Lue keskustelun säännöt.
Nautitko raskaudesta alusta asti?
19.02.2019 |
Olen raskaana jo melkein puolivälissä mutta vauvan liikkeet eivät vielä tunnu. Rupesin nyt vaan miettimään, että onko minussa joku vialla kun en koe että jotenkin hehkuisin raskausonnea ja malttamattomana odottaisin sitä päivää kun saan vauvan syliin.
Tällaiset ajatukset ovat näköjään hirveän tavallisia. Osaan kyllä samaistua toisten iloon kun he onnittelevat meitä kyynelsilmin. Itsekin herkistyin kyllä ekassa ultrassa, kun ensi kertaa näkyi että se elää.
Silti kaikissa vertaisryhmissä ja odottajan oppaissa puhutaan näistä ajatuksista, jotka tuntuvat itselleni aika vierailta. Ei puhettakaan, että tekisi mieli pelkästään käpertyä kotiin vauvan tuloa vartomaan. Vauvan tulevien varusteiden hankkiminen on yksi tehtävä listalla, ei mitään sellaista mitä odotan kuin kuuta nousevaa. Ja esimerkiksi plussaamisen hetki ei ollut omalla kohdalla mitään sellaista, että olisin onnesta romahtanut polvilleni. Lähinnä oli ihan kiva tietää missä mennään. Silti koen että samat asiat muuten kiinnostavat kuin ennenkin.
En suhtaudu toisaalta raskauteen ja vauvaan negatiivisestikaan. Mutta jos mies voisi lapsen kantaa, sekin olisi minulle ihan ok.
Onko muita ei-hurmioituneita odottajia? Muuttuiko tilanne jossain vaiheessa?
Kommentit (10)
Hah, mua lähinnä ahdisti molemmissa raskauksissa, kun kaikki asiat huolettivat etukäteen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En nauttinut missään vaiheessa. Nyt alkaa helpottaa kun nuorin on 17 v.
No saakelissa nauttinut. En kyllä halua enää koskaan olla raskaana.
Nautin ehkä puolivälissä jonkun viikon kun olin selvinnyt pahoinvoinnista eikä maha ollut tiellä. Tällä hetkellä en enää nauti niin kovasti, odotan vain että synnytys alkaa ja pääsen tapaamaan tuon pikkuriiviön, joka aiheuttaa jos jonkinnäköistä oiretta ja ilmiötä.
Nautinko!? HAH!!
Inhosin valtavaa kömpelöä ruhoani ja sitä että näytin niin groteskilta. En mitenkään tajua että joku voi pitää raskausmahaa kauniina!
Jos senkin asian voisi hoitaa jotenkin muulla tavalla... No, kaksi kertaa lusittu läpi, ja onneksi kaukana takana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itsekään en nauttinut raskaudesta ollenkaan rv 5-19, mutta se johtui ainoastaan aivan karseasta olostani. Olin pahoinvoiva ja oksentelin hetkenä minä hyvänsä, lisäksi verenpaineeni oli matalalla, joten pyörtyilin helposti enkä jaksanut seistä 15 minuuttia kauempaa. Kaikki vauvan tarvikkeiden/ vaatteiden hankinta- ajatukset saivat laatan lentämään, joten yritin vain olla ajattelematta raskautta sietääkseni sitä edes jotenkin.
Mutta rv 19 aloin tuntea vauvan liikkeitä päivittäin ja se tavallaan helpotti. Ei enää tuntuvat siltä että tekisin vain kuolemaa, vaan aloin olla onnellinen pienen liikkeistä. Pahoinvointi loppui vihdoin rv 23, edelleen toki toisinaan oksennan ja huimausta esiintyy tunnin seisomisen paikkeilla, mutta nyt tämä on jo ihan siedettävää (rv 28).
Nyt olen innoissani siis jo hankkinut tulevalle pikkuiselle yhtä sun toista, ja ostan aina jos jotain ihanaa/ tarpeellista osuu silmiin. Totta kai itsestänikin tuntuu vielä oudolta että oikeasti voin kohta saada oman vauvan syliini (2 vuotta lapsettomuushoitoja takana ennen raskautta), mutta odotan jo innolla pienen saapumista.
Ehkä sinullakin liikkeiden myötä ja vatsan kasvaessa/ synnytyksen lähentyessä alkaa tulemaan todellisempi olo ja haluat hankkia pienelle ainakin kaiken tarvittavan. :)
Kiva kuulla, että en ole ihan yksin. Välillä vähän mietin, että onko se oikein että minä olen suht helposti ja tukevasti raskaana kun niin moni sitä hartaasti ainoana toiveenaan toivova joutuu vuosi toisensa perään pettymään.
Ehkä tässä on sitäkin että minusta on inhottavaa olla huomion keskipisteenä. Se menee, jos on joku asiallinen asia kyseessä, mutta juuri tämä raskausmahan ihastelu, suunnilleen itsestään tapahtuneesta asiasta kehutuksi tuleminen ja muu sirkus ei ole minulle yhtään luontevaa.
Sitä ehkä toivoisin, että vauvasta tulisi sitten liikkuessaan vähän todellisempi henkilö.
-Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Monilla on vaikea raskaus. Kipuja, pahoinvointia...
Mitä nauttimista siinä on? Raskauden aikana keskitytään työntekoon.
Ei muuttunut. Samalla järkilinjalla ilman hurmiota on menty myös raskauden jälkeiset 18 vuotta. Kai se on luonnekysymys?