Kotiäidit ja kotiäitinä olleet! Tulkaas kertomaan ajatuksianne. :)

No, meillä on monta lasta ja olen ollut kotona pätkissä, ollaan vuoroteltu miehen kanssa.

Aluksi en viihtynyt yhtään, mutta sitten uskalsin mennä avoimiin päiväkoteihin ja asukaspuistoihin ja viihdyin vähän paremmin. 

Nyt yhdeksän vuoden aikana olen edennyt uralla, saanut neljä lasta ja suorittanut muutaman korkeakoulututkinnon - olisiha sitä voinut aikansa huonomminkin käyttää :)

Minulle lapset ovat olleet suuri haave ja on ollut ihana viettää aikaa heidän kanssaan. Arjen pyörityksestä neljän seinän sisällä en oikein pidä, olen enemmän sellainen reissumamma. Käymme lasten tapahtumissa, shoppailemme ja kyläilemme.

Kurjinta kotiäitiajoissa on yksinäisyys. Ja montasti väsymykseltä ei jaksaa treffejä järjestellä. Mutta ajan kanssa olen oppinut sietämään yksinäisyyttäkin paremmin. Ja sekin helpottaa, kun osa lapsista on isompia ja osaa jutella.

Minusta on myös mukavaa, että elämään on tullut uusia kuvioita koulun myötä, kaksi isointa on siis jo koululaisia.

Mistään asiast en ole ollut niin iloinen kuin siitä, että lapsettomien vuosien (6 v) jälkeen tulinkin raskaaksi 38 vuotiaana. Kotona olo on ollut ihanaa, koska työ missä työskentelen on stressaavaa, kiireistä ja välillä vähän ahdistavaakin. Olen nauttinut ennenkaikkea hiljaisesta ja rauhallisesta elämänrytmistä, varsinkin kun lapseni on ollut todella helppo tapaus, jopa synnytys meni helposti.

Ihaninta elämässä on päästä seuraamaan oman lapsen kehitystä, ja elämää. Tutustua persoonana siihen taaperoon.

Toisaalta tämä kotiäitiys on tutkimusmatka itseen, miten toimin ja reagoin erilaisessa ympäristössä kuin esim. työelämä. Olen huomannut mm, että passivoidun, kun elämäntilanne on liian helppo. Kun ei ole haasteita niin arki puuduttaa toisinaan, eikä saa sitä vähääkään aikaiseksi mitä pitäisi. Näin oli esim tammi-helmikuussa, taisi olla mukana vähän talvimasennustakin, kun ei oikein jaksanut mitään. Nyt kevään valon tullessa, tuntuu että on ihan eri tavalla energiaa mm. olen tehnyt kotona kevätsiivousta ja pitkiä kärrylenkkejä taaperon kanssa.

Olen myös huomannut, että pystyn elämään tosi vaatimattomasti ja säästeliäästi. Mieheni on pienipalkkainen, mutta hyvin ollaan silti tultu toimeen vaikka olen jäänyt hoitovapaalle jo viime syyskuussa.

Jos se olisi taloudellisesti mahdollista, olisin kotona lapsen täyttäessä kolme vuotta. Nyt kuitenkin palaan töihin, kun lapsi on vajaa kaksi vuotta.

Se tätyy sanoa, että koskaan en ole nauranut niin sydämenpohjasta kuin oman lapsen hassutuksille.

Minä olin kotona noin neljä vuotta, kun lapset olivat pieniä. Tosin otin hoitolapsia kotiin, koska minulle jäi sitä luppoaikaa riittävästi. Neljän vuoden jälkeen olin kypsä jatkamaan opiskelua ja töitä.

Verkoistoiudun muiden äitien kanssa ja ulkoilimme säännöllisesti yhdessä. Myös pari hyvää ystävääni olivat samassa elämänvaiheessa.

Muistan, että kaipasin usein kipeästi enemmän omaa aikaa ja ns. älyllisiä haasteita, mutta muuten olin aika tyytyväinen.

3 jatkaa. Hassua, minä taas olen sellainen kotonakökkijä. Kuukausiin saattaa ainoa kontakti ulkomaailmaan olla kaksi kertaa viikossa oleva kauppareissu.

Vietän siis kotona todella paljon aikaa. Toisaalta sinne kauppakeskuksiin ei viitsi mennä, koska ei ole kumminkaan rahaa ostaa sieltä mitään. Ja turhaan tulisi sitten pyörittyä.

Itse en taas ole mikään mammakerhoissa kävijä. Olen aina viihtynyt hyvin yksin, tykkään tehdä käsitöitä, lukea ja ihan vain olla yksikseni. Mieheni ja pari läheistä ystävää riittävät sosiaalisen tarpeeni täyttämiseen. Ehkä ikäkin tekee sen, että en oikein enää jaksa uusiin ihmisiin niin tutustua, tuntuu että ei enää löydy samanhenkistä seuraa niin helposti kuin ennen.

Olen kyllä nauttinut tästä erakon elämästäni! Lapsia omat lapset näkevät pihall, koulussa (isopmpi) ja ystävälläni vieraillessa.

Kehtaan tunnustaa olleeni onnellinen kotiäiti 15vuotta! Päivääkään en vaihtaisi pois ja on kannattanut!

Päivät alkoi rauhallisesti, lapset saivat heräillä omaan tahtiin, kömpivät sitten aamupalalle, ilmojen mukaan sitten mentiin ulos tai sitten ei. Ruokailun jälkeen päikkärit jona aikana laitoin huushollin kuntoon, kahvittelin ja luin hesarin, ulkoilua, kaupassa käyntiä, leikkiä, askartelua, iltaruuan teko rauhalliseen tahtiin iskää ootellessa. Leikkiä, lukemista, lastenohjelmia, jonkun kaveri kyläili, iskä autteli iltapuuhissa, ja myöhemmin opetti hiihdot ja uimiset.

Kun lapsi kasvoi aloitti srk kerhon mikä oli tosi hyvä. Sillävälin kävin kaupassa tai piipahdimme muiden äitien kanssa kahvilla tai muuten vaan shoppailemassa.

Päivät muutti muotoaan hieman kun tuli seuraava lapsi. Olin melkein aina kotona, tosin meillä kävi paljon muita äitejä lapsineen ja me heillä, naapuruston lapset kävivät paljon leikkimässä ja päinvastoin. Lasten teattereita harrastettiin, tuli baletit ja ratsastukset, uimiset, soittotunnit, partio..kaikki ei toki samaan aikaan, koirakin oli, leivottiin paljon, retkeiltiin Korkeasaaret ja Nuuksiot, pikku leirejä, junamatkoja ja silloin tällöin joku ulkomaanreissu, mökkikin oli.

Kun esikoinen aloitti koulun, oli aivan ihanaa kun sain saattaa hänet kouluun toki sitten alkoi mennä kavereidenkin kanssa, ei ollut pitkä matka, ehkä parasta oli kun pikku koululainen tuli kotiin, sain olla siellä oottamassa!

Olimme myös paljon tekemisissä molempien isovanhempien kanssa ja muunkin suvun ja meillä on aika laaja ystäväpiiri koostuen erilaisista ihmisistä joten kokemusta kertyi.

Se on ollut myös ihana juttu ettei kukaan lapsista ole oikeastaan koskaan sairastanut, ei yhtään korvatulehdudkokemusta edes, muutama piéni nuhakuume ennen kouluun menoa siinä kaikki.

Ei olla juurikaan alkoholia käytetty niin ei ollut kaipuuta baareihin, toki kävimme ulkona syömässä perheenä tai isovanhempien kanssa ja me vanhemmat joskus keskenämme&ystävien kanssa, isovanhemoien huolehtiessa lapsista.

En niin hirmusti tarvinnut  ns "omaa aikaa" riitti kun kävin silloin tällöin ystävättärien kanssa syömässä&teatterissa tai jollain kielikurssilla.

Näin jälkikäteen ajatellen, olen saanut niin paljon ja nauttinut kun olen saanut olla todellakin äiti lapsilleni ja pitää heidät lähelläni, päivääkään en vaihtaisi! Olemme olleet myös onnekkaita kun lapset ja itse olemme saaneet olla terveinä, ei juuri ollut yöheräämisiäkään ja lapsilla niin pitkät välit etten väsynyt liikaa.

Elämä antoi parastaan ja olen kiitollinen että olen näin voinut toimia, suosittelen lämpimästi muillekin, voisiko olla hienompaa hommaa kuin olla täysipäiväinen äiti, ei voi!

Ja, kaikkien vuosien jälkeen työllistyin heti ammattiani vastaavaan hommaan ja kuinkas muuta kuin osa-aikaiseksi sain sen puhuttua!

6; minullekin kotiäitiaika on ollut erittäin sosiaalista aikaa.  Kenelläkään kavereistani ei ollut lapsia kun sain esikoisen, ja sen vuoksi olen aktiivisesti tutustunut toisiin äiteihin, ja saanut sitä kautta vähän kuin uuden kaveri- ja tuttavapiirin, melko laajan sellaisen. Se on ollut hauskaa; äitiys yhdistää sellaistenkin ihmisten kanssa, joiden kanssa en muuten ehkä olisi ystävystynyt ennen lapsia. Vaikka aina ajatellaan, että äitiys jotenkin tekee naisista samanlaisia, niin sehän myös nostaa esille erot jokaisen ihmisen kohdalla, ja on ollut hauska seurata jokaisen omaa tapaa olla äiti ja välittää lapsille niitä asioita, jotka kokee tärkeiksi. Siitä on saanut paljon itselleenkin.

En ennen lasta ollut tajunnutkaan, kuinka jäykkä ja ahdas tapa minulla on hahmottaa maailmaa, ja olen ottanut ilon irti tästä ajasta, kun on tavallaan saanut aikaa ja mahdollisuuden miettiä omaa elämäänsä. Asun kaukana sukulaisistani enkä ole nähnyt äitiäni kovinkaan usein ennen lapsia. Lasten jälkeen olen viettänyt pitkiä aikoja lapsuuspaikkakunnalla, ja tutustunut uudelleen vanhempiinikin. Ymmärrämme toisiamme nykyään ja olemme läheisiä. Ilman hoitovapaata meillä ei todennäköisesti olisi koskaan ollut aikaa samalla lailla viettää aikaa yhdessä, ja moni asia olisi jäänyt selvittämättä. Se tuntuu tosi arvokkaalta, kun kaikilla on ikää jo sen verran, että on selvää ettei elämä jatku ikuisesti.

No sehän on ihanaa erikä sen arvokkaampaa "työtä" ole olemassa!

Ihanaa oli kotiäiteily, jota harrastin 9 vuotta. Minäkin olin niitä erakko-kotiäitejä, jotka ei kaipaa eikä harrasta juuri sosiaalisia kontakteja. 

Mutta oi että oli ihanaa kun sai nousta sängystä joskus puoleltapäivin, ei tarvinnut välittää kellosta tuon taivaallista, tehdä pieniä askareita vaan omia aikojaan. Se oli melkein kuin ajattomuutta, ikuisuutta, kun ei ollut kiire mihinkään eikä ajasta väliä. Elämä vaan kehkeytyi ja lapset kasvoi ja vuodet kiersivät kiertoaan siinä  ympärillä, ja itse sai vain nauttia.

Yhdeksännelle, miten voi kotiäiti nousta sängystä vasta puoleltapäivin?

Olen tällä hetkellä kotona lasten kanssa, nuorempi 4kk ja vanhempi 2v 7kk. Minulle on aina ollut selvää, että lapset menevät päiväkotiin aikaisintaan kolme vuotiaana. Esikoisen kanssa aikaa oli vähän turhan paljon ja silloin laiskistuin ja asunto oli melkoisen sotkuinen usein. Lisäksi näin kavereita tosi paljon.Toisen synnyttyä onkin saanut touhuta aivan eri tahtiin. Kiire on aiheuttanut sen, että koko ajan tekee jotain ja asunto on siistissä kunnossa ja kaikki muukin mallillaan. Pysyy paljon virkeämpänä. Nykyisin olen paljon enemmän kotona. Välillä on päiviä, ettei jaksaisi millään lähteä ulos, mutta pakko sitä on mennä lapsen ja koiran takia, eli onneksi en voi jäädä sisälle. Monesti myös piristyy, kunhan saa itsensä ulos asti.

Joskus kaipaa enemmän älyllistä toimintaa ja aikuista seuraa. Tekee jopa mieli töihin. Teen vuorotyötä ja sen muisteleminen saa taas jaksamaan. Minulle sopii paljon paremmin säännöllinen rytmi. Joskus tulee illalla valvottua ja olisi niin ihanaa jos saisi aamulla nukkua pitkään. En kestäisi ajatusta, että laittaisin niin pienen lapsen päiväkotiin, joka ei vielä oikeasti leiki toisten lasten kanssa ja tarvitsee vielä omaa äitiä paljon, kiireettömiä päiviä. Työssäni on aika kova melutaso ja voin kuvitella, että niin on päiväkodissakin, joten tiedän kuinka paljon pelkkä melu jo väsyttää ihmistä. En sellaiseen lastani halua. Eli käytännössä hyödyt lapselle on niin suuret, että sen avulla jaksaa vaikka välillä tylsistyykin.

Reilut kaksi vuotta kotiäitinä ja olen nauttinut aivan suunnattomasti. Nyt n. kuukauden päivät on iskenyt armoton tylsyys, pää meinaa hajota. Tuntuu vaikealta löytää oman henkistä seuraa kerhoista. Ja kun on väsynyt niin ei niin jouhevana esiinnykkään vaikken hissukka olekaan. Ja jos joku äiti mukavalta tuntuukin, niin ei sitä enää näy kerhoissa.. olen pistänyt merkille, että mukavat äidit kaikkoaa. Onko kerhoissa vääränlainen ilmapiiri mukaville äideille? sitä olen miettinyt. Itse olen sellaista tyyppiä, että katson ensiksi kokonaisuutta ja vaihdan muutaman sanan eri äitien kanssa, josko sieltä omankaltaisia löytyisi... Itse olen avointa ja sallivaa tyyppiä ja ymmärrän että varsinkin pienten lasten äidit ovat väsyneitä, kuten itsekin, ja vuorovaikutus minun puolelta hyvinkin joustavaa. En siis ole lähtenyt hakemaan mitään fiksullisempaa keskustelua. Mutta ihmettelen suunnattomasti, että monet äidit käyvät kerhoissa ja istuvat hiljaa, väsymystä varmaankin.. mutta rohkeutta kontakteihin, muutama kysymys tai sana.. ei se tarvii sen enempää kun vuorovaikutukseen on avattu mahdollisuus. Tätä kaipaan.

Kotiäitinä kesästä 2001 saakka, eli 12 vuotta tulee pian täyteen. Olen muuttunut ihmisenä ihan toisenlaiseksi. Kuvittelin, että minusta tulee kova bisnesnainen, joka tukka putkella juoksee lentokentältä toiselle, reissaa palaverista toiseen ja piipahtaa kotona. Tällainen oli nimittäin äitini ja olin jo hyvää matkaa samalla tiellä.

Kuvittelin, että laittaisimme esikoisen 1-vuotiaana päiväkotiin. Ei laitettu ja aloin odottaa toista. Sitten kolmatta. Ja neljättä. Aion olla kotona niin pitkään kuin siltä tuntuu, nuorin on nyt ekaluokkalainen. En aio palata stressaavaan työhöni ikinä. Jos joskus vielä töihin meen ja töitä jostain saan, se on jotain aivan muuta.

Minä olen pitänyt kotiäitiydestä. Meillä päivät rakentuvat tietyn raamin mukaan. Tässä parasta on elämäntavan terveellisyys: heräämme ja nukahdamme suunnilleen samoihin aikoihin joka päivä, syömme kotiruokaa, ulkoilemme tuntikaupalla, emme katsele telkkaria, puuhailen lasten kanssa mukavia asioita kuten askartelua, leikkiä, laulua, leipomista, juttelemme naapureiden ja kerhojen ihmisten kanssa. Vaikeinta on ollut kestää väsymystä, yksinäisyyttä, kotityösirkusta ja kovia äkkäilypuuskia. Kotona hoitaminen on muuttanut ajatusmaailmaani siten, että minusta on tullut onnellisempi ja rennompi. Olen unohtanut turhat suorittamiset vaikkapa sisustuksen suhteen. Olen löytänyt itsessäni uusia vahvuuksia ja voinut unohtaa osan vanhoista epäonnistumisista, aloitan tavallaan puhtaalta pöydältä. On ollut hauskaa hypätä oravanpyörästä ja irtaantua vahoista ympyröistä, ikäänkuin vanhan elämäni ihmiset eläisivät jossain kaukana kaukana ja minä ihan eri maailmassa, sellaisessa hyvässä maailmassa. Jotkut lapsettomat säälivät minua, vaikka näen asian ihan eri näkövinkkelistä kuin he. Parisuhteeni on muuttunut paremmaksi, koska emme jaksa vääntää turhasta. Olen tutustunut uusiin ihmisiin.