Hassua. Oudot ihmiset.

Täällä oli jokin aika sitten ketju missä puitiin jotain blogistia jolla on useampi lapsi, ketjun mukaan erikoinen ihminen jne.

Tuo arvio oli tehty ketjussa sen mukaan kuinka paljon tuo ihminen oli elämässään siihen mennessä kokenut ja siten joutunut eri elämäntilanteisiin. Kokenut asioita, joita ei useat koe siihenkään ikään mennessä (olisiko tuo nainen ollut reilu 40v. lähemmäs 50v.).

Vilkaisin blogia ja sain ihmisestä vaikutelmaksi  itse värikkään ja avoimen persoonan, mutta en outoa enkä kummallista, kuten muut.

Johtunee siitä, että itse olen 32v. ja minulla on elämässä tapahtunut yhtä jos toista, osa oman valinnan seurausta suoraan, osa taas elämän tuomaa ylä - ja alamäkeä.Puolison kuolema, uusi avioliitto, ulkomailla asuminen, sairaudet, kahdesti olen meinannut kuolla, sairaudet, monta lasta, 2 koulutusta...

Itse en pidä itseäni erikoisena, mutta joskus turhaudun ihmisten itsekkyyttä loistavaan typeryyteen. Jotenkin jotkut tuntuu kaiken kokemukseni jälkeen sellaisilta joille pieni kokemus elämän nurjasta puolesta voisi olla valaisevaa.

Minua ei ärsytä eikä harmita pintaliitäjät tai ns. blondit tai mikään tietty "ryhmä" vaan he, jotka tuomitsee muita tietämättä faktoista ja vielä selän takana. Ja vaikka tietäisi faktoistakin niin ei ole elänyt siinä missä toinen, ei ole samaa väsymystä tm. taustalla, mitä toisella voi olla. Toinen on rämpinyt kokemuksensa yksin kirjaimellisesti ja toisilla on ollut mies tai ystävä. Toisilla ollut rahaa helpottaa tuskaa eikä mieltä ole painanut maahan se pystyykö maksamaan asumisen ja muut pakolliset kulut. Ihminen, joka on elämässä myrskyn keskellä ei silti välttämättä ole kateellinen niille joilla on ystävä tai katkera jos toislla on rahaa niin kuin usein yleistetään ihmisistä joilla ei mene yhteiskunnan kaavan mukaan hyvin.

Silti ei päähäni mahdu miten paljon nähnyttä kulkijaa voi sanoa erikoiseksi ja oudoksi? Vai hämmentääkö kokemus muita?

Jos toisella on ollut rankka elämä (sairauksia, kuolemaa, syntymää, tapaturmia...) Niin eikö ole aika ajattelematonta ja varsinkin OUTOA arvostella sellainen kanssaihminen oudoksi? 

Joskus itsestä tuntuu kun huomaan jonkun arvioivan minua "ei niin mukavalla" tavalla, tuntematta minua lainkaan, lokeroimalla minut johonkin sosiaaliseen lokeroon, että tahtoisin selittää ja kertoa, mutta sitten heti perään totean itselleni, että se on turhaa. Maailmassa on paljon jotain niin suunnatonta yksinkertaisuutta, että ei se selittämällä parane, enkä enään usein vaivaudu edes selittämään tai selventämään. Annan mielikuvien elää omaa elämäänsä toisten ajatuksissa ja tavallaan tunnen myötätuntoa niitä ihmisiä kohtaan, joille ei ole annettu kokemuksia niin paljon, että heillä olisi ymmärrystä ja viisautta katsomaan sellaistakin ihmistä silmiin, joka on elämässä nähnyt paljon ja sanoa ymmärtävänsä tai edes yrittävänsä. Joskus kannustavan kuinka joku on selvinnytkin haastavista tilanteista ja yhä jaksaa hymyillä.

On toki poikkeuksiakin, en sitä väitä enkä siis yleistä kaikkien "ei kokeneiden" olevan ajattelemattomia ja kapeakatseisia. Minusta on jo kypsyyden merkki se, että yrittää tai jos ei pysty yrittää ymmärtää niin ei sitten edes yritä eikä arvostele vaan myöntää itselleen ettei voi arvostella tai asettua ylemmäs toista.

Soisin silti tänne palstallekin hieman lähimmäisen välittämistä ja sitä ettei kaikki erilainen teksti ja aloitukset ole provoja vaan joidenkin ihan aitoa elämää, jonkun ihmisen ainutlaatuinen tilanne. Elämä on täynnä valintoja, mutta kukaan ei näe kristallipallosta, että mitä mikin valinta tuo tullessaan.Joskus ihminen valitsee tietoisesti ja ottaa riskin, joskus luulee valitsevansa oikein eikä kukaan pysty sanomaan, että voi käydä huonosti sen seurauksena ja siten epäreilua arvostella ihmistä jos joku valinta tuokin tullessaan jotain myrskyjä ja elämä mutkistuu. Kuten puolison kuolema, ei sitä ja siitä seuraavaa yksinhuoltajuutta osaa kukaan ennustaa, niin voi käydä kenelle vaan. Niin monesti kun yksinhuoltajiakin arvostellaan surutta kaikkia tukien perässä juoksijoiksi ja naisiksi joilla on miehiä joka sormelle.

Voisiko kukaan koskaan arvostella niitä miehiä, jotka pettää ja jättää? Niinkin voi käydä kenelle vaan, että perheidylli hajoaa murusiksi käsiin.

Eli voisimmeko kaikki hieman pohtia mitä täälläkin vastaamme viesteihin, jotka kuulostaa provoilta, koska tilanteet eivät mahdu omaan ymmärrykseen?

Tai olla vastaamatta jos ei aidosti keksi mitään muuta kuin loan heittäminen niskaan, se kun ei tee kenestäkään ainakaan fiksua ja filmaattista.

Tämän asian puolesta aion puhua kun minua tullaan haastattelemaan lehteen lähipäivinä. Toisesta välittämistä ja sen tärkeydestä meille kaikille.

Maailmaan mahtuu ne erikoiset ja oudotkin persoonat, heillä voi olla paljon annettavaa muille. Ollaan iloisia siitä jos saamme lukea noista kohtaloista esim. netissä, iloisia siitä, että sellainen ihminen, joka on kokenut paljon jaksaa kertoa elämästään, on löytänyt kanavan mitä kautta käsitellä asioita ja meillä on se eturivin paikka päästä kurkistaman hieman toisenlaiseen elämään ja kasvattaa ymmärrystämme arvostelun sijaan.Ehkä ihaillakin toisen vahvuutta, se ei ole itsestäänselvyys koskaan ja muistuttaa noita selviytyjiä siitä ettei aina tarvitse jaksaa yksin, sillä monilla rankkoja kokeneilla jää ns.päälle se pärjäämisen tarve ennen kuin joku sanoo ettei ole pakko ja apuakin on tarjolla. Se pärjäämisen tarve kasvaa ja kiihtyy siitä kun heitetään sitä lokaa niskaan eli se on oikeasti vaaraksi. Sen verran vastuuta voimme tuntea toisiamme kohtaan ettemme ainakaan pahentaisi kenenkään oloa.

Ehkä tämä olisi pitänyt kirjoittaa eilen, Ystävänpäivänä. Toisaalta Ystävänpäivä voi olla joka päivä...