yksin raskaana
Tein loppuvuodesta raskaustestin, kun pillereiden käytöstä huolimatta, menkat näyttivät jättävän tulematta. Olin itse pöyristynyt positiivisesta tuloksesta, ehkäisyn piti olla kunnossa. Suhteemme ei hetkeen ollut ollut onnellisimmasta päästä, mutta iloitsin tuloksesta lopulta. Olenhan koko aikuisikäni toivonut joskus tulevani raskaaksi. Toivoin ja ajattelin asioiden kääntyvän parempaan poikaystäväni kanssa (1 v. takana). Poikaystävä ei antanut kovin positiivista palautetta, ensinnäkin sain syytöksen siitä ,etten ole luotettava, koska minun piti huolehtia ehkäisystä ja silti kävi näin. Hän sanoi myös, että olisi mietittävä muita vaihtoehtoja koska ei näe lapselle edellytyksiä. Itselle keskeytys ei ollut vaihtoehto, koska olen sen ikäinen, että vastuu on kannettava. Pikku hiljaa hän alkoi etääntymään ja ennen joka päiväiset näkemiset ja yhteiset yöt harvenivat kerran viikossa näkemiseen ja tappeluun, nyt ei nähdä enää ollenkaan. Minua loukkasi syvästi yksin jättäminen tämän asian kanssa. Hän sulki minut ulos elämästään tyyliin poissa silmistä poissa mielestä. Se vähä mitä ollaan keskusteltu ja olen yrittänyt sopia, on muuttunut riidaksi, jossa molemmat huutavat syytöksiä. Viimeisessä keskustelussa kysyin olisiko mahdollista unohtaa menneet ja katsoa eteenpäin ja yhdessä rakentaa perhe elämää, sain vastaukseksi, että hän säälii itseään ja lasta kun minä olen äiti.
Eli yhteiselämän saa unohtaa. Kaipaan vaan neuvoja miten tilanteesta päästä yli? Olen kokoajan alamaissa, en kestä yhtään positiivista kommenttia raskaudesta vaan suutun aiheesta, enkä pysty siitä keskustelemaan. Tämä ei tarkoita ettenkö olisi asiasta iloinen, en vaan jaksa uteluja, kun aina kysytään myös isän suhtautumisesta, ei ole mukava kertoa, että se päätti lähteä.. siksi mieluummin olen hiljaa koko aiheesta.
En vaan haluaisi lapsellekaan mitään lisäharmia siitä, että äidin mieliala möyrii pohjamudissa.
Ymmärrän jollain tavalla, mistä puhut. Oma raskautenikin oli vahinko, olin yhdeksäntoistavuotias, ja poikaystävälleni ja hänen äidilleen abortti oli ainoa oikea vaihtoehto. Varasin jo lääkäriajankin, mutten pystynyt tekemään aborttia. Siinä yritin selitellä poikaystävävälleni ja hänen äidilleen, miksi minulla on oikeus saada tämä lapsi ja että kyllä me pärjättäisiin. Sain kuulla olevani itsekäs, kun pidän lapsen vaikka lapsen isä ei tätä halua, ja niinhän siinä kävi, että jäin yksin. Minua hävetti käydä äitiysneuvolassa ja nähdä tuttuja, olisi pitänyt olla onnellinen odottava äiti ja sitä esitinkin ja joka kerta lähdin neuvolasta itkien kotiin. Muutin vielä opiskelemaan 500km päähän kotipaikkakunnaltani ja olin todella yksin. Lapseni isän syytöksistä minulle jäi olo, ettei minulla ja lapsellani ollut oikeutta elää ja kotipaikkakunnallani vieraillessa en voinut käydä edes kaupassa, koska pelkäsin törmääväni tuttuihin. Sen puolen muutto Suomen toiselle laidalle teki ihan hyvää, pystyi aloittamaan puhtaalta pöydältä. Olen kyllä yrittänyt olla lapseni isän kanssa tekemisissä, mutta ei siitä oikein tullut mitään. Mielessäni kummittelee edelleen viimeinen tekstiviesti, jonka häneltä sain, hän ei kuulemma nähnyt jo syntyneessä lapsesamme mitään muuta kuin minun itsekkään tekoni. Nyt minulla on kolme vuotias tytär, katkera en enää jaksa olla, päinvastoin, toivon parasta sekä minulle ja tyttärelleni että hänen isälleen, vaikka emme tekemisissä olekaan. Olen myös parisuhteessa miehen kanssa, jonka tapasin opinnoissani.. jospa asioilla on sittenkin tarkoituksensa. Nyt kun katson lastani, huomaan, että tein kaikkea muuta kuin itsekkäästi. Olisinpa osannut olla sinut päätökseni kanssa jo raskausaikana ja lapseni vauvavuosina.
Joskus vieläkin katson haikeana perheitä, joita tulee kaduilla ja leikkipuistoissa vastaan, kun omalla kohdalla ei onnistunut idylliperhe.. Oli minulla sekin vaihe kun mieleni teki kivittää kaikkia onnellisennäköisiä äitejä ja isiä.. synnytys-reissu sairaalassa oli pahin, olin niin kateellinen niille uusille ja onnellisille perheille ja minua vähän hävetti olla yksin vauvani kanssa.
Toivon kaikkea hyvää sinulle ja vauvallesi, elämäänne mahtuu aivan varmasti vielä ihania odottamattomia asioita! Minua auttoi äitiysloma-aikana myös äitiyslomalla ollut ystävä, ennestään minulla ei niitä ollut, olin niin nuorikin, mutta löysin yhden neuvolan kautta. Hän oli myös yksin vauvansa kanssa, joten saimme vähän tukea toisiltamme, samassa tilanteessa olevan tuki oli silloin korvaamatonta. Myös urheilu oli/on edelleen henkireikäni.