Kiltit lapset.

Mun yksi lapsista on myös tuon tyylinen. Ei takuuvarmasti ota mitään herkkuja ilman lupaa, muistaa kiittää aina ja joka asiasta. Hyvää yötäkin sanoessa häntä pitää katsoa silmiin. On myös tosi reilu kaveri, ottaa muut huomioon ja jos meille tulee esim. pikkulapsia mökille, niin vahtii koko ajan ettei lapset ole rannalla, mene laiturille jne.

Muut lapset sitten ovatkin ihan erilaisia, syövät toistensa karkit vuorotellen ja osaavat huutaa  ja kertoa mielipiteensä koko korttelille.

Tunnistampa itseni tuosta. Olin lapsena tuollainen. Kamalaa sanoa näin, mutta kehu jos uhmaa tai kiukkuaa. Tai siis lähinnä kehu siitä että hienoa kun näytät noitakin tunteita! Heinahattu ja Vilttitossu on hauska leffa kun siinä pienempi sanoo "ei lasten tarvitse aina olla kilttejä" :)

Kakkonen lisää, että mun kiltti lapsi oli pöllötellyt jotain koulussa ja mä olin oikeasti tyytyväinen, että oli uskaltanut hieman revitellä. En tietenkään sitä lapselle kertonut tai näyttänyt, mutta olin iloinen että kerrankin rikkoi hieman sääntöjä eikä ajatellut mitä muut ajattelee. Se sääntöjen noudattaminen ja ylihyväkäytöksisyys pidemmän päälle voi olla hieman rasittavaakin.

Kyllä minä ainakin arvostan kilttejä lapsia enemmän kuin uhmakkaita lapsia julkisilla paikoilla. Vaikka ymmärränkin väsynyttä äitiä jonka lapsi huutaa bussissa, ihmisen huuto vain on rasittavaa minun mielestäni. Sille en mitään voi vaikka kuinka yrittää toisen lasta ymmärtää.

Kiltin lapsen äitinä on kyllä helppo olla, mutta vaarallista. Lapsen tulee päästä kiltteydestä edes jossain määrin pois, eipä se helppoa ole. Teininä ovat alttiita sitten itsetuhoisuuteen tavalla tai toisella esim. syömishäiriö.

Meillä oli samoin kuin 4:lla.

Tosi kiltti lapsi osoittautui kuitenkin ihan " normaaliksi", osasi revitellä ja hölmöilläkin. 

Kiltin lapsen kanssa helposti tuudittautuu, että on aina täydellisesti, oli hyvä palata maan pinnalle:)

Meillä myös. Onneksi osaa kiukutellakin. Erittäin suosittu kaveri koulussa.

Meillä on niin kiltti ettei edes kysele mitään kun ei halua olla vaivoiksi. On hyvin huomaamaton ja helppo. Häntä pyydetään usein yökylään.

Hyvin olemme kasvattaneet!

Minulla on myös kiltti 8-vuotias tyttö ja koitan sanoa hänelle, ettei ihan aina tartte sääntöjä kunnioittaa tai lupaa kysyä. Myös kaverit päästää aina edelleen tai on "liian" reilu, myöntyväinen ja kiva. Itse samanlainen ollut ja katkeroiduin huomatessani, ettei ihmiset sellaista arvosta, vaan käyttävät röyhkeästi hyväkseen. Nykyisin olen itsekäs paska ja koitan lastanikin opettaa pitämään puoliaan, ettei ihan yli kävellä.

Meillä on poika tosi kiltti, tytär taas minuun tullut tulisielu ja äkäpussi. Toisaalta tottakai kiltti lapsi on kauhean helppo ja ihana, mutta suoraan sanoen olen enemmän huolissani pojasta kuin tytöstä, että miten pärjää elämässä. Jotenkin tuntuu että tyttäressä on enemmän sellaista draivia, hän tietää mitä tahtoo ja menee vaikka harmaan kiven saadakseen mitä tahtoo. Poika taas on paljon passiivisempi ja mielellään tosiaan vaan tekisi niin kuin joku muu käskee. Isänsä on samanlainen kyllä, ja ilman naista olisi aika suppeaa hänen elämänsä - melkoisen nörtinreppanan otin kun hänet miehekseni otin :)

No onhan ihmiset myös erilaisia. Toiset ovat ulospäinsuuntautuneita, johtajatyyppejä yms ja toiset sisäänpäin kääntyneitä, tykkäävät touhuta niin ettei kukaan häiritse, on ok, että joku sanoo mitä tehdään. Tarvitaanhan eri ammateissakin erilaisia ihmisiä.

Mut totta on se että lapselle joka ei osaa, uskalla, pysty ilmaisemaan vihaa ja surua ja kestä epätäydellisyyttä, on vaarassa kehittyä vaikka mitä ongelmia. Vaikeampaa lienee sitten sanoa ovatko ominaisuudet synnynnäisiä vaiko erinomaisten vanhempien liian konrtolloivan ja torjuvan kasvatuksen syytä. Sulle jolla on huomaamaton ja helppo lapsi, kannattaa lukaista tove janssonin näkymätön lapsi, mikäli olit ihan tosissasi.  

No ei se sisäänpäinkääntyneisyys tai räiskyvyys liity välttämättä puolensa pitämiseen. Esikoispoikani viihtyy paljon itsekseen ja haluaa toimia niin, ettei hänen asioihinsa puututa. No tietty täytyy joskus puuttua, kun kyseessä on lapsi, ja silloin seuraa kilareita. Niitä ei moni ulkopuolinen edes uskoisi, kun poika ei kuitenkaan juuri muita komentele. Ihan pienenä lapsena antoi aina muille lapsille periksi, nyt pistää vastaan hiljaisella tavallaan.

Mä olin lapsena just tollanen ja mua kehuttiin lähinnä silloin kun tein jotain mikä miellytti toisia. Opin tästä, että pitää miellyttää ja edelleen omille vanhemmille (ja muille jotka tekivät tätä kun olin lapsi) on vaikea sanoa jos on erimieltä jostain, koska pelkään heiltä tuomitsemista. Osaan kyllä sanoa aikuis ja teini-iässä hankituille tuttaville vastaan, mutta en vanhemmilleni ja siitä syystä heillä on aivan vääristynyt mielikuva minusta. ELI KEHU LASTASI MYÖS KUN HÄN EI OLE "KIVA".