Kun ennen iloinen ja positiivinen, mutta herkkä ihminen masentuu :´(

Olen tämän itse konkreettisesti kokenut, ja vaikka itseään ei saisi sääliä, säälin silti. Elämää taaksepäin katsoen näen selvästi syyt masennukseeni, sen, kuinka minua on kohdeltu todella huonosti, vaikka itse en ole ketään kohdellut samalla tavoin. On jätetty yksin, syrjitty, jopa kiusattu työelämässä, koulussa jo ala-asteelta asti. Miehen eräitten sukulaisten taholta tullutta arvostelua, naureskelua, jopa suoranaista pilkkaa ja tahallista loukkaamista.

Pari vuotta sitten mieheni sukulainen (sama, joka aina on minua katsonut alaspäin ja arvostellut sekä nauranut päin naamaa useinkin) loukkasi minua niin pahasti, että siitä alkoi lopullinen alamäkeni. Masennuin niin pahasti että jouduin aloittamaan lääkityksen, joka sekin oli huono asia. Lääkityksestä seurasi sitten muutakin ikävää. Nyt tilanteeni on jo parempi huomattavasti, ja lääkityksen olen jättänyt pois, mutta kun katson elämää taaksepäin, olen kadottanut tietynlaisen elämänilon, olen lihonut 15kg, en jaksa välittää ulkonäöstäni kuten ennen. Nuorena olin hyvin tarkka hiuksistani, meikkasin ja käytin koruja hyvällä omallatunnolla. Nyt eräät ihmiset ovat saaneet minut uskomaan, että olen olevinani jotain kun laittaudun, mikä ei pidä paikkaansa, mutta tähän itsekin jo uskon. Niinpä olen jättänyt korujen käytönkin minimiin, vaatteet ovat tuikitavallisia, etten vaan ärsytä ketään. Silti, hirveän surullista. Miksi ihmiset eivät näe ulkokuoren taakse, olisin todella hyvä luotettava ystävä, empaattinen ja rehellinen, ymmärtäväinen.

Niin, en tiedä miksi tätä kirjoitan oikeastaan.. ehkä joku saattaisi ymmärtää ja nähdä mitä tarkoitan, vaikkakin selostukseni on aika sekava.