Lue keskustelun säännöt.
Sis. rasittavan pitkää pohdintaa iltatähden järkevyydestä...
20.02.2013 |
Pohdin siis pitäisikö toivoa vielä iltatähteä, vai nauttisinko mieluummin vain näistä olemassaolevista ja helposta elämästä.
Olen 35-vuotias, lapset 11- ja 12-vuotiaat. Elämä on tosi mukavaa, meidän lapset ovat aivan ihania, terveitä, reippaita, pärjääviä, isoja ja monella tavalla itsenäisiäkin jo, mutta vielä kuitenkin niin lapsia, että meitä vanhempiakin vielä tarvitaan ja me kelvataan. Joskin orastavaa teiniyttä ilmenee ajoittain.
Meillä on asiat tosi hyvin, taloudellinen tilanne hyvä, nautin paljon työstäni ja koen olevani siinä hyvä ja tarpeellinen, parisuhteemme toimii nyt hyvin. Tahkottiin tosin liittossamme vuosia paljon, johtuen lähinnä kai siitä, että ollaan oltu yhdessä liki teineistä, kai siinä molempien omia ikäkriisejäkin oli paljon ja jossain vaiheessa vaan korpesi puolisossa kaikki pahasti ja oltiinkin melko valmiita jakamaan paketti puoliksi.
Kynnettiin kaikki ojan pohjat ja muutaman tosi nihkeän vuoden jälkeen lopulta vaan herättiin ihmettelemään, että mitä kummaa me tässä ruikutetaan, rakkaus ja halu on paljon tahdosta kiinni ja että onnellisempia kai me kuitenkin ollaan yhdessä ja perheenä kuin eronneina ja osa-aikavanhempina.
Nyt elämä tuntuu hyvältä ja kevyeltä, mukavalta ja pääsääntöisesti oikein onnelliselta. Tehdään perheenä yhdessä paljon, meillä on paljon ystäväperheitä, joiden kanssa vietetään aikaa, matkustetaan paljon, vietetään helppoa ja mutkatonta elämää, jota noiden isojen lasten kanssa voi erittäin hyvin viettää. Omaa aikaa on, omia harrastuksia on, lapset eivät tarvitse joka sekunnin perään katsomista, viikonloppuaamuisin voi nukkua pitkään, extemporepäätöksiä ja -muutoksia voi tehdä tosta noin vaan, elämä on tosi helppoa.
Mutta vaikka olin jo vuosia sitten päättänyt, että meidän perhe on nyt tässä ja että en mitenkään jaksa alkaa siihen pikkulapsirumbaan enää koskaan (ahdistuin jopa kun seurailen nyt esikoisia saavia ystäviäni), niin jostain ihmeen sielun syövereistä nousee nyt toive vielä lapsesta.
Kertokaa te viisaammat nyt mistä on kyse.
En erityisesti nauttinut koskaan pikkulapsiajasta, vauva- ja taaperoaika oli kai enemmän hengissäselviämistaistelua kuin suurta nautintoa. Lapsillamme on tietysti niukin naukin 11 kk ikäeroa, opiskeluni ja talonrakentamisten lisänä se kuviona teki siitä ajasta vaan melko haasteellisen. Joten mitään kovin vaaleanpunaisia muistoja ei siitä ajasta ole. Muistan ja ymmärrän hyvin selkeästi millaista on olla pienen lapsen kanssa.
Mutta kun lapset kasvoi, niistä kasvoi niin ihania ja rakastettavia, että mun sydämeni meinaa särkyä ajatuksesta, että he ovat ihan juuri teiniyden ja itsenäistymisen kynnyksellä, n. 7 vuotta ja lapset on täysi-ikäisiä ja kovaa vauhtia matkalla omaan elämään. Pari vuotta ja kaverit ovat vanhempia tärkeämmät, ovet paukkuu ja vanhemmat on niin noloja, ettei varmasti halua meidän kanssa juuri aikaa viettää. Onko lapsen toive siis joku pelko tyhjästä sylistä?
Onko se jotain mun omaa vanhenemisen pohdintaa? Kovin montaa vuotta tässä ei aikaa enää lisää lapsia toivoa. Onko tämä joku biologisen kellon ja hedelmällisyyden rajallisuuden ymmärtämisen kriisi?
Vai onko se kuitenkin ihan aito ja todellinen toive vielä yhdestä perheenjäsenestä meidän luullusti valmiiseen perheeseen?
Eikö noille isoille lapsille tekisi tosi hyvää oppia ottamaan huomioon ja ottamaan osin vastuuta myös pienestä perheenjäsenestä? Yhdistäisikö vai erottaisiko se sellainen ihana pieni huomio- ja aikasyöppökääpiö meitä perheenä enemmän? Miksi olisi niin kiire saada elämä jotenkin valmiiksi, että vähän yli nelikymppisinä lapset pois pesästä ja sitten vaan elämään sitä vapaiden aikuisten elämää? Mitä ihmettä me sitten tehdään ja miten meidän keski-ikäisyys pilaantuisi vaikka siinä vielä joku alakoululainen kuvioissa pyörisikin? Onko tuo ikäero sisaruksiin kuitenkin niin kohtuuton, etteivät ikinä löydä mitään yhteyttä toisiina? Ja kun nuo olemassaolevat lapset ovat niin jumalattoman tärkeitä ja läheisiä toisilleen, niin tulisiko tästä iltatähdestä vaan yksinäinen orpo piru, jonka me vanhemmat lellisimme piloille?
Onko mitään järkeä aloittaa kaikkea alusta? Onko tämä enemmän omaa ikä- ja tyhjäpsäriiseilyä vai ihanko oikea ja puhdas halu saada vielä yksi ihminen meidän perheeseen?
Teitä on varmasti muitakin, jotka näitä samoja asioita pohditte/olette pohtineet.
Mihin olette päätyneet ja miksi? Kaduttaako tehty päätös, oli se sitten millainen tahansa? Mitä te tekisitte tilanteessani?
Kommentit (25)
Täällä oli kerran pitkä ketju, missä iltatähdet avautuivat lapsuudestaan.Vain yhdellä oli positiivisia kokemuksia.
Sitten oli näitä iäkkäämpiä äitejä, jotka haaveilivat vielä yhdestä vauvasta ja hyökkäsivät iltatähtien kimppuun vähätelleen heidän kokemuksiaan.
Ihmettelin, että miksi siis edes kysyä, jos ei haluttu kuulla itselle epämieluisia vastauksia. Itse iltatähtenä olen jutellut paljon aiheesta toisten iltatähtien kanssa ja aika paljon on negatiivisia kokemuksia. Samoin isommilla sisaruksilla, kun tuli iltatähti ja heidän katsottiin olevan tarpeeksi isoja olemaan avuksi.
Omakin siskoni inhoaa minua juuri siksi, kun äiti sai sen vauva, mitä halusi. Mutta energiaa ei riittänyt oikein olla äitinä kun vauva-aika oli ohi. Siskoni sai toimia lapsenvahtina ja on vieläkin siitä katkera.
-yksinäisyys
-olo, ettei kuulu perheeseen kun isommat sisarukset menevät porukalla
-vanhemmilla mielenkiinto lopahtaa ja alkaa huokailu, että kun tuo nuorinkin kasvais, pääsis elämään omaa elämää
-murrosiässä vanhemmat ei enää jaksaneet välittää kun tuli lapsenlapsia ihailtavaksi
-kun on iltatähden vuoro juhlia rippijuhlia, lakkiaisia, häitä ja lapsensaantia, ei kenelläkään riitä enää mielenkiintoa, koska kaikkihan on jo koettu.
-iltatähti joutuu hoitamaan vanhempansa yksin, koska muut on jo vanhoja ja heillähänn on lapsenlapset jne..
Iltatähti kokee usein, ettei hänellä ole perhettä ja hän ei kuulu mihinkään
Ja nyt voi lauma vaihdevuosi-iän kynnyksellä olevia vauvakuumeisia mammoja hyökätä tyrmäämään nämä, että minä en ainaaan ja meillä ei ainakaan ja olisit tyytyväinen, että sait syntyä
[quote author="Vierailija" time="21.02.2013 klo 13:11"]
[quote author="Vierailija" time="21.02.2013 klo 13:00"]
Mitä tulee iltätähtien asemaan, niin HALOO. Nykyään yli nelikymppisiä ensisynnyttäjiä on enemmän kuin alle kaksikymppisiä ainakin pk-seudulla, joten eivät yli nelikymppisetkään äidit mitään friikkejä ole, vaan aivan yleisiä. Saati nyt tosiaan mikään 35-vuotias synnyttäjä, ihan on tavallinen ikä saada lapsia vielä.
[/quote]
Et ehkä tajua että ei iltatähden asema ole niinkään kiinni vanhemman iästä vaan siitä että sisarukset ovat niin paljon vanhempia että lapsi kokee usein jäävänsä vähän ulkopuolelle tai yksinäiseksi perheessä.
Itselläni on vanhempia sisaruksia joista nuorimpaankin on ikäeroa 6v. Muistan että tämä sisarus on kertonut minulle satuja pari kertaa. Ja muistan että roikuin vanhempien sisarusten perässä kun olisin halunnut olla heidän kanssaan. Ja musitan että vanhempia sisaruksia ärsytti kun olin heidän riesanaan.
On minulla toki hyviäkin muistoja sisaruksista ja aikuisena heistä on ollut ihan kivasti seuraaa. Mutta lapsena kahdehdin tosi paljon naapurin perhettä jossa oli kaksi tyttöä pienellä ikäerolla. Olisin niin kovin halunnut suunnilleen samanikäisen sisaruksen etten olisi ollut niin yksin.
[/quote]
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hei, olisi mukava tietää mihin ratkaisuun päädyitte? :) Itsellä ollut vähän samanlaisia pohdintoja, mutta tuntuu ehkä enemmän, että menikö se juna jo. Ikäeroa vanhimpaan tulisi jo 15v...
Ap, olen iltatähti, enkä todellakaan ole nautinut roolistani. Koska ikäeroni kolmeen vanhempaan oli suuri, tuli minusta täti alle 5-vuotiaana. Äidilleni oli ensimmäinen lapsenlapsi oli se tärkein. Minä tulin sitten jossain perässä. Sain aina kuulla, kuinka hyvä ja lahjakas tämä toinen oli, minä en ollut mitään. Kärsin huonosta itsetunnosta aivan viime vuosiin asti. Älä tee iltatähteä, ellet ole varma, että osaat olla oikeudenmukainen siinä vaiheessa, kun vanhemmat lapsesi perheellistyvät.
[quote author="Vierailija" time="21.02.2013 klo 12:31"]
Minäkin olen iltatähti, ja olen sitä mieltä, että lapset - eivät edes aikuisetkaan - saa tuoda omia kokemuksiaan tähän mukaan. Alkoholistiperheen lapsi voisi todeta, ettei lapsia kannata tehdä laisinkaan. On kyse yksittäisen perheen epäonnistumisesta tai onnistumisesta, ei siitä, onko lapsi nuorin vai ei. Muuten se ainoa lapsikaan ei haluaisi ikinä lapsia, niinhän?
Omat vanhempani taas katuivat liian varhain tehtyjä lapsia (isommat lapset siis syntyivät, kun vanhempani opiskelivat). Silloin tehtiin töitä ja opiskeltiin ja lapset menivät siinä sivussa, eivät saaneet harrastaa kuin vasta isoina koululaisina ja silloinkin ilmaisia tai halpoja harrastuksia. Isommat sisarukseni ovat tuoneet ajoittain katkeruuttaan tästä esille, kun minä iltatähtenä sain soittaa pianoa ja harrastaa luistelua eli tehdä juuri isosiskojeni haluamia asioita. Toinen siskoistani pääsi 10-vuotiaana puolen vuoden luistelukurssille, toinen harrasti koulun kerhossa kuoroa ja nokkahuilun soittoa.
Sama juttu ksälomiin. Kun siskoni olivat alakouluikäisiä, lomisin matkailtiin telttailemalla ympäri Suomea ja oli iso juttu päästä kerran kesässä esim. Linnanmäelle. Minä olen lomani saanut viettää jo ihan muutaman vuoden iästä alkaen etelän lomakohteissa, laskettelemassa jne. Toki sisarukseni ovat olleet mukana, mutta he ovat olleet jo teinejä/nuoria aikuisia ja aika pian lopettaneet yhteiset lomailut.
Olen siis kokenut iltatähti-roolistani pelkkaa positiivisuutta. Vanhemmilla on aina ollut aikaa kuskata harrastuksiin tai viedä meitä kaveriporukkaa esim. elokuviin. Ihanaa on ollut myös se ihana tapa, että olen aina saanut ottaa lomille mukaan yhden kaverin. Vanhempani tuntevat kaveripiirini hyvin, meillä on vietetty aina paljon aikaa, kun on ollut iso koti ja kiinnostuneet vanhemmat. Tosin kaveripiirissäni useimmat vanhemmat olivat samankaltaisia, välittäviä ja lapsensa kaverit hyvin tuntevia.
En usko, että isommat siskoni ovat äärettömän kateellisia elämästäni, kunhan nyt välillä harmittelevat, miten eivät saaneet samoja mahdollisuuksia kuin minä. Toisaalta heidän lapsillaan on innokkaat isovanhemmat, jotka ovat jaksaneet hoitaa ja ottaa mukaan etelänmatkoillekin. Omat lapseni ovat nyt pieniä, ja isovanhempien jaksaminen huomattavasti vähäisempää kuin aiemmin, vaikka ovat nyt eläkkeellä. Edelleen siis tasapuolisesti hoitavat tarvittaessa kaikkia lastenlapsiaan, mutta se into lastenlapsista on nyt vähäisempää ja yhä enemmän (onneksi) haluavat myös ihan omaa aikaa rauhassa.
Kaikella on siis puolensa. Meidän perheessämme iltatähden osa on ollut paras.
[/quote]
Sisariesi lapsuuden lomat ja reissut kuulostivat ihanilta perheenkisiltä harrasteilta joita muistelee mielellään. Mutta sinun taas kuulostaa siltä että sinulta on noilla kalliilla matkoilla ynnä muilla pyytää anteeksi että ovat tehneet sut niin myöhään eivätkä jaksaneet tehdä sisaresi saamia ihania reissuja
[quote author="Vierailija" time="21.02.2013 klo 13:11"]
Et ehkä tajua että ei iltatähden asema ole niinkään kiinni vanhemman iästä vaan siitä että sisarukset ovat niin paljon vanhempia että lapsi kokee usein jäävänsä vähän ulkopuolelle tai yksinäiseksi perheessä.
Itselläni on vanhempia sisaruksia joista nuorimpaankin on ikäeroa 6v. Muistan että tämä sisarus on kertonut minulle satuja pari kertaa. Ja muistan että roikuin vanhempien sisarusten perässä kun olisin halunnut olla heidän kanssaan. Ja musitan että vanhempia sisaruksia ärsytti kun olin heidän riesanaan.
On minulla toki hyviäkin muistoja sisaruksista ja aikuisena heistä on ollut ihan kivasti seuraaa. Mutta lapsena kahdehdin tosi paljon naapurin perhettä jossa oli kaksi tyttöä pienellä ikäerolla. Olisin niin kovin halunnut suunnilleen samanikäisen sisaruksen etten olisi ollut niin yksin.
[/quote]
Peesaan. Minä olen 4-lapsisen perheen vanhin lapsi. Perheen toinen lapsi on minua 7 vuotta nuorempi, kolmas lapsi on minua 8,5 vuotta nuorempi ja neljäs 10 vuotta nuorempi. Eli toisen ja neljännen lapsen välillä on 3 vuotta ikäeroa.
Vanhempani eivät olleet nuoria kun saivat minut, 25 ja 26-vuotiaita. Olen aina ollut se yksinäinen lapsi perheessäni. Sisaruksillani on keskenään hyvät ja läheiset välit, minä tunnen olevani "ulkopuolinen". Ovat joskus järjestäneet jotain illanistujaisia joista minä olen lukenut facebookista. Kieltämättä on kirpaissut tajuta että eivät yksinkertaisesti ole muistaneet että minäkin olen olemassa.
Varmasti syynsä on sillä että jouduin muuttamaan pois kotoa jo lukioon mennessä 15-vuotiaana, sisarukseni olivat 5-8-vuotiaita. Lukion jälkeen muutin eri kaupunkiin opiskelemaan. Myöhemmin sitten tein mieheni ja lapseni kanssa paluumuuton kotikaupunkiin. Sisarukset elivät siinä vaiheessa nuorten lapsettomien aikuisten elämää (kuka parisuhteessa ja kuka sinkkuna), eivät ehkä osanneet ajatella että minä lapsellisena ihmisenä en kuitenkaan halua kotiin linnoittautua. Nyt kun minun lapseni alkavat olla isoja, heillä puolestaan on lastensaaminen ajankohtaista. Minulla ja sisaruksilla on täysin erilaiset elämänvaiheet aina menossa, hankalaa on löytää yhteistä säveltä.