan, jotka ovat terveitä, joilla on puoliso tai jotka saivat jatkaa töissä. 

No eihän hän jäänyt lapsettomaksi. Veikkaan ettei hän ole kovin ihana äiti, kun on noin hel-vetin katkera äm-mä.

No ei jäänytkään, mutta mistä hänen olisi se pitänyt tietää vuosien yrityksen ja keskenmenojen aikana? 

Vierailija kirjoitti:

Mua ihmetytti jutussa se, että saatuaan lapsen ei iloitse edelleenkään muiden vauvauutisista. Ehkä olisi sitten halunnut monta lasta, mutta siis mäen vain ymmärrä.

Niimpä. Täysin hirviö ja itsekäs eukko. Yök.

Vierailija kirjoitti:

Minusta tuntuu, että tähän asiaan liittyy vahvasti se, miten tärkeäksi asiaksi on lasten saamisen omassa elämässään arvottanut. On niitä, jotka jättävät ehkäisyn pois "tulee jos on tullakseen"-mentaliteetilla, ja pystyvät jokseenkin helposti hyväksymään sen, että okei, ei tullut meille. Kokeilevat ehkä yhtä hoitoa mielenkiinnosta ja sitten lopettavat, ei ollut meidän juttu ne lapset, keskitytään toisiimme, matkusteluun ja töihimme.

Sitten on niitä, joiden koko elämän suurin toive, haave ja tavoite on ollut tulla äidiksi. Onko se sitten hyvä juttu vai ei, siihen en ota kantaa, mutta voisin kuvitella, että heille se lapsettomuus ja muiden lapsiperheiden onnen näkeminen on paljon kipeämpää kuin niille, jotka näkivät lapsiperheellisyyden vain yhtenä vaihtoehtona muiden joukossa. Vähän sama juttu kuin se, että on paljon helpompaa sietää se, ettei tullut valituksi johonkin tusinatyöhön, mutta jos on koko elämänsä työskennellyt sen eteen, että pääsisi pestiin X, ja sitten ei omista ponnisteluista ja kaiken "oikein" tekemisestä huolimattakaan pääse, niin se satuttaa. 

Minusta se on aika luonnollista, että jos joku haava on tuore ja avoin, niin sattuu nähdä niitä ihmisiä, joilla vastaavia haavoja ei ole - lapsettomaksi jääminen tai lapsen saaminen kun ei noin keskimäärin ole mitenkään ihmisen omista ansioista ja ponnistelujen määrästä riippuvainen asia. Eivät lapsettomat ole ainoita tällä tavalla katkeroituvia ihmisiä, vaan ihan yhtä lailla esimerkiksi onnettomuudessa vammautuminen, vakavasti sairastuminen, ei-toivottu yksin jääminen tai potkut töistä voivat tehdä vähän inhottavaksi ja vihaiseksi niitä ihmisiä kohtaan, jotka ovat terveitä, joilla on puoliso tai jotka saivat jatkaa töissä. 

Mutta mikä on se ero, mikä saa jotkut ihmiset katkeroitumaan jonkun tietyn asian takia kun taas toiset pystyvät jatkamaan elämäänsä tyytyväisempinä? Miksei joku näe elämässään mitään muita asioita kuin sen yhden, jota ei saanut? Selittyykö asia lähinnä persoonallisuuden eroilla vai mitkä muut asiat vaikuttavat tähän?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mua ihmetytti jutussa se, että saatuaan lapsen ei iloitse edelleenkään muiden vauvauutisista. Ehkä olisi sitten halunnut monta lasta, mutta siis mäen vain ymmärrä.

Niimpä. Täysin hirviö ja itsekäs eukko. Yök.

Tuollaisia monista näyttää tulevan koetun ”lapsettomuushelvetin” jälkeen. Ja näille vieläpä annetaan joskus adoptio- tai sijaislapsia...

Ellei ole kokenut sellaista polttavaa kaikenkorventavaa vauvakuumetta, tuskin voi ymmärtääkään.

Aika kireä mutsi. Ei edes voinut jättää lastaan rauhaan jos tämä ei liikkunut kohdussa vaan piti heti juosta tutkimuksiin. Kyllä minä ymmärrän että oma lapsi on monelle tärkeä asia elämässä, mutta tuon tyyppinen epävakaus ei palvele lapsenkaan etua.