Poika ei usko Jumalaan

No niin, nyt asia on varma. En ollut suoraan asiasta kysynyt, mutta monesta merkistä olen osannut päätellä asian oikean laidan. Poikani, jonka siis minä olen tuonut tähän maailmaan ja parhaan kykyni mukaan kristillisesti kasvattanut, aivan täysin avoimesti kertoo, että ei usko Jumalan olemassaoloon.

Helpommalta tuntuisi, jos poikani olisi kuollut tai jos hän ei olisi koskaan syntynytkään. Nyt hän on hengellisessä mielessä kuollut, mikä tarkoittaa sitä, että kaikki hänen tekemänsä on täysin turhaa, sillä hän on joka tapauksessa omasta valinnastaan siirtynyt siihen suureen joukkoon, joka ei pelastusta osakseen saa vaan päättymättömän tuskan. Poikani on ikään kuin "elävä kuollut"; hänessä ovat elämän pinnalliset tunnusmerkit, mutta se ns. elämä menee hukkaan, sillä elämälle merkityksen antaa Jumala, jonka varjelusta hän on itse luopunut.

En ehkä äitinä saisi olla näin jyrkkä, mutta tässä tilanteessa toiminkin kristittynä, en äitinä. Välini poikaan tulevat jatkossa olemaan hyvin muodolliset ja aion tavata häntä vain niissä tilanteissa, joissa sen käytännössä välttämättömäksi koen. Tämä on minulle raskasta, mutta koen tekeväni oikean valinnan, sillä luopio uskovan seurassa käytännössä vain haluaa houkutella uskovankin valitsemalleen tuhon tielle. Joskus uskon tähden joudumme luopumaan meille tärkeistä maallisista asioista ja tämä on juuri sellainen tilanne. Liian läheisten välien ylläpitäminen poikani kanssa saattaisi iankaikkisen autuuteni vaakalaudalle, eikä itseään kunnioittava kristitty aseta mitään tästä maailmasta pelastuksensa yläpuolelle. Vaikka tilanne tuottaa minulle tuskaa, lohtua suo ajatus ikuisuuskohtalosta, joka tämän jälkeen on ehkä tavallistakin suurenmoisempi, koska Herran silmissä osoitan näin suurella uhrauksella uskoni lujuuden. Toivon ja rukoilen, että Herra tulee olemaan minulle suosiollinen.

Ensi yö tulee olemaan raskas, mutta olen varma siitä, että maallisten asioiden tuottama tuska sentään hiipuu ajan myötä. Turha täältä on mitään ikuista ja täydellistä etsiä.