Jos lapsi ajattelee, että on tärkeä, mutta vanhempi inhoaa kyseistä ajatusta ja koittaa kieroillen koko ajan lannistaa lasta?

Oma äitini oli tuo tuollainen kieroilija, jonka mielestä lapsen (tai varmaan kenenkään) ei ole ok ajatella itseään tärkeänä henkilönä. Siitähän kuitenkin seuraa automaattisesti se, että pitää myös muita tärkeänä henkilönä (paitsi äitiäni en pitänyt, johtuen hänen käytöksestään), joten kyseessä ei ole mikään vinoutunut itserakkaus tms.
Mutta miksi ihmeessä äitiäni jotenkin vihastutti tai kiehutti se, että minä pidin itseäni aivan luonnollisesti hyvin tärkeänä ihmisenä? Ja pidän edelleen, joskin se on itselleni myös kiitos äidin, nyt taakka. Suomessahan katsotaan heti vinoon ihmistä, joka ei ole heikkoitsetuntoinen itseään vähättelevä nöyristelijä, ja sitä minä en ole, koska minusta jokainen on tärkeä ja merkityksellinen ihminen. Olisin siis tarvinnut äidiltäni tukea kestää heikkoitsetuntoisten kateelliset hyökkäykset, kun he kuvittelevat minun pitävän tärkeänä vain itseäni havaittuaan sen, etten nöyristele kuten heidät on kasvatettu tekemään tai ei ole tuettu muuhun. Minun kokemukseni siitä, että olen tärkeä ja että jokainen on tärkeä tulee toiselta vanhemmaltani ja hänen suvultaan, ei siis äidiltäni.
En tajua, miten vanhempi ei ole onnesta soikeana hyväitsetuntoisesta ja terveesti suorassa seisovasta lapsestaan, vaan alkaa kieroillen lytätä tätä ja alistaa, puhuen, että muut katsovat sinua pahalla, et tule ikinä saamaan ystäviä, jos joku loukkaantuu siitä millainen sinä olet, niin varopahan vain, sinä saat silloin kärsiä ja muuta ihan ihmeellistä.
Miksi minä siitä kärsisin, jos joku ei kestä sitä, että minä toedän olevani tärkeä? Äitini aliarvioi minun empatiakykyäni aika pahasti. En minä anna sellaisten ihmisten itseeni vaikuttaa, jos vain olisin saanut tuen ja hyväksynnän sille, että saan ajatella olevani tärkeä äidiltäni. Mutta en saanut, ja siitä syntyi kipupiste ajatteluuni. Joka haittaa itseäni paljon enemmän kuin se, mitä joku heikkoitsetuntoinen vieras olisi sanonut.