Mielipuolisin ajatuksesi josta et pääse eroon?

Pelkään usein hyppääväni parvekkeelta. En siis sitä halua enkä aio mutta päässä vaan takoo "entä jos mä hyppään, entä jos mä hyppään, entä jos mä hyppään?" Joskus mun on pakko jäädä oviaukkoon istumaan kun en uskalla mennä partsille tupakoimaan. Tai sit kyhjötän vessassa.

Aika usein myös tuntuu että mun raajat on parin metrin mittaisia, jalat useammin kun kädet. Tuntuu että kulkisin puujaloilla ja itse kuljen monen metrin korkeudella.

Myös pikkuvarpaan vieressä oleva haamuvarvas vaivaa :D

Dissosiaatioita on ollut muutenkin.

Osaako kukaan diagnosoida?

Minulla myös dissosiaatiota. Tunnen usein käteni niin kuin ne eivät olisi minun. Jotenkin ovat kuin erilliset. Nytkin vaan katson, kun ne kädet tässä kirjoittavat. Välillä kasvonikin näyttävät oudoilta. Epätodellinen olo todella usein ja tuntuu kuin olisin vankina tässä kehossa ja en pääse ulos. Kuin minut olisi "istutettu" tähän kehoon ja nyt minun vaan täytyy taistella tämän kehon kanssa eteenpäin. Jotenkin se todellinen minä on kuin joku pomo, joka vaan komentaa tätä kehoa kuin jotain robottia. Monesti olen ihan ajatuksissani ja ajankulumista muutenkin vaikeaa huomata. Silti olen ihme kyllä muuten vielä järjissäni kuitenkin, mutta jo 10 vuotta näitä tuntemuksia. Ihan sieltä yläkoulusta asti. Kiusaamistausta ja ehkä sitä kauttakin jokin trauma tullut.

Mulla on pakkoajatus poikaystävän exästä, joka lähestyi minua suhteemme alussa ikävällä tavalla ja joka johti poikaystäväni ja hänen vähän kyseenalaisen "ystävyyden" loppumiseen. Lopputulos on meille molemmille nyt ihan ok, tästä naisesta ei ole kuulunut mitään yli vuoteen, mutta ajattelen päivittäin sitä kun tapasin hänet. Olen ihan tietoinen siitä että ajatus on outo ja että siitä pitäisi jo kaiken järjen mukaan päästä eroon, mutta siellä se vaan pyörii. Minulla ei ole muutoin taipumusta mustasukkaisuuteen mutta ehkä tämä ikävä kohtaaminen sitten osui jonnekin todella arkaan paikkaan. Ehkä pääsisin siitä ajatuksesta eroon, kun ymmärtäisin että mikä se paikka on.

Joskus mielessä käy se, että teen itselleni jotain kamalaa (esim. hyppään spontaanisti parvekkeelta, tai vaikka puukotan itseäni ensimmäisellä vastaan tulevalla teräaseella). Välillä mietin, että olenko oikeasti ihan hullu ja alitajuisesti haluan kuolla, vaikka en missään nimessä halua. Minulla on mielestäni varsin mukava ja tasapainoinen elämä tällä hetkellä.

Vierailija kirjoitti:

Mulla on pakkoajatus poikaystävän exästä, joka lähestyi minua suhteemme alussa ikävällä tavalla ja joka johti poikaystäväni ja hänen vähän kyseenalaisen "ystävyyden" loppumiseen. Lopputulos on meille molemmille nyt ihan ok, tästä naisesta ei ole kuulunut mitään yli vuoteen, mutta ajattelen päivittäin sitä kun tapasin hänet. Olen ihan tietoinen siitä että ajatus on outo ja että siitä pitäisi jo kaiken järjen mukaan päästä eroon, mutta siellä se vaan pyörii. Minulla ei ole muutoin taipumusta mustasukkaisuuteen mutta ehkä tämä ikävä kohtaaminen sitten osui jonnekin todella arkaan paikkaan. Ehkä pääsisin siitä ajatuksesta eroon, kun ymmärtäisin että mikä se paikka on.

Mitä ihmettä, ihan kuin olisin kirjoittanut tämän itse! Olen täysin samassa tilanteessa: saatan ahdistua kyseisestä ihmisestä ihan älyttömästi, vaikkei kenelläkään ole mitään käryä koko eukon liikkeistä, eikä hän ole enää etäisestikään minkäänlainen uhka omalle suhteelleni.

Itsellä on ehkä aina sellainen ajatus etten saa luokata ketään ja kenelläkään ei saa tulla käytöksestäni paha mieli. Sen takia monesti välttelen sanomasta suoraan ja mietin jälkeen päin, että kun se tyyppi näytti niin surullista, vihaiselta, väsyneeltä, kyllästyneeltä yms niin se on varmaan minun syytäni ja minun aiheuttamaani. Osaan aika hyvin tulkita ihmisten mielialoja muutenkin ja imen sitten itseeni sen jos toinen on pahalla päällä tai muuten surullinen. 

Että tulen voittamaan veikkauksessa paljon rahaa joku päivä (joo tosi säälittävää) ja siksi pitää pelata lottoa ja kenoa

Vierailija kirjoitti:

En tiedä onko ihan "on topic" mutta mua jotenkin ahdistaa, että onko ihmiset tosielämässä niin mielipuolisia kuin täällä palstalla. Ajattelen että onko tuo vastaantulija, kaupan kassa tai lääkäri sisimmässään ihan hirviö. Joskus kun en ole täällä saanut järkevää vastausta tai muuten ärsyynnyn teksteistä, provoan itsekin.

Mä olen usein miettinyt, onko tuo vastaantulija av:n jouk vakkarihullu. Näen sieluni silmin joka toisen miettimässä mitä kieroimpia trolleja illan varalle, kun pääsee näppäimistön ääreen:D

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toivon vanhempieni kuolemaa pakkomielteen omaisesti. Syyt ovat olemassa, mutta vaikka välit ovat olleet poikki jo 10 vuotta, minua ahdistaa että ovat olemassa.

Sama juttu! Et ole yksin.

Odotan innolla uutista, että toimittajia ja selostajia täynnä oleva lentokone murskaanttu tuhannen päreiksi. Silloin voisi jopa nauttia elämäni ensimmäiset skumpat.

Että oikeasti kukaan ihminen ei pidä minusta, kaikki vain vihaavat minua. Kaikki kaverinikin ovat oikeasti selkäänpuukottajia ja juonivat selkäni takana ja vain esittävät mukavaa

Ajattelen aina siivotessani, että jos nyt kuolisin, niin ainakin miehelle ja lapsille jäisi puhdas koti.

Tämä. Teen työtä jonka päämäärä on pysäyttää joukkosukupuutto, toisinaan mietin kuinka hullu olen kun uskon että ihmiset oppivat kollektiivisesti virheistään ja uusi yhteiskuntajärjestys ja teknologia voittaa.

Vierailija kirjoitti:

Ajattelen aina siivotessani, että jos nyt kuolisin, niin ainakin miehelle ja lapsille jäisi puhdas koti.

Jotenkin ihana

Että pieraisen hississä ja kaikki hississä olijat tukehtuvat paitsi minä.

Vierailija kirjoitti:

Ajattelen aina siivotessani, että jos nyt kuolisin, niin ainakin miehelle ja lapsille jäisi puhdas koti.

Puhdas mutta vain hetken