En tiedä rakastanko ja tilanne ahdistaa. Kertokaa, mistä tunsitte olevanne oikean ihmisen kanssa!

Sen tietää sitten vaan. Ihan automaattisesti. Ei tarvitse epäröidä ja epäillä.

Onko tosiaan niin, että kukaan ei ole kumppaninsa kohdatessaan löytänyt hänestä ensimmäisen puolen vuoden aikana mitään arveluttavia piirteitä?

Samat asiat minua joskus häiritsi, ei ollut se oikea. Luota vaistoosi.

Vierailija kirjoitti:

Onko tosiaan niin, että kukaan ei ole kumppaninsa kohdatessaan löytänyt hänestä ensimmäisen puolen vuoden aikana mitään arveluttavia piirteitä?

Monesta löysin, ne kaikki suhteet menivätkin metsään. Kun löysin sen oikean, arvot kohtasivat eikä mikää epäilyttänyt tai mietityttänyt.

Voi, puolisostasi on vaikka kuinka paljon piirteitä joita en olisi listannut unelmapuolison piirteisiin. Mutta silti rakastan häntä. Kyllä sen vaan tietää. Exän kanssa mietin samoja asioita kuin sinä. Kun viimein tajusin erota, pääsin erosta yli päivässä. Eli ei ollut rakkautta, ei.

Toisaalta on hyvä, että olet jo nyt huomannut hänessä nuo piirteet.

Itse odotin yli viisi vuotta ennenkuin avasin silmäni sieltä pilvilinnoista. Järkytyksekseni huomasin olevani asuntovelallinen suomi-leijona "juntin" kanssa. Yritti kyllä käydä amk:ta mutta opettajat olivat kuulemma ihan perseestä, joten siksi ei motivoinut. Valittaa trukkikuskin töistään ja kapitalisteista, kanssaan ei voi oikeastaan edes keskustella asiasta kun heti saan kuulla olevani se kapitalisti.

Mitä tässä nyt tekis :/ Tuntuu siltä, kuin raahaisin elämämkoululaista väkisin mukanani. Kai sitten rakastan, mutta voi kunpa hän avartaisi vähän maailmankatsomustaan eikä uhriutuisi noin paljon... :( Hänen kouluttamattomuutensa ja sitä myötä huonopalkkaiset työt kun eivät ole mitään muuta kuin omaa ns. syytään... Ja en sano että koulutuksella saa hyväpalkkaisia töitä, mutta on vähän uskomatonta kuunnella valitusta asiasta eikä silti nähdä sitä omaa osuutta asiassa.

Tiesin siitä kun ekaa kertaa sain käpertyä rinnan päälle ja kuuntelin sydämen sykettä. Se tuntui heti kodilta :)

Vaikka mitä "arveluttavaa" on tullut esiin ja tulee jatkuvasti mutta keskustelut käydään hyvässä hengessä ja ollaan aidosti kiinnostuneita toisen näkökulmista. Joskus tulee sellasia hetkiä et "hitto me ollaan niiiiiin eri mieltä. Siistiä!"

Kummankaan ei tarvitse pelätä sanomisiaan vaan kaikki on avointa ja hyväksyvää.

Ota ihan rauhallisesti ja tunnustele fiiliksiä, ei kaikkea tarvitse päättää. Kyllä sä tiedät sit.

Vierailija kirjoitti:

Tiesin siitä kun ekaa kertaa sain käpertyä rinnan päälle ja kuuntelin sydämen sykettä. Se tuntui heti kodilta :)

Vaikka mitä "arveluttavaa" on tullut esiin ja tulee jatkuvasti mutta keskustelut käydään hyvässä hengessä ja ollaan aidosti kiinnostuneita toisen näkökulmista. Joskus tulee sellasia hetkiä et "hitto me ollaan niiiiiin eri mieltä. Siistiä!"

Kummankaan ei tarvitse pelätä sanomisiaan vaan kaikki on avointa ja hyväksyvää.

Ota ihan rauhallisesti ja tunnustele fiiliksiä, ei kaikkea tarvitse päättää. Kyllä sä tiedät sit.

On tässä jo puoli vuotta ihmetelty. Tuntuu, etten voi enää miestä pitää "odottamassa" :(

Vierailija kirjoitti:

Onko tosiaan niin, että kukaan ei ole kumppaninsa kohdatessaan löytänyt hänestä ensimmäisen puolen vuoden aikana mitään arveluttavia piirteitä?

Jos tämä on ap, niin nyt kysyt ihan eri asiaa kuin otsikossa. Totta kai uudesta ihmisestä löytyy useinkin arveluttavia piirteitä. Sitten pitää tehdä johtopäätöksiä.

Ja jos "et tiedä, rakastatko miestä", se tarkoittaa, että et rakasta.

Tuskin alat häntä myöhemminkään rakastaa, jos nuo luettelemasi piirteet häiritsevät sinua niin kovasti (häiritsisivät kyllä minuakin). Osaatko tehdä johtopäätöksiä?

Vierailija kirjoitti:

Onko tosiaan niin, että kukaan ei ole kumppaninsa kohdatessaan löytänyt hänestä ensimmäisen puolen vuoden aikana mitään arveluttavia piirteitä?

Löytyy tietenkin. Mutta juttu on se, että ne eivät jää vaivaamaan tai vähennä rakkautta, joskus jopa päin vastoin.

Jos noin paljon mietityttää, niin luulen, että sisimmissäsi jo tiedät, mikä on oikein.

Itse en ole oikein tunneihmisiä joten en minä ole voinut millekään rakkaudentunteille suhteita perustaa. Ei sellaisia tule, tai jos vähän joskus tulee, ne tulee ja menee niin nopeasti ettei niille voi mitään pysyvää rakentaa. 

Niinpä minä olen hoitanut nämä asiat järjellä ja päätöksillä. Oli seurustelukumppaneita, joista päätin että on liikaa erottavia asioita, joiden takia suhteesta tulisi turhan hankala, joten en ala siihen. Tai jonkun kanssa ei tehnyt mieli seksiä ollenkaan. Sitten kun tapasin mieheni niin olin jo suht vanha, ja vaatimukset laskeneet nuoruuden vuosista. Riitti ihan tavallinen ok ihminen vaikkei ole akateeminen, varakas tai komea. Kun tuntui ihan mukavalta olla yhdessä, jossain vaiheessa tein päätöksen että sitoudun, kunnes kuolema erottaa. (Samalla tavalla tällainen ei-tunneihminen joutuu suhtautumaan myös esim. lemmikin ottoon: ne on otettava sillä asenteella että kun päätös ottaa on tehty, niin sitten hoiodetaan tuntuipa miltä vaan.)

Jons sä edelleen mietit niin anna olla. Tunne ei tule tuosta muuttumaan. Ei kannata varmistella itselleen suhdetta. Homma ei vain mene niin.

Minusta rakkaus on sitä, että tunnistaa toisen huonotkin puolet/heikkoudet ja silti hyväksyy ne ja välittää toisesta silti. Emme ole miesystäväni kanssa yhtään samanlaisia ja se on ok, en haluaisikaan seurustella itseni kanssa, vänkkäisimme joka asiasta monta tuntia saamatta koskaan mitään aikaiseksi. Minusta parhaimmat parit ”tasapainottavat” toisiaan. Näsäviisaille tiedoksi; en tietenkään puhu fyysisestä tai henkisestä väkivallasta, niitä ei tarvitse parisuhteeessa kenenkään sietää! Ja parisuhteen eteen täytyy tehdä töitä, varsinkin kun ollaan oltu jo vuosia yhdessä.

Jooh. Mulle on selvinnyt tänä talvena että kaksinumeroinen määrä vuosia yhteistä eloa oli valhetta. Puoliso ei koskaan rakastanut mua varsinaisesti, halusi vaan omistaa. Hän on yrittänyt miellyttää, mukailla ja teeskennellä kaikki nämä vuodet. Hän on nyt todennut, ettei edes tunne mua. Eipä varmaan niin, kun ei ollut koskaan siitä kiinnostunut, kuka olen. Vaan siitä, että olen hänen. Ei koskaan luottanut vaan oli mustasukkainen ja epäilevä järjettömyyksiin asti. Ei avautunut eikä sallinut mun avautua aidosti hänelle. 

Alussa, enkä pitkään sittemminkään, huomannut mitään ns. hälytysmerkkejä. En, koska toinen feikkasi eikä avautunut. Myötäili, teki ja sanoi, kuten halusin tai oletti mun haluavan. Ei ilmaissut eriävää mielipidettään eikä nostanut esiin omia arvojaan. Nieli vaan ja kerrytti kaunaa. Sairastutti lopulta oman mielensä. Hän oli se, joka huomasi kaikki nämä merkit siitä, kuinka epäsopivia olemme. Mutta piti ne salassa ja yritti muuttua toiseksi ihmiseksi. Se yritys epäonnistui lopulta tuhoisasti. Tuhoten kahden ison ja kahden pienenkin ihmisen elämästä aika paljon.

AP kiltti, älä ole kuin hän. Älä ainakaan ryhdy epävarmaksi kokemaasi suhteeseen salaten oikeita tuntemuksiasi ja kieltäen kumppaniltasi totuuden, sillä kun se aikanaan paljastuu, se sattuu kumpaankin paljon. Moni ristiriita voi ollakin ratkaistavissa, mutta ne pitää oikeasti yhdessä työstää eikä hautoa katkeruudeksi ja vihaksi omassa mielessään. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko tosiaan niin, että kukaan ei ole kumppaninsa kohdatessaan löytänyt hänestä ensimmäisen puolen vuoden aikana mitään arveluttavia piirteitä?

Jos tämä on ap, niin nyt kysyt ihan eri asiaa kuin otsikossa. Totta kai uudesta ihmisestä löytyy useinkin arveluttavia piirteitä. Sitten pitää tehdä johtopäätöksiä.

Ja jos "et tiedä, rakastatko miestä", se tarkoittaa, että et rakasta.

Tuskin alat häntä myöhemminkään rakastaa, jos nuo luettelemasi piirteet häiritsevät sinua niin kovasti (häiritsisivät kyllä minuakin). Osaatko tehdä johtopäätöksiä?

Osaan tehdä johtopäätöksiä. Jopa sen, että loputtomiin nirsoilemalla jään yksin. Siksi täällä kyselen sitä, millaisia asioita voi rakastuneena sivuuttaa.

Kaikissa suhteissa on näkemyseroja ja erimielisyyksiä. Tärkeintä on kuitenkin se, että muutoin synkkaa monella tasolla ja että hyviä puolia on enemmän kuin huonoja. Sanoisin, että jos jonkun ihmisen kanssa oleminen ahdistaa etkä ole varma tunteistasi, silloin hän ei ehkä ole sinulle sopiva. Kerroit tilanteestanne melko vähän, mutta kuulostaa jotenkin siltä, että arvomaailmanne eivät kohtaa ja joudut jopa miettimään sanomisiasi ja sensuroimaan itseäsi. Ei kai semmoinen voi pitemmän päälle tuntua hyvältä. 

Vierailija kirjoitti:

Jooh. Mulle on selvinnyt tänä talvena että kaksinumeroinen määrä vuosia yhteistä eloa oli valhetta. Puoliso ei koskaan rakastanut mua varsinaisesti, halusi vaan omistaa. Hän on yrittänyt miellyttää, mukailla ja teeskennellä kaikki nämä vuodet. Hän on nyt todennut, ettei edes tunne mua. Eipä varmaan niin, kun ei ollut koskaan siitä kiinnostunut, kuka olen. Vaan siitä, että olen hänen. Ei koskaan luottanut vaan oli mustasukkainen ja epäilevä järjettömyyksiin asti. Ei avautunut eikä sallinut mun avautua aidosti hänelle. 

Alussa, enkä pitkään sittemminkään, huomannut mitään ns. hälytysmerkkejä. En, koska toinen feikkasi eikä avautunut. Myötäili, teki ja sanoi, kuten halusin tai oletti mun haluavan. Ei ilmaissut eriävää mielipidettään eikä nostanut esiin omia arvojaan. Nieli vaan ja kerrytti kaunaa. Sairastutti lopulta oman mielensä. Hän oli se, joka huomasi kaikki nämä merkit siitä, kuinka epäsopivia olemme. Mutta piti ne salassa ja yritti muuttua toiseksi ihmiseksi. Se yritys epäonnistui lopulta tuhoisasti. Tuhoten kahden ison ja kahden pienenkin ihmisen elämästä aika paljon.

AP kiltti, älä ole kuin hän. Älä ainakaan ryhdy epävarmaksi kokemaasi suhteeseen salaten oikeita tuntemuksiasi ja kieltäen kumppaniltasi totuuden, sillä kun se aikanaan paljastuu, se sattuu kumpaankin paljon. Moni ristiriita voi ollakin ratkaistavissa, mutta ne pitää oikeasti yhdessä työstää eikä hautoa katkeruudeksi ja vihaksi omassa mielessään. 

Vilpittömästi pidän miehestä enkä halua häntä loukata tai satuttaa. Siksi yritän nyt saada asiat järjestettyä omassa päässäni. Osa minusta haluaa hurjasti osaa hänestä (puhun nyt ihan henkisistäkin asioista) ja osa minusta taas epäilee. Taipumukseni on analysoida asiat puhki.

Tavallaan hän on mitä parhainta seuraa ja sitten taas toisaalta, emme ehkä kuitenkaan kohtaa riittävän kattavasti minulle.

Siittä tietää että rakastaa kun tuollaiset "pinnalliset" asiat ei haittaa. Hyväksyy toisen sellaisenaan kuin hän on. Niin hyvät kuin huonot puolet.

Hänen kanssaan on aina yhtä helppo olla, yhtä luonnollista kuin hengittäminen.

Riitoja voi olla mutta ne halutaan aina ratkaista. Ei halua aiheuttaa pahaa mieltä eikä oloa toiselle. Ja kun aidosti rakastaa niin haluaa toiselle vain hyvää ja että hän on onnellinen vaikka se vaatisi itseltä sen kompromissin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko tosiaan niin, että kukaan ei ole kumppaninsa kohdatessaan löytänyt hänestä ensimmäisen puolen vuoden aikana mitään arveluttavia piirteitä?

Jos tämä on ap, niin nyt kysyt ihan eri asiaa kuin otsikossa. Totta kai uudesta ihmisestä löytyy useinkin arveluttavia piirteitä. Sitten pitää tehdä johtopäätöksiä.

Ja jos "et tiedä, rakastatko miestä", se tarkoittaa, että et rakasta.

Tuskin alat häntä myöhemminkään rakastaa, jos nuo luettelemasi piirteet häiritsevät sinua niin kovasti (häiritsisivät kyllä minuakin). Osaatko tehdä johtopäätöksiä?

Osaan tehdä johtopäätöksiä. Jopa sen, että loputtomiin nirsoilemalla jään yksin.

Tämä on asia, joka hämmästyttää minua aina uudelleen (en tiedä, miksi sen välillä unohdan, vaikka tuntuu olevan melko yleinen ilmiö). Että ihminen on mieluummin huonon kumppanin kanssa kuin yksin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko tosiaan niin, että kukaan ei ole kumppaninsa kohdatessaan löytänyt hänestä ensimmäisen puolen vuoden aikana mitään arveluttavia piirteitä?

Jos tämä on ap, niin nyt kysyt ihan eri asiaa kuin otsikossa. Totta kai uudesta ihmisestä löytyy useinkin arveluttavia piirteitä. Sitten pitää tehdä johtopäätöksiä.

Ja jos "et tiedä, rakastatko miestä", se tarkoittaa, että et rakasta.

Tuskin alat häntä myöhemminkään rakastaa, jos nuo luettelemasi piirteet häiritsevät sinua niin kovasti (häiritsisivät kyllä minuakin). Osaatko tehdä johtopäätöksiä?

Osaan tehdä johtopäätöksiä. Jopa sen, että loputtomiin nirsoilemalla jään yksin.

Tämä on asia, joka hämmästyttää minua aina uudelleen (en tiedä, miksi sen välillä unohdan, vaikka tuntuu olevan melko yleinen ilmiö). Että ihminen on mieluummin huonon kumppanin kanssa kuin yksin.

En minä niin sanonut, että yksinolo olisi se pahin asia. Kunhan totesin, että yksinolo on seuraus silloin, kun löydän häiritseviä vikoja kaikista. Tämän kyseessä olevan miehen "viat" ovat tavallaan sympaattisia mutta arvomaailmaan littyvinä kuitenkin minua arveluttavia.