Mistä revitte voimat uhmiksen kanssa toimimiseen?

No en mitenkään. ;) Koetan olla itse hermostumatta, ja muistutan että ei se nyt loputtomasti jaksa huutaa. Kyllä joskus tuntuu että miten tämä voikin olla näin hankalaa tämän lapsen kanssa, kun edellisen kanssa oli ihan erilaista. Meillä lapsi on ollut syntymästään asti kovaääninen ja voimakastahtoinen. Päinvastoin kuin luulisi, niin ei tähän taidakaan tottua, rasittaa vaan vuosi vuodelta enemmän. 

Olen tsempannut itseäni ajattelemalla "hienoa, lapsi luottaa minuun, kun uskaltaa uhmata ja näyttää negatiivisia tunteitakin". Meillä "uhmiksen" bravuuri on huutaa kovaa "äitä,älä satuta minua!" jos vaikka otan hänet syliin ja kannan pois kaupasta. Voi sitä katseiden määrää! Silloin ajattelen "On teillä kamalaa kun joudutte tätä huutoa 2minuuttia katsomaan, ei hätää, meillä jatkuu tämä vielä autossa".

Kolmonen: me kuljetaan paljon bussilla, ja ihan aidosti säälin niitä rasittuneita ihmisparkoja, jotka joutuvat sitä meidän lapsen huutoa kuuntelemaan. Mutta ei meillä ole paljoa vaihtoehtoja; isomman on päästävä kerhoihin ja kylään, ja jos pienempi huutaa matkat niin sitten huutaa. Monta kertaa joku vanhempi nainen on intoutunut muistelemaan omien lapsiensa lapsuutta, ja todennut että kyllä ne villimmätkin lapset siitä rauhoittuu, ehkä kymmenessää, kahdessakymmenessä tai viimeistään kolmessakymmenessä vuodessa. :)  2

Kiitos vastanneille. Auttaa jo paljon, kun saa kuulla muiden vastaavista kokemuksista. Siinä kohden, kun kaupungilla niitä katseita saa, unohtaa helposti ettei ole tilanteessa yksin. Ja kun lapsi tosiaan hyvien keuhkojen ansiosta saa kyllä kaupungin heräämään.

Kakkosen tavoin meidänkin lapsi on syntymästä saakka ilmaissut tunteensa vahvasti ja kovaäänisesti. Ja samat tuntemukset on, että rasittaa vain koko ajan enemmän.

Ehkä tässä pitää vaan nähdä ns. isompi kuva ja miettiä auvoisia eläkepäiviä, jolloin lapsi ei enää toivottavasti ainakaan joka päivä ole vieressä huutamassa.

Joo, yritetään ap muistaa että kaikki on väliaikaista. :)  Minulle tämän lapsen vanhempana oleminen on raskasta siksi, että itse olen ihan toista ihmistyyppiä; en ollenkaan voimakastahtoinen vaan enemmän sopeutuvainen. Monta kertaa olen miettinyt, että miten ihmeessä saan lapsen kasvatettua, kun on niin vaikea ymmärtää häntä. Lapsen lähisukulaiset ovat samanlaisia draaman ammattilaisia, eikä heitä näytä lapsen huuto hetkauttavan suuntaan tai toiseen, vaikka itse stressaannun siitä. Minä en ole luonnostani niin jämäkkä, että minuun voi lapsi vuosikausia paukutella päätään eikä tunnu missään.

Kertokaapa muuten, ihan vaan huvin vuoksi, mistä lapsi veti edelliset kilarinsa? Meillä, tähän ketjuun kirjoittaessani, lapsi on suuttunut mm

- siitä, että koira ei tanssinut hänen kanssaan. Tämä aiheutti tasajalkaa hyppimisen ja karjumisen, muutaman kyyneleen. 

- siitä, että musiikkikappale loppui. Tietenkään ei kelvannut, että laitoin sen uudelleen soimaan. Fiilis ehti mennä, ja kaikki on pilalla!

Lopetan kirjoittamisen nopeasti, ettei kilarilista pääse venymään. ;) Voimia kaikille kiukkupussien äideille (ja isille).

Meillä paras kombo toistaiseksi:

- Pitää mennä suihkuun

-Pitää olla suihkussa

-Pitää tulla suihkusta pois

Kaikki aiheuttivat järkyttävän huutokohtauksen.

up

No meillä 3v. kiljui aamulla, että haluaa juoda kahvia. Kysyin haluaako maistaa ja annoin vajaa puoli teelusikallista. Olikin niin pahaa, että seuraavaksi alkoi riehua, että äiti ei saa juoda kahvia kun se on niin pahaa. Selitin, että en minäkään lapsena juonut enkä varmasti olisi tykännytkään. No, sitten alkoi karjua, että haluaa olla jo aikuinen, koska haluaa tykätä kahvista...

Kuulostaa yksinkertaiselta näin kirjoitettuna, mutta koko episodi kesti varmaan puoli tuntia ja oli varmaan naapureidenkin korvat koetuksella, tällainen äidin nautinnollinen aamukahvihetki tänään.

Aivan mahtavasti kiteytetty tuo suihkutarina. Samoja ongelmia 3,5 vuotiaan kanssa päivittäin. Välillä naurattaa kun toisen elämä on niiiiiin vaikeaa, mutta onhan se raskastakin. Itse en enää julkisilla paikoilla jaksa muista välittää ja lapsi onneksi muuttaa mieltään niin nopeasti huutaen milloin mistäkin, että taitavat ulkopuolisetkin huomata ettei äiti oikeasti kiusaa/nipistä/ole tyhmä jne.

Mitään ratkaisuahan mulla ei ole tarjota, mutta itse en jaksa kovinkaan monesta asiasta nipottaa ja haastaa riitaa, niin yleensä pyrin ymmärtämään lasta mahdollisimman pitkälle. Eihän se huuto sillä lopu vaikka kaiken tekisi lapsen mielen mukaan, mutta eipä kiristy itsellä pinna liian usein kun ei väen vängällä yritä omaa tahtoaan saada kaikessa läpi. Auton alle ei tietysti juosta jne. ja niissä pysyn tiukkana mutta useimmat huudot alkavat sellaisista asioista joissa alkuperäinen toimintasuunnitelma on helposti modattavissa huutoa vastaavaksi.

Olimme lähijunassa. Lapsi sai istua omalla penkillä, mutta valui tahalleen siitä pois ja suuntasi mönkimään ihmisten jalkoihin. Sanoin että takaisin penkille tai otan syliin loppumatkan ajaksi.Mönkiminen jatkui, joten otin syliin ja pidin kiinni, ettei teutaroidessaan satuta itseään/huiski muita ihmisiä. "Äiti, älä satuta, älä satuta...aijaijaijai! AU! SATTUU!". Onneksi matkaa oli jäljellä alle 10min ja harmitti toisten matkustajien puolesta tämä metelöinti. Kun meidän pysäkki oli seuraavan nousin lapsen kanssa ylös ja tämä huutaa "Auttakaa nyt joku mua!" Totesin, että varmasti kaikki muut junassa olevat ajattelevat samoin. Tuli muuten aika monta naurahdusta/hymähdystä muilta. 

Pukeminen taitaa olla se dramaattisin ja yleisin kriisin aihe. 

-2-

Mun mielestä kyse on aika paljon omasta asenteesta. Ensinnäkin lapset keskimäärin uhmaavat enemmän jos itse on kovin ärtynyt. 

Ja kovassa uhmavaiheessa kannattaa valita ne taistelut. Kaikkea ei tarvitse ratkaista kerralla. Jos nyt ongelmana on vaikka pukemiset ja riisumiset, keskittyy niihin eikä nyt kovasti murehdi vaikka lelujen keräämistä tms. Kun pukemiset ja riisumiset sujuvat, niin ottaa seuraavan asian työn alle.

Monilla lapsilla kovat rangaistukset lisäävät uhmaa, varsinkin jos rangaistuksen ja teon suhde on epäselvä. Siis tyyliin lapsi sotkee ruoalla ja siitä seurauksena lähtee lelu takavarikkoon. Lapsen on vaikea hahmottaa miten ruoka ja leluauto liittyvät yhteen. Lapselle on paljon helpompi hahmottaa se, että ruoalla sotkija joutuu vaikka pois pöydästä tai siivoa sotkunsa. Yhteys on paljon suorempi.

Mutta uhma liittyy usein siihen, että lapsi tahtoo mutta ei osaa vielä. Siksi kannattaa miettiä kuinka paljon rankaisee ja kuinka paljon opettaa. Usein porkkanalla saa paremmat tulokset kuin kepillä.

Harhautus toimii munkin mielestä vain 1-2 -vuotiailla. Isommilla tarvitaan ennakointia ja perustelua. Tietenkään siinä uhmakohtauksessa ei pysty perustelemaan, mutta ennakoivasti ja jälkeenpäin. Esim. kolmen askeleen varoitus kotiinlähdöstä. Ekalla ja tokalla stepillä voi perustella, että mennään syömään/nukkumaan tms. Jos sitten uhmakohtaus repeää kolmannella varoituksella, niin sitten kannattaa vaan keskittyä siihen, että lähdetään menemään keinolla millä hyvänsä.  

Ja sitten tietenkin auttaa se, että uhmakohtauksessa opetetaan lasta hillitsemään omat tunteensa. Jos sitten itse menettää joka kerta hermonsa, niin opetus lienee aika vaikeaa :-)