Sis. rasittavan pitkää pohdintaa iltatähden järkevyydestä...

ehkä nyt voisit nauttia vauva- ja taaperoajasta kun ei ole sen kymmentä projektia menossa.

Iltatähti-lapsena sanoisin, että älä tee sitä. Tuo jos mikä on äärimmäisen itsekästä.

Näin aktiiviajan ohittaneena naisena totean sen, että rakastipa lapsia tai ei, vauvakuume kestää todellakin niin kauan kuin on menkat. Voittehan te jättää ehkäisyn pois, niin luonto tekee valinnan puolestamme, mutta käy ihmeessä istukka/lapsivesitutkimuksessa, ettei tule ihan elinkelvotonta. Kuitenkin itse aikuisena äitiyden kokeneena muistutan sinua tästä, mitä itse kerroit: "En erityisesti nauttinut koskaan pikkulapsiajasta, vauva- ja taaperoaika oli kai enemmän hengissäselviämistaistelua kuin suurta nautintoa."

[quote author="Vierailija" time="20.02.2013 klo 23:43"]

Iltatähti-lapsena sanoisin, että älä tee sitä. Tuo jos mikä on äärimmäisen itsekästä.

[/quote]

Täh??? Etkö olisi halunnut syntyä? Mistä tiedät toisten ihmisten ajatukset, voisihan lapsi viihtyä vaikka kuinka hyvin ap.:n lapsena!!

Harvemmin kai kukaan niitä tehtyjä lapsia katuu, tekemättömiä varmaan useammin.

Minä uskon, että haikailet tosiaan sen kiireettömän vauva-ajan perään. Mikään vauva-aika ei varmaan ole pelkkää onnea ja autuutta mutta omasi oli varmasti aika kiireistä, kun vielä kaikkien muiden projektien päälle noin pieni ikäero.

Ystäväni on saamassa oman perheensä iltatähteä, lapset nyt 8v ja 10 v, ikäeroa isommilla lapsilla 1v5kk. Erityisesti kuopuksen vauva-aika oli hengissä pysymistä ja taistelua, ja nyt vihdoin tuntuu, että ystävälläni riittää voimia taas vauva-aikaan. Erityisesti nyt hehkuttaa isompien osallistuvuutta (ovat vauvasta aivan innoissaan ja jakelevat jo nyt hoitovuoroja) ja sitä, että saa kokea sen kiireettömän vauva-ajan edellisen taistelun jälkeen. Uskoisin, että haikailet osittain ihan tätä.

Mitä taas tulee lapsivesitutukimuksiin jne. niin 35-vuotias ei niihin ole oikeutettu paitsi maksetulla rahalla. Olen itse saanut kuopukseni 35-vuotiaana, joten tiedän, mistä puhun. 35-vuotias ei ole vanha synnyttäjä, synnyttäjien keski-ikä kun on reilu 30 vuotta, niin iso osa naisista synnyttää tuossa 35 kieppeillä ja sitä vanhempanakin. Riskiraskaudesta ei edes puhuta ja lapsivesitutkimuksiinkin pääsee vasta 38-vuotiaana. 25-vuotiaan mielestä se 35-vuotias on ikäloppu, ja siksi näitä pelotteluja ja harhaluuloja esiintyy kaikissa keskusteluissa, joissa puhutaan yli 30-vuotiaista synnyttäjistä.

[quote author="Vierailija" time="20.02.2013 klo 23:32"]

Pohdin siis pitäisikö toivoa vielä iltatähteä, vai nauttisinko mieluummin vain näistä olemassaolevista ja helposta elämästä.

Olen 35-vuotias, lapset 11- ja 12-vuotiaat. Elämä on tosi mukavaa, meidän lapset ovat aivan ihania, terveitä, reippaita, pärjääviä, isoja ja monella tavalla itsenäisiäkin jo, mutta vielä kuitenkin niin lapsia, että meitä vanhempiakin vielä tarvitaan ja me kelvataan. Joskin orastavaa teiniyttä ilmenee ajoittain.

Meillä on asiat tosi hyvin, taloudellinen tilanne hyvä, nautin paljon työstäni ja koen olevani siinä hyvä ja tarpeellinen, parisuhteemme toimii nyt hyvin. Tahkottiin tosin liittossamme vuosia paljon, johtuen lähinnä kai siitä, että ollaan oltu yhdessä liki teineistä, kai siinä molempien omia ikäkriisejäkin oli paljon ja  jossain vaiheessa vaan korpesi puolisossa kaikki pahasti ja oltiinkin melko valmiita jakamaan paketti puoliksi.

Kynnettiin kaikki ojan pohjat ja muutaman tosi nihkeän vuoden jälkeen lopulta vaan herättiin ihmettelemään, että mitä kummaa me tässä ruikutetaan, rakkaus ja halu on paljon tahdosta kiinni ja että onnellisempia kai me kuitenkin ollaan yhdessä ja perheenä kuin eronneina ja osa-aikavanhempina.

Nyt elämä tuntuu hyvältä ja kevyeltä, mukavalta ja pääsääntöisesti oikein onnelliselta. Tehdään perheenä yhdessä paljon, meillä on paljon ystäväperheitä, joiden kanssa vietetään aikaa, matkustetaan paljon, vietetään helppoa ja mutkatonta elämää, jota noiden isojen lasten kanssa voi erittäin hyvin viettää. Omaa aikaa on, omia harrastuksia on, lapset eivät tarvitse joka sekunnin perään katsomista, viikonloppuaamuisin voi nukkua pitkään, extemporepäätöksiä ja -muutoksia voi tehdä tosta noin vaan, elämä on tosi helppoa.

Mutta vaikka olin jo vuosia sitten päättänyt, että meidän perhe on nyt tässä ja että en mitenkään jaksa alkaa siihen pikkulapsirumbaan enää koskaan (ahdistuin jopa kun seurailen nyt esikoisia saavia ystäviäni), niin jostain ihmeen sielun syövereistä nousee nyt toive vielä lapsesta.

Kertokaa te viisaammat nyt mistä on kyse.

En erityisesti nauttinut koskaan pikkulapsiajasta, vauva- ja taaperoaika oli kai enemmän hengissäselviämistaistelua kuin suurta nautintoa. Lapsillamme on tietysti niukin naukin 11 kk ikäeroa, opiskeluni ja talonrakentamisten lisänä se kuviona teki siitä ajasta vaan melko haasteellisen. Joten mitään kovin vaaleanpunaisia muistoja ei siitä ajasta ole. Muistan ja ymmärrän hyvin selkeästi millaista on olla pienen lapsen kanssa.

Mutta kun lapset kasvoi, niistä kasvoi niin ihania ja rakastettavia, että mun sydämeni meinaa särkyä ajatuksesta, että he ovat ihan juuri teiniyden ja itsenäistymisen kynnyksellä, n. 7 vuotta ja lapset on täysi-ikäisiä ja kovaa vauhtia matkalla omaan elämään. Pari vuotta ja kaverit ovat vanhempia tärkeämmät, ovet paukkuu ja vanhemmat on niin noloja, ettei varmasti halua meidän kanssa juuri aikaa viettää. Onko lapsen toive siis joku pelko tyhjästä sylistä?

Onko se jotain mun omaa vanhenemisen pohdintaa? Kovin montaa vuotta tässä ei aikaa enää lisää lapsia toivoa. Onko tämä joku biologisen kellon ja hedelmällisyyden rajallisuuden ymmärtämisen kriisi?

Vai onko se kuitenkin ihan aito ja todellinen toive vielä yhdestä perheenjäsenestä meidän luullusti valmiiseen perheeseen?

Eikö noille isoille lapsille tekisi tosi hyvää oppia ottamaan huomioon ja ottamaan osin vastuuta myös pienestä perheenjäsenestä? Yhdistäisikö vai erottaisiko se sellainen ihana pieni huomio- ja aikasyöppökääpiö meitä perheenä enemmän? Miksi olisi niin kiire saada elämä jotenkin valmiiksi, että vähän yli nelikymppisinä lapset pois pesästä ja sitten vaan elämään sitä vapaiden aikuisten elämää? Mitä ihmettä me sitten tehdään ja miten meidän keski-ikäisyys pilaantuisi vaikka siinä vielä joku alakoululainen kuvioissa pyörisikin? Onko tuo ikäero sisaruksiin kuitenkin niin kohtuuton, etteivät ikinä löydä mitään yhteyttä toisiina? Ja kun nuo olemassaolevat lapset ovat niin jumalattoman tärkeitä ja läheisiä toisilleen, niin tulisiko tästä iltatähdestä vaan yksinäinen orpo piru, jonka me vanhemmat lellisimme piloille?

Onko mitään järkeä aloittaa kaikkea alusta? Onko tämä enemmän omaa ikä- ja tyhjäpsäriiseilyä vai ihanko oikea ja puhdas halu saada vielä yksi ihminen meidän perheeseen?

Teitä on varmasti muitakin, jotka näitä samoja asioita pohditte/olette pohtineet.

Mihin olette päätyneet ja miksi? Kaduttaako tehty päätös, oli se sitten millainen tahansa? Mitä te tekisitte tilanteessani?

[/quote]

Hei ap, olen samanikäinen kuin sinä. 36-vuotias nainen, 2 lapsen äiti. Esikoinen on pian 8-vuotias, kuopus 4,5-vuotias. Viime vuonna minulla oli vauvakuume, halusin vielä yhden lapsen. Mies oli välillä vastaan ja sitten taas suostuvainen. Mieli vaihteli puolelta toiselle. Jos jompikumpi lapsista oli sairas, järjellä ajateltiin että ollaanko me hulluja, ei yhtään enää. Vähän ajan päästä taas tuntui että ei se niin vaikeaa kuitenkaan ollut. On vaikea kuvailla miltä se tuntui. Tunnepuoli meissä halusi vielä yhden lapsen, mutta se sama tunnepuoli (yhdistettynä järkeen) sanoi että ei todellakaan...

Asiaa harkittiin pitkään. Sitten yksi päivä päätös pamahti kuin salama kirkkaalta taivaalta. Mies oli lasten kanssa lähdössä mummolaan ja nuorempi kiukkusi PALJON koko pukeutumisen ajan ja autoon mennessä. Kun lapset oli vihdoin autossa, mies tuli takaisin sisälle ja sanoi että ollaanko me ihan kaheleita, haikaillaan tällaista vielä lisää. Tunnustin että samaa olin ajatellut kuunnellessani lapsen mesoamista.

Sen jälkeen asiasta ei olla puhuttu, tajuttiin että nämä meidän lapset on tässä. Itsessäni olen huomannut sen että en enää lue vauva-lehtiä tai katso vauvan syntymästä ja pikkuvauva-ajasta katsovia ohjelmia telkkarista. Viime vuonna ja lasten ollessa pieniä olin niiden "suurkuluttaja". Nyt ei voisi vähempää kiinnostaa, sen sijaan olen kiinnostunut ohjelmista missä käsitellään isompien lasten kasvattamista ja kehitystä.

Meidän ratkaisu oli meidän perheelle oikea. En sano että sama ratkaisu olisi teidän perheelle oikea. Jos syli (tunteet) huutaa vauvaa, ei sitä pysty järjellä sammuttamaan.

Ne on hormonit jotka seikkailee taustalla, samat hormonit jotka pistävät unohtamaan synnytyksen ja vauva-ajan niin että niistä muistelee että eihän se niin kauheaa ollutkaan. Ihan biologiaa että ihmiset lisääntyisivät

Meilläkin mietittiin iltatähteä. Mutta koska me molemmat vanhemmat olemme itse iltatähtiä meillä oli se ajatus että pitäisi sitten tehdä kaksi lasta pienellä ikäerolla koska emme halua lapsillemme sitä iltatähden kokemusta mikä meillä oli (yksinäisyys lapsena).

Meidän onni oli että saimme pienen kummitytön. Häntä olemme saaneet hoitaa ja lapsemmekin hoitavat todella innoissaan tätä vauvaa. Ja minulle riittää hyvin "kerran kuukaudessa vauva" kuten  kaikille meidän perheessä.

Eli meillä ei tule iltatähteä (ellei ehkäisy petä jolloin ottaisimme toki vauvan vaastaan).

Toinen iltatähti komppaa. Älä tee.

[quote author="Vierailija" time="20.02.2013 klo 23:43"]

Iltatähti-lapsena sanoisin, että älä tee sitä. Tuo jos mikä on äärimmäisen itsekästä.

[/quote]

Minäkin olen iltatähti, ja olen sitä mieltä, että lapset - eivät edes aikuisetkaan - saa tuoda omia kokemuksiaan tähän mukaan. Alkoholistiperheen lapsi voisi todeta, ettei lapsia kannata tehdä laisinkaan. On kyse yksittäisen perheen epäonnistumisesta tai onnistumisesta, ei siitä, onko lapsi nuorin vai ei. Muuten se ainoa lapsikaan ei haluaisi ikinä lapsia, niinhän?

Omat vanhempani taas katuivat liian varhain tehtyjä lapsia (isommat lapset siis syntyivät, kun vanhempani opiskelivat). Silloin tehtiin töitä ja opiskeltiin ja lapset menivät siinä sivussa, eivät saaneet harrastaa kuin vasta isoina koululaisina ja silloinkin ilmaisia tai halpoja harrastuksia. Isommat sisarukseni ovat tuoneet ajoittain katkeruuttaan tästä esille, kun minä iltatähtenä sain soittaa pianoa ja harrastaa luistelua eli tehdä juuri isosiskojeni haluamia asioita. Toinen siskoistani pääsi 10-vuotiaana puolen vuoden luistelukurssille, toinen harrasti koulun kerhossa kuoroa ja nokkahuilun soittoa.

Sama juttu ksälomiin. Kun siskoni olivat alakouluikäisiä, lomisin matkailtiin telttailemalla ympäri Suomea ja oli iso juttu päästä kerran kesässä esim. Linnanmäelle. Minä olen lomani saanut viettää jo ihan muutaman vuoden iästä alkaen etelän lomakohteissa, laskettelemassa jne. Toki sisarukseni ovat olleet mukana, mutta he ovat olleet jo teinejä/nuoria aikuisia ja aika pian lopettaneet yhteiset lomailut.

Olen siis kokenut iltatähti-roolistani pelkkaa positiivisuutta. Vanhemmilla on aina ollut aikaa kuskata harrastuksiin tai viedä meitä kaveriporukkaa esim. elokuviin. Ihanaa on ollut myös se ihana tapa, että olen aina saanut ottaa lomille mukaan yhden kaverin. Vanhempani tuntevat kaveripiirini hyvin, meillä on vietetty aina paljon aikaa, kun on ollut iso koti ja kiinnostuneet vanhemmat. Tosin kaveripiirissäni useimmat vanhemmat olivat samankaltaisia, välittäviä ja lapsensa kaverit hyvin tuntevia.

En usko, että isommat siskoni ovat äärettömän kateellisia elämästäni, kunhan nyt välillä harmittelevat, miten eivät saaneet samoja mahdollisuuksia kuin minä. Toisaalta heidän lapsillaan on innokkaat isovanhemmat, jotka ovat jaksaneet hoitaa ja ottaa mukaan etelänmatkoillekin. Omat lapseni ovat nyt pieniä, ja isovanhempien jaksaminen huomattavasti vähäisempää kuin aiemmin, vaikka ovat nyt eläkkeellä. Edelleen siis tasapuolisesti hoitavat tarvittaessa kaikkia lastenlapsiaan, mutta se into lastenlapsista on nyt vähäisempää ja yhä enemmän (onneksi) haluavat myös ihan omaa aikaa rauhassa.

Kaikella on siis puolensa. Meidän perheessämme iltatähden osa on ollut paras. 

Minä olen nyt samassa tilanteessa kuin sinä paitsi, että meille on tulossa se iltatähti. Minäkin pitkään ajattelin, että lapset 2 kpl olisivat nyt tässä. Kaverit saivat lapsia paljon minun jälkeeni, enkä koskaan haikaillut vielä yhtä omaa. Sitten omat lapset alkoivat olla enemmän harrastuksissa, kavereiden kanssa ym. Itse löysin itselleni mukavan harrastuksen, mutta kuitenkin miehen kanssa aloimme miettiä, että olemme kohta kahdestaan tässä kotona emmekä vielä edes keski-iässä. Päätimme jättää ehkäisyn pois ja otimme asian siltä kannalta, että tulee jos on tullakseen. Ja nythän se sitten on tulossa, vielä yksi lapsi ja olen todella onnellinen asiasta. Mekin saimme ensimmäiset lapset opiskelujen, rakentamisen ym. keskellä, joten nyt ajattelin nauttia vauva-arjesta oikein kunnolla.

Anna palaa, Frank!

Nyt sinulla on aikaa ja mahdollisuus nauttia vauvasta aivan toisella tavalla kuin silloin parikymppisenä. Etkä edes ole vanha vielä, vaan aivan hyvän ikäinen synnyttäjäksi.

Parempi nyt kuin että vauvakuumeesi kasvaa vielä muutaman vuoden ja sitten nelikymppisenä hankit lapsen. Ei niin, että sekään nyt huono asia olisi, mutta ehkä nyt kumminkin olisi vielä parempi, eikö?

Yhden vauvan ja kahden varhaisteinin kanssa voi matkustella ja tehdä asioita ihan hyvin, toki ne piiiiitkät vkl-aamu-unet ovat muutamaksi vuodeksi sitten menneet.

Mitä tulee iltätähtien asemaan, niin HALOO. Nykyään yli nelikymppisiä ensisynnyttäjiä on enemmän kuin alle kaksikymppisiä ainakin pk-seudulla, joten eivät yli nelikymppisetkään äidit mitään friikkejä ole, vaan aivan yleisiä. Saati nyt tosiaan mikään 35-vuotias synnyttäjä, ihan  on tavallinen ikä saada lapsia vielä.

Joka kolmas ensisynnyttäjä Helsingissä on täyttänyt 35 vuotta, joten ap ei todellakaan ole vanha saamaan lasta tuossa iässä. Etenkin kun lapsi ei ole ensimmäinen vaan kolmas. Moni samanikäinen lapseton kaverini vasta harkitsee perheen perustamista ja toiveena on saada enemmän kuin yksi lapsi. Anna palaa, mikäli oikeasti niin tahdot.

Minulle tuli tunne, että AP uuden edessä enemmän haikailee mennyttä, kuin todella toivoo uutta perheenjäsentä.

Sellainen haikea tunne tulee itsellekin väistämättä, jos vaikka katselee lasten vanhojaa videoita tai valokuvia. Toki olen monet kerrat itsekin ajatellut, että olisihan se vielä ihanaa, jos olisi vauva sylissä. Mutta järki sanoo, ettei minusta oikesti enää siihen olisi. Enkä tiedä, olisiko se noiden olemassaolevienkaan etu...

Jos vielä haluat tarjota turvaa, syliä ja lämpöä useammalle lapselle, mieti, voisiko esim. tukiperhetoiminta olla sinua varten. Voisit vaikka ymmärtävästi keventä jonkun toisen taakkaa ja olla lapselle korvaamattoman tärkeä.

Ihan omituisia nämä kommentit että ei saisi iltatähteä tehdä... Siis eihän tämä ap ole edes vanha, ei hänestä olisi tulossa mitään erityisen vanhaa äitiä vaikka tekisivätkin vielä iltatähden. Jos ap olisi 45 ja vielä haaveilisin niin kommentit olsii ymmärrettäviä mutta että 35-vuotiaalle, huh huh. 

Meillä on vähän samanlainen tilanne, aiemmat lapset 11 ja 13, ja me olemme päätyneet tekemään ainakin yhden iltatähden (minä täytän kesällä vasta 33, joten kovin myöhäinen iltatähti ei ole kyseessä). Mies oli aiemmin ehdottomasti vastaan, koska hän on minua huomattavasti vanhempi ja oli sitä mieltä, että ei enää viisikymppisenä halua mitään pikkulapsia taloon, mutta juuri kun minä hyväksyin ajatuksen että siinä ne lapset sitten oli, mies oma-aloitteisesti alkoikin puhua että mitä jos vielä hankittaisiin lapsi tai kaksikin. Nyt on sitten jätetty ehkäisyt pois ja toivotaan että tärppää :) 

Olen itse nyt 47v ja lapset ovat iältään 21, 18 ja 11. Nuorimmaisen koen iltatähdeksi, vaikka ei siinä nyt järisyttävän isoa ikäeroa olekaan.

Me emme ole hetkeäkään katuneet että päätimme yrittää vielä kolmatta lasta. Jotenkin kaikki on vaan ollut helpompaa ja sujuvampaa näin vanhemmalla iällä, näin kai voisi sanoa. Isommista oli jo apua vauvan hoidossa, ja oli sillä tavalla helppoa että heidän perässään taas ei enää tarvinnut olla jatkuvasti vahtimassa. Jotenkin kaikki vaan on sujunut sillä tavalla omalla painollaan tämän kolmannen kanssa. Vietämme suht aktiivista elämää, reissaamme paljon varsinkin kotimaassa, teltta- ja patikkaretkiä yms, vietämme aikaa ystävien kanssa, lasten harrastusten kautta kisareissuilla, ja urheilukisat muutenkin ovat tuttuja. Alusta lähtien nuorin on ollut meillä mukana lähes joka paikassa, en ole kokenut vauva-aikaa mitenkään rajoittavana tai hankalana.

En tiedä johtuuko siitä vai onko luonnekysymys, mutta tästä nuorimmaisesta on kasvanut sopeutuvainen, sosiaalinen, omatoiminen, hyvän itsetunnon omaava ja positiivinen nuori.

[quote author="Vierailija" time="21.02.2013 klo 13:00"]

Mitä tulee iltätähtien asemaan, niin HALOO. Nykyään yli nelikymppisiä ensisynnyttäjiä on enemmän kuin alle kaksikymppisiä ainakin pk-seudulla, joten eivät yli nelikymppisetkään äidit mitään friikkejä ole, vaan aivan yleisiä. Saati nyt tosiaan mikään 35-vuotias synnyttäjä, ihan  on tavallinen ikä saada lapsia vielä.

[/quote]

Et ehkä tajua että ei iltatähden asema ole niinkään kiinni vanhemman iästä vaan siitä että sisarukset ovat niin paljon vanhempia että lapsi kokee usein jäävänsä vähän ulkopuolelle tai yksinäiseksi perheessä.

Itselläni on vanhempia sisaruksia joista nuorimpaankin on ikäeroa 6v. Muistan että tämä sisarus on kertonut minulle satuja pari kertaa. Ja muistan että roikuin vanhempien sisarusten perässä kun olisin halunnut olla heidän kanssaan. Ja musitan että vanhempia sisaruksia ärsytti kun olin heidän riesanaan.

On minulla toki hyviäkin muistoja sisaruksista ja aikuisena heistä on ollut ihan kivasti seuraaa. Mutta lapsena kahdehdin tosi paljon naapurin perhettä jossa oli kaksi tyttöä pienellä ikäerolla. Olisin niin kovin halunnut suunnilleen samanikäisen sisaruksen etten olisi ollut niin yksin.

Minusta tuntuu että ap haikailee vanhoihin aikoihin, nyt kun lapset ovat kasvaneet ja "karkaamassa".

Jos motiivit ovat oikeat, niin sitten varmaan ihan ok. Mutta jos vaan yksinäisyydenpelkoa tms lievittämään niin sitten kannattaa vielä miettiä.

Ihmisestä ja elämäntilanteesta löytää aina vikoja, kun alkaa kaivaa :) Ensin on liian nuori, köyhä ja kiireinen opiskellessaan, sitten liian vanha, työntäytteinen, laiska ja pelokas. Ei varmaan koskaan ole "täydellinen" hetki lastentekoon..Eli turha ajatella liikaa! AP:lla vaikuttaa olevan tasainen elämäntilanne ja rakkautta jaettavaksi uusille perheenjäsenille. Mulla on iltatähti tulossa ja olen välillä ihan kauhuissani, kuinka sitten selviän arjesta. Mutta on sitä selvitty ennenkin - elämä kannattelee!