Lue keskustelun säännöt.
Olen herännyt elämän raakaan todellisuuteen
28.02.2019 |
Jotenkin viimevuosien rankat kokemukset ovat herättäneet minut oikeasti tähän elämän hulluun raakaan todellisuuteen. Isä kuoli (+3 muun sukulaisen hautajaiset 1,5 vuoden sisään), pitkän suhteen ero, koulu painoi päälle, yksihuoltajuus, synnytyksen jälkeinen masennus+päälle omat mthäiriöt, joiden vuoksi olen vuosia käynyt terapioissa ja nykyään polilla käyn muutaman kerran kuussa... (tämä kaikki ½ vuoden sisään). Olen nyt 25-vuotias. Elämä on oikeastaan hyvää, mutta päässä on viimeisen puolen vuoden aikana pyörinyt vain, että "Voisin kuolla vain pois jo nyt, kun kumminkin täältä joskus kuollaan". Opiskelen unelma-alaani jonne hain 2 vuotta, kunnes pääsin sisään ja harrastan itselleni tärkeitä harrastuksia ja on ihana lapsi. Seksiä olen ollut ilman jo yli vuoden eikä sopivia miehiä tunnu löytyvän. Tuntuu, että tulen olemaan myöskin ilman suhdetta loppuelämäni.
Tiedän etten ole masentunut, koska olen kykenevä hoitamaan asioita, selviydyn arjesta ja mieli on valoisa- ainakin muiden seurassa. Yksin ollessa mieli alkaa mustenemaan. Tämä tunne, että kaikki loppuu joskus ja missään ei sen takia ole mitään järkeä ajaa minut hulluksi. Huoh, en tiedä... Tätäkö tämä elämä on? Rehellisesti.. Tuntuu, että olen valmis kuolemaan pois. Kuolen kumminkin joskus.
Kommentit (8)
Olet kääriytynyt liikaa itseesi ja kehää kiertäviin odotuksiin elämästä. Ammattiapu voisi auttaa raiteille takaisin. Joku viihtyy ja voimistuu samassa tilanteessa, toinen kokee kaiken menetetyksi ja hirveäksi. Ne ovat vain tunteita ja hetkiä elämässä. Kannattaa ottaa hetki kerrallaan, elämä menee aina eteenpäin ja fiilikset muuttuvat. Kannattaa muistaa myös se, että lapsen saatuaan käy läpi vahvasti myös omia lapsuuden kokemuksiaan, jotka saattavat tuntua todella voimakkailta. Anna itsesi tuntea tunteet, oli ne hyviä tai huonoja, kaikki on sallittu!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Toisaalta elämä on vain silmänräpäys. Miksi et katsoisi loppuun asti mitä se tuo? Ehkä voit saada aikaan jotain hyvää? Ehkä voit luoda lapsellesi hyvät kasvun puitteet? Itseäni nämä ajatukset auttavat, ja olen vain hyväksynyt elämän raadollisuuden ja väliaikaisuuden.
Ajattelen niin, että elämän tarkoitus on elää mahdollisimman hyvin eli tuottaa hyvää itselle ja toisille, ottaa toiset huomioon, olla ystävällinen... Me ei olla täällä ikuisesti, mutta se aika mikä täällä ollaan niin siitä ajasta kannattaa ottaa ilo irti. Myös ne ihmiset, joiden hautajaisia olette lähiaikoina viettäneet, ovat eläneet oman elämänsä omalla tavallaan. Ihan jo se että on hengissä on asia, jota kannattaa arvostaa. Meidän perhepiiristä kuoli kolme vuoden sisällä, olihan se shokki ja sellainen epäusko tuli, mutta oma elämä jatkuu ja tietysti tulee usein muisteltua näitä läheisiä myös.
Sitähän se. Tuntuu, että mitä enemmän ikää niin sitä hankalammaksi menee. Mulla kohta 40 mittarissa. Kai joku kriisi.
Don't grow up it's a trap
Lapsena oli niin huoletonta. Leikkiä kavereiden kanssa, istua valmiiseen ruokapöytään... Ei huolta huomisesta. Masentuneille pitäisi olla joku hoitolaitos missä ne saisi olla lapsia jälleen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kun kokee omakohtaisesti isoja menetyksiä, se muuttaa ihmistä. Huumori katoaa tai muuttuu kolkoksi. Ennen kuvittelin tietäväni. Nyt oikeasti tiedän mitä se on.
Vierailija kirjoitti:
Kun kokee omakohtaisesti isoja menetyksiä, se muuttaa ihmistä. Huumori katoaa tai muuttuu kolkoksi. Ennen kuvittelin tietäväni. Nyt oikeasti tiedän mitä se on.
Juuri tuo huumorin katoaminen ja tavallaan.. Jotenkin pala sitä sun positiivista persoonaa katoaa kaikkien menetyksien myötä. Toisaalta olen osannut alkaa arvostamaan äitiäni ihan uudella tavalla, joka on 50-vuotta. Matkustellaan yhdessä kolmistaan, minä, lapseni ja äiti. Menetykset ovat myöskin antaneet tunteen, että pakko kokeilla uusia asioita ja olla rohkea asioiden suhteen joita haluaa elämässä saavuttaa. En jaksa enää miettiä mitä muut miettivät valinnoistani.
ap
Lue Läsnäolon voima. Suosittelen.