Olen synnyttänyt useita kertoja "ponnistamatta". Muita?

Jaa-a, neljä synnytystä takana ja minulla kroppa on kyllä selkeästi ilmoittanut koska homma muuttuu ponnistamiseksi..  ts en itse tietoisesti päättänyt alkaa ponnistamaan, vaan se on vaan ollut pakko. Ja olen kyllä tiennyt ponnistavani.  Viimeisessä synnytyksessä muistan selkeästi miten ihanaa oli kun ponnistaminen alkoi, kipu hvisi aina kun ponnistin...

Anteeksi nyt, jos pilaan tyypillisellä tavalla ja vieläpä heti alkuun, mutta se oli tosiaan mun mielestä synnytyksessä upeinta, kun pystyin supistukseen lisäämään tehoja vähäsen ponnistamalla ja pysäyttämään sen rusentavan tunteen uloshengityksellä. Se tunne oli niin kuin olisi ajanut tosi herkällä autolla, vähäsen kaasua niin kierrokset nousee välittömästi ja juuri kun koko systeemi meinaa lähteä käsistä ja alkaa pelottaa, kytkin pohjaan. Tosin en tiedä ponnistinko loppujen lopuksi hyvin vai huonosti, se tuntui voimakkaalta mutta ei välttämättä ollut.

Mulla oli hyvin toiminut epiduraali, onko sulla ollut kivunlievitystä vai eikö ole auttanut? Uskottavalta minusta kuulostaa, että jos ei tunne muuta kuin jatkuvaa kipua, niin ei ole mahdollista erotella niitä tuntemuksia niin, että huomaisi milloin ponnistaa ja milloin ei.

Mä tiedän yhden ihmisen joka aina synnytyksissä odottaa siihen että keho alkaa ponnistaa itse, ts. kohtu supistaa itse lapsen ulos.

Mulla kans tokassa synnytyksessä (lääkkeetön, en tiä vaikuttiko) tuli sellainen ei ponnistuksen tarve vaan ponnistusPAKKO, keho päätti että nyt ponnistetaan eikä sitä olisi saanut millään pysäytettyä jos olis halunnut sit vaan heittäydyttiin mukaan kun kroppa teki sen mihin se on tarkoitettu. :)

Moi!

Olen synnyttänyt kahdesti, kummallakaan kerralla en tuntenut ponnistamisen tarvetta.  

Esikoinen lähti syntymään spontaanisti, ja synnytys eteni helposti ja mallikkaasti siihen saakka kunnes olin 10cm auki. Kätilö sanoi että nyt saan alkaa ponnistaa, heti kun siltä tuntuu. No eipä tullut sitä tunnetta. 1½h odoteltiin että alkaisi ponnistuttaa, ja supistukset alkoivat jo harventua. Niitä sitten buustattiin oksitosiinilla, ja voimakkaita supistuksia piirtyi antureista - mutta ei ponnistuttanut tippaakaan. Lopulta kätilö sanoi, että voisin alkaa työntää vaikkei siltä tuntunutkaan - ettei kaikille vaan tule sitä tarvetta. Ja niinpä ponnistin, aina supistuksen tullessa. Ponnistus kesti 10 min ja vauva oli ulkona. Itselleni ponnistus oli synnytyksen kivuliain kohta, se ei todellakaan tuntunut millään lailla helpottavalta tai siltä että "niin on pakko saada tehdä". Tunsin miten alapäätä kirveli ja poltti kuin sinne olisi heitetty jotain happoa, ja miten kudokset repesivät vaikka kätilö leikkasi episiotomian. Aivan kamala vaihe, mielestäni pahinta synnytyksessä. 

Toinen synnytys käynnistettiin, koska lapsivesien menosta oli niin pitkään, eikä omia supistuksia kuulunut. Tämä oli aivan kamala kokemus. En hallinnut kehoani ollenkaan. Supistuksia tuli yhtenäisenä vyörynä, ennen kuin toinen oli ennättänyt kunnolla laantua, alkoi jo toinen. Taukoja ei ollut. Ja kun kohtu oli supistellut 1½h taukoamatta, oli kohdunakaula kadonnut ja kohdunsuu auennut 10 cm. Tämän jälkeen keho kirjaimellisesti alkoi puskea lasta ulos. Huusin suoraa huutoa paniikista ja tuskasta, ja kätilö huusi takaisin että "ÄLÄ PONNISTA!!!!!!!" ja minä että "NO EN PONNISTA!!!!" Toisella kätilöllä oli käsitystä mitä tapahtui, ja hän totesi että nyt ei äiti voi tälle mitään, kohtu tekee kaiken työn ja työntää lapsen ulos. 

"Ponnistuksen" kestoksi oli merkitty 3 minuuttia, eli kaksi supistusta (yksi supistus kesti 1½ min ja siinä välissä ei tod. ollut yhtään taukoa) jotka työnsivät lapsen synnytyskanavan läpi  niin rajusti, että hänellä oli silmissä ja iholla verenpurkaumia. Tunsin noina muutamana minuuttina totaalista kuolemanpelkoa, tuntui kuin lantiotani olisi revitty kahtia, ja samalla joku olisi hakannut puukolla alapäähän. Kohtulihas on käsittämättömän voimakas, en voi käsittää että ilman apuponnistusta (päinvastoin pidättelin henkeni hädässä, kaikin voimin ettei syntyisi niin rytinällä) lapsi pusertui minusta ulos.

Paniikissa oltiin pitkään - molemmat. Sitä verran traumaattinen kokemus, etten ikinä enää synnytä.

Kohtu on lihas, joka työntää vauvaa ulos. Toisilla se toimii tehokkaammin kuin toisilla. Jotkut leuhkivatkin olleensa hyviä synnyttäjiä, vaikka kohtu on tehnyt homman helpommaksi. Tällä en tarkoita ap:ta.

Kerran. Vauva syntyi 2kk etuajassa, se vaan alkoi syntyä jalat edellä ja kätilö kiskaisi sen jaloista ulos. En ponnistanut kertaakaan.

Mulla kokemuksia ihan samanlaisista synnytyksistä.. Ponnistus vain tulee ja loppu on yhtä huutoa, tosin menee ohi nopeasti. Mulla oli haaveena synnyttää jakkaralla mutta en ole päässyt enää mihinkään kun keho on alkanut puskea tenavaa itsestään ulos.Kesäkuussa olis taas eessä. Vähä jännittää. :)

Mun ei ole tarvinut kummassakaan synnytyksessä varsinaisesti ponnistaa, kroppa on hoitanut sen homman ihan itse. Sellainen ponnistuttava olo kyllä oli, mutta varsinaista ponnistamista en olisi millään pystynyt estämään. Varsinkin toinen lapsi tuli niin vauhdikkaasti, ettei epiduraali ehtinyt edes vaikuttaa :D

Molemmat lapseni ovat "lentäneet" ulos - on tullut voimakas ponnistamisen tarve, ja molemmilla kerroilla kätilö käski pidätellä, mutta en voinut. En siis ponnistanut itse, vaan kohtu teki sen puolestani. Molemmilla ponnistusaika pari minuuttia. Ensimmäistä hyvä kun kätilö ehti ottaa kiinni - oli salin toisessa päässä vetelemässä hanskoja käteen kun vauva jo puski ulos ja minä huusin että nyt se syntyy... Onneksi sai kiinni :) Olin ihan pöllämystynyt, että miten se nyt näin kävi...

Hienoja synnytyksiä molemmat. Uskon, että pitkä avautumisvaihe (ekassa yli 30 tuntia) pehmitti paikat niin hyvin, että ponnistaminen sujui niin helposti.

[quote author="Vierailija" time="24.02.2013 klo 22:08"]

Moi!

Olen synnyttänyt kahdesti, kummallakaan kerralla en tuntenut ponnistamisen tarvetta.  

Esikoinen lähti syntymään spontaanisti, ja synnytys eteni helposti ja mallikkaasti siihen saakka kunnes olin 10cm auki. Kätilö sanoi että nyt saan alkaa ponnistaa, heti kun siltä tuntuu. No eipä tullut sitä tunnetta. 1½h odoteltiin että alkaisi ponnistuttaa, ja supistukset alkoivat jo harventua. Niitä sitten buustattiin oksitosiinilla, ja voimakkaita supistuksia piirtyi antureista - mutta ei ponnistuttanut tippaakaan. Lopulta kätilö sanoi, että voisin alkaa työntää vaikkei siltä tuntunutkaan - ettei kaikille vaan tule sitä tarvetta. Ja niinpä ponnistin, aina supistuksen tullessa. Ponnistus kesti 10 min ja vauva oli ulkona. Itselleni ponnistus oli synnytyksen kivuliain kohta, se ei todellakaan tuntunut millään lailla helpottavalta tai siltä että "niin on pakko saada tehdä". Tunsin miten alapäätä kirveli ja poltti kuin sinne olisi heitetty jotain happoa, ja miten kudokset repesivät vaikka kätilö leikkasi episiotomian. Aivan kamala vaihe, mielestäni pahinta synnytyksessä. 

Toinen synnytys käynnistettiin, koska lapsivesien menosta oli niin pitkään, eikä omia supistuksia kuulunut. Tämä oli aivan kamala kokemus. En hallinnut kehoani ollenkaan. Supistuksia tuli yhtenäisenä vyörynä, ennen kuin toinen oli ennättänyt kunnolla laantua, alkoi jo toinen. Taukoja ei ollut. Ja kun kohtu oli supistellut 1½h taukoamatta, oli kohdunakaula kadonnut ja kohdunsuu auennut 10 cm. Tämän jälkeen keho kirjaimellisesti alkoi puskea lasta ulos. Huusin suoraa huutoa paniikista ja tuskasta, ja kätilö huusi takaisin että "ÄLÄ PONNISTA!!!!!!!" ja minä että "NO EN PONNISTA!!!!" Toisella kätilöllä oli käsitystä mitä tapahtui, ja hän totesi että nyt ei äiti voi tälle mitään, kohtu tekee kaiken työn ja työntää lapsen ulos. 

"Ponnistuksen" kestoksi oli merkitty 3 minuuttia, eli kaksi supistusta (yksi supistus kesti 1½ min ja siinä välissä ei tod. ollut yhtään taukoa) jotka työnsivät lapsen synnytyskanavan läpi  niin rajusti, että hänellä oli silmissä ja iholla verenpurkaumia. Tunsin noina muutamana minuuttina totaalista kuolemanpelkoa, tuntui kuin lantiotani olisi revitty kahtia, ja samalla joku olisi hakannut puukolla alapäähän. Kohtulihas on käsittämättömän voimakas, en voi käsittää että ilman apuponnistusta (päinvastoin pidättelin henkeni hädässä, kaikin voimin ettei syntyisi niin rytinällä) lapsi pusertui minusta ulos.

Paniikissa oltiin pitkään - molemmat. Sitä verran traumaattinen kokemus, etten ikinä enää synnytä.

[/quote]

mulla on kummankin synnytyksen kohdalla käyny tuo sun ekan kuvailema tilanne.. huh.. kesti vaan 1,5h molemmilla kerroilla, ja ihan mieletön tuska. Et en ole ite ikinä ymmärtänyt miten se ponnistusvaihe olis helpotus. Se traumatisoi mut ihan täysin.

Mulla on kokemusta ponnistamisesta ja ponnistamattomuudestta. Ensimmäisessä synnytyksessä ponnistamisen tarve oli niin voimakas, että jouduin todella keskittymään, etten ponnistaisi ennen kuin kätilö antaisi luvan. Kun sain luvan ponnistusvaihe kesti puolisen tuntia. Viimeisimmässä synnytyksessä en ponnistanut kertaakaan, vaan puuskutin supistusten aikana, jottei vauva tulisi liian vauhdilla ulos. En tiedä mitä olisi tapahtunut, jos olisin antanut vähänkin kaasua ( kuten joku edellä asiaa kuvaili), koska vapaalla rullaillessakin lapsi oli ulkona kahdessa minuutissa. Mitään puudutusta ei ollut käytössä ja vaikka kaipasinkin avautumisvaiheessa kivunlievitystä ei noiden kahden minuutin aikana edes sattunut, paine oli valtava ja minä keskityin vain puhaltelemaan, kohtu hoiti loput.

Synnytyksissä, joissa ponnistin tunsin hallitsevani vartaloani ja ponnistuksia ja tässä viimeisessä taas tunsin antavani vartalolleni mahdollisuuden hoitaa homman, ja sehän hoiti. Kipu on minulla aina poistunut ponnistusvaiheessa ja epätoivoisen tuskan tilalle on tullut voimakas paine, joka on ohjannut ponnistamaan, onneksi viimeisessä kätilö tajusi, ettei ponnistamiselle ollut tarvetta.

Vähän sama juttu mulla. Olin aika lailla vaan sivustaseuraaja siinä, että kroppa ihan itse hoiti synnyttämisen. Se oli minusta jotenkin tosi hieno tunne, että sitä toimi vaistot ja mekanismit synnyttämiseen, vaikka älyllisellä tasolla ensimmäistä synnyttäessäni olin täynnä epävarmuutta ja pelkoakin. Mutta sitten kroppa otti vallan ja hoisi homman. En ottanut kummallakaan kertaa mitään kivunlievitystä, en tarvinnut.

Helsingin seudulla ei tarvinnut ponnistaa (3 synnytystä eri sairaaloissa), Tampereella tartti (2 synnytystä Taysissa). Synnytin siis pystyasennossa. Supistukset työnsi vauvan ulos ihan vastaansanomattomalla voimalla. Tokassa ja kolmannessa synnytyksessä se tapahtui parissa supistuksessa sen jälkeen kun "ponnistusvaiheesta" kertova "paskahätä" alkoi. En mä olis muutenkaan voinut mitään "ponnistuslupia" siinä kuunnella. Se tapahtu mitä tapahtu ja se oli hieno juttu.

Tampereella painostettiin synnytyspöydälle. Siellä sitte työnsin aktiivisesti vauvan pään pihalle. Mutta mikä oli inhaa oli se, että sen jälkeen kätilö kummallakin kerralla nyhti ja riuhto itse sen vauvan ulos. Sattu hemmetisti eikä annettu hetkeäkään kokeilla tulisko se ponnistamalla ulos asti. Oon jotenkin liian kiltti, enkä tivannut miksvai hää sillai. Tuntui traumaattiselta ja teki kahdesta vikasta synnytyksestä ikäviä.

Helsingin seudulla ei tarvinnut ponnistaa (3 synnytystä eri sairaaloissa), Tampereella tartti (2 synnytystä Taysissa). Synnytin siis pystyasennossa. Supistukset työnsi vauvan ulos ihan vastaansanomattomalla voimalla. Tokassa ja kolmannessa synnytyksessä se tapahtui parissa supistuksessa sen jälkeen kun "ponnistusvaiheesta" kertova "paskahätä" alkoi. En mä olis muutenkaan voinut mitään "ponnistuslupia" siinä kuunnella. Se tapahtu mitä tapahtu ja se oli hieno juttu.

Tampereella painostettiin synnytyspöydälle. Siellä sitte työnsin aktiivisesti vauvan pään pihalle. Mutta mikä oli inhaa oli se, että sen jälkeen kätilö kummallakin kerralla nyhti ja riuhto itse sen vauvan ulos. Sattu hemmetisti eikä annettu hetkeäkään kokeilla tulisko se ponnistamalla ulos asti. Oon jotenkin liian kiltti, enkä tivannut miksvai hää sillai. Tuntui traumaattiselta ja teki kahdesta vikasta synnytyksestä ikäviä.