Yksinäisyys ja kaiho painaa yh-äitiä..
Koen suurta yksinolon kauhua.... Olen aina viihtynyt omissa oloissani, mutta nyt minulla on jostain syystä iskenyt pakokauhu-- ja suru siitä että olen yksin ilman toista aikuista.
Olen kahden ihan pienen lapsen kanssa yksin, mies lähti vuosi sitten. KOvasti koitti kosiskella takaisin, mutta ajattelin että parempi minun on olla kuin jonkun kanssa joka ei ole kanssani täydestä sydämestä. No aikaa meni ja prosessoin eroani ja pääsin siitä nopeasti yli ja olin helpottunut. No vannoin että pysyn sinkkuna loppuelämäni. Tapasin kuitenkin miehen ja olimme yhdessä hetken, ihan sopimuksella että katsellaan rauhassa mitä tulee. Ei ollut tarkoitus alkaa jumittamaan. No kummankin aikataulut katkaisivat jutun nopeammin ennen kuin se ehti kunnolla alkaakaan, kun mies on samassa tilanteessa kuin minä... Kuitenkin ihastuin aika pahasti, vaikka suhteesta en mitään ääntä pitänytkään...
Nyt minulla on kuitenkin herännyt pakokauhu. Olen niin yksin rakkaus- ja tuensaanti mielessä. MInulla ei ole ketään johon voisin tukeutua, ketään kenen kainaloon voisin painautua hädän hetkellä tai jotain jonka kanssa voisin keskustella kotiasioista: päättää niistä yhdessä ja suunnitella ja sopia. On minulla ystäviä ja perhettä,. mutta kaipaan niin pahasti ja vahvasti hellyyttä ja kiehnäämistä ja halailua ja pussailua, ja tietty ihan actionia...
Rakastan lapsiani enemmän kuin mitään, ja heidän takia väännän kolmivuorotyötä ja teen kaiken että heillä olisi hyvä olla. Jos joskus on surullinen mieli, en sitä koskaan heille näytä, olen reipas heidän silmissään... Mutta kun yksin on, niin alkaa yksinäisyys ahdistamaan. Jotenkin sitä kaipaisi niin toista rinnalleen yksinäisiin öihin ja tukemaan elämänvirtaan. Olen aidosti kateellinen niille jotka ovat oman puoliskonsa löytäneet ja samaan aikaan myös tosi onnellinen että joku on löytänyt onnensa. Väistämättä tulee sellainen olo, että tässäkö se nyt oli, yksinkö minä vaan tallustan täällä kun lapset on kohta omissa menoissaan, olisi edes jotain tietoa tai varmuutta tulevasta niin jaksaisi odottaakin maltillisesti (pitkäpinnaisuus ei ole mun vahvinta osa-aluetta)...
Onko kukaan joka on selvinnyt samasta yksin tai löytänyt toisen rinnalleen? TUntuu ainakin omalla kohdalla olevan niin ö-mapin-osastoa,että ei varmaan tuu kohdalle....