Mikä on suurin vaikein kohtaamasi suru elämässäsi?

Lapsettomuus ja hoidot, mieheni syövät, isän vaikea periytyvä sairaus, saattohoito alkamassa. Hylkäämiskokemukset lapsuudessa.

Yksi vuosi oli todella vaikea, kun kuusi läheistä ihmistä kuoli sen aikana. Tuntui, että elämä on pelkkää hautajaista toisensa perään.

Myös viime vuonna ja tämän vuoden alussa on ollut paljon surua - nyt on kuollut "vasta" kolme läheistä, mutta onhan tässä vuotta jäljellä.

Se auttaa, että on läheisiä ihmisiä, joiden kanssa suru jaetaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oon menettänyt isovanhempani, isäni, äitini ja veljeni. Silti suurin suru oli kun 15 vuotias koirani kuoli. Aika auttaa suruun, niin kulunut fraasi mutta se pitää paikkansa.

Sairasta!

Sairasta todella, nimittäin arvostella toisen kokemaa surua, et tiedä mistään mitään, ehkä koira auttoi kaiken surun yli.. Ja itse 2 koiraa menettäneenä voin sanoa että yksi elämäni kovimmista paikoista.. Kuvottaa tunne vammaiset ihmiset..

Puolison kuolema 15:ta vuoden yhdessäolon jälkeen.

En minä tiedä. Nehän ovat vain elämää.

Muija lähti aikanaan v2001, 5v seurustelun kesken aupairiksi.

Ei oo vieläkään tullu takasin kertomaan minne jäi.

Vierailija kirjoitti:

Se että kaikki hylkää, sukulaiset ja ns kaverit. Ihmiselle kun tulee tarpeeksi shittiä niskaan niin kukaan ei halua olla tekemisissä

Ihmisten käytös silloin kun kärsit vaikeuksista on todella järkyttävää. Se on jättänyt myös minulle pahemmat traumat kuin ne alkuperäiset vaikeudet.

Mun mieheni yritti epätoivoissaan itsemurhaa muutama vuosi sitten, kun ei tullut oireineen otetuksi vakavasti terveydenhoidossa. Ehdin ajoissa, mutten oikeastaan koskaan ole päässyt kokonaan yli siitä tunteesta, kun istun ensiavussa paarien vieressä, mies itkee ja haluaa kuolla ja päätyy ea:sta kriisipsykiatrialle. Nyt paljon, paljon myöhemmin meillä on molemmilla kaikki hyvin, mutta tuo ei vaan unohdu. Oltiin aika vastavihittyjä kolmekymppisiä ja minulla syntymäpäivä.

Vierailija kirjoitti:

Mun mieheni yritti epätoivoissaan itsemurhaa muutama vuosi sitten, kun ei tullut oireineen otetuksi vakavasti terveydenhoidossa. Ehdin ajoissa, mutten oikeastaan koskaan ole päässyt kokonaan yli siitä tunteesta, kun istun ensiavussa paarien vieressä, mies itkee ja haluaa kuolla ja päätyy ea:sta kriisipsykiatrialle. Nyt paljon, paljon myöhemmin meillä on molemmilla kaikki hyvin, mutta tuo ei vaan unohdu. Oltiin aika vastavihittyjä kolmekymppisiä ja minulla syntymäpäivä.

Oletteko käyneet pariterapiassa? Voisi olla hyvä käsitellä tapahtunutta jonkun ulkopuolisen tahon kanssa.

Vauvan ja miehen menetys autokolarissa.

En tiedä, kuinka selvisin tai olenko selvinnyt.

Yksin kuukausia sairaalassa viettäneenä kokisin, että edes jonkun läsnäolo olisi auttanut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun mieheni yritti epätoivoissaan itsemurhaa muutama vuosi sitten, kun ei tullut oireineen otetuksi vakavasti terveydenhoidossa. Ehdin ajoissa, mutten oikeastaan koskaan ole päässyt kokonaan yli siitä tunteesta, kun istun ensiavussa paarien vieressä, mies itkee ja haluaa kuolla ja päätyy ea:sta kriisipsykiatrialle. Nyt paljon, paljon myöhemmin meillä on molemmilla kaikki hyvin, mutta tuo ei vaan unohdu. Oltiin aika vastavihittyjä kolmekymppisiä ja minulla syntymäpäivä.

Oletteko käyneet pariterapiassa? Voisi olla hyvä käsitellä tapahtunutta jonkun ulkopuolisen tahon kanssa.

Ei varsinaisesti. Hoitosuhde psyk. puolella jatkui muutaman vuoden, joillakin parikäynneillä olen ollut mukana. Nyt se tuntuisi jo vanhojen haavojen kaivamiselta auki. Aikanaan olisin kaivannut kriisiapua jo lapsen takia, mutta en ymmärtänyt vaatia, joten katsottiin pärjäävän. Pärjäsin, pakkohan se oli.

Mun on vaikea verrata eri suruja. Lapsena, siis ihan pienenä, suurin suruni oli äidin äidin kuolema. Hän oli hoitanut mua niin paljon, että oli ollut melkein kuin toinen äiti mulle. Sen muistan, että muiden oli tuolloin vähän vaikea ymmärtää mua, koska kysehän oli vain mummosta. Mulle hän kuitenkin oli hyvin tärkeä mummo.

Tuosta on nyt jo pitkä aika ja on ollut monia muita menetyksiä ja suruja. Eniten haittaa ehkä sellainen ivallinen fiilis, mikä nousee, jos kertoo toiselle omasta surustaan ja vastaus on tyyliin "tuollaistahan se on muillakin" ja "mitäs siitä, elettyä elämää".

Jep. Mitäs siitä, chillaillaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun mieheni yritti epätoivoissaan itsemurhaa muutama vuosi sitten, kun ei tullut oireineen otetuksi vakavasti terveydenhoidossa. Ehdin ajoissa, mutten oikeastaan koskaan ole päässyt kokonaan yli siitä tunteesta, kun istun ensiavussa paarien vieressä, mies itkee ja haluaa kuolla ja päätyy ea:sta kriisipsykiatrialle. Nyt paljon, paljon myöhemmin meillä on molemmilla kaikki hyvin, mutta tuo ei vaan unohdu. Oltiin aika vastavihittyjä kolmekymppisiä ja minulla syntymäpäivä.

Oletteko käyneet pariterapiassa? Voisi olla hyvä käsitellä tapahtunutta jonkun ulkopuolisen tahon kanssa.

Ei varsinaisesti. Hoitosuhde psyk. puolella jatkui muutaman vuoden, joillakin parikäynneillä olen ollut mukana. Nyt se tuntuisi jo vanhojen haavojen kaivamiselta auki. Aikanaan olisin kaivannut kriisiapua jo lapsen takia, mutta en ymmärtänyt vaatia, joten katsottiin pärjäävän. Pärjäsin, pakkohan se oli.

Minun puolisoni teki itsemurhan yli vuosikymmen sitten. Valitettavasti vaikeat asiat kulkevat aina mukana siihen asti, että ne on jollain tasolla saanut käsiteltyä. Oireilen yhäkin. Ole itseäsi kohtaan lempeä. Sinäkin ansaitset tukea kokemasi takia, ei ainoastaan puolisosi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun mieheni yritti epätoivoissaan itsemurhaa muutama vuosi sitten, kun ei tullut oireineen otetuksi vakavasti terveydenhoidossa. Ehdin ajoissa, mutten oikeastaan koskaan ole päässyt kokonaan yli siitä tunteesta, kun istun ensiavussa paarien vieressä, mies itkee ja haluaa kuolla ja päätyy ea:sta kriisipsykiatrialle. Nyt paljon, paljon myöhemmin meillä on molemmilla kaikki hyvin, mutta tuo ei vaan unohdu. Oltiin aika vastavihittyjä kolmekymppisiä ja minulla syntymäpäivä.

Oletteko käyneet pariterapiassa? Voisi olla hyvä käsitellä tapahtunutta jonkun ulkopuolisen tahon kanssa.

Ei varsinaisesti. Hoitosuhde psyk. puolella jatkui muutaman vuoden, joillakin parikäynneillä olen ollut mukana. Nyt se tuntuisi jo vanhojen haavojen kaivamiselta auki. Aikanaan olisin kaivannut kriisiapua jo lapsen takia, mutta en ymmärtänyt vaatia, joten katsottiin pärjäävän. Pärjäsin, pakkohan se oli.

Minun puolisoni teki itsemurhan yli vuosikymmen sitten. Valitettavasti vaikeat asiat kulkevat aina mukana siihen asti, että ne on jollain tasolla saanut käsiteltyä. Oireilen yhäkin. Ole itseäsi kohtaan lempeä. Sinäkin ansaitset tukea kokemasi takia, ei ainoastaan puolisosi.

Viisaita sanoja...kiitos tästä, ja myötäelämiseni surussasi. Kaikkeen ei varmaankaan koskaan löydy vastausta. Kovia kolhuja elämä tarjoaa tämänkin ketjun perusteella.

Vierailija kirjoitti:

Se että kaikki hylkää, sukulaiset ja ns kaverit. Ihmiselle kun tulee tarpeeksi shittiä niskaan niin kukaan ei halua olla tekemisissä

Ethän vaan yrittänyt heidän niskaansa sitä shittiä jakaa? Semmonen voi säikäyttää ihmiset ympäriltä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se että kaikki hylkää, sukulaiset ja ns kaverit. Ihmiselle kun tulee tarpeeksi shittiä niskaan niin kukaan ei halua olla tekemisissä

Ethän vaan yrittänyt heidän niskaansa sitä shittiä jakaa? Semmonen voi säikäyttää ihmiset ympäriltä

Kyyniset ihmiset eivät ole mistään kotoisin.

Yllättävä ero, jonka jälkeen masennuin. Oon miettinyt että miten muka selviän jos jotain "oikeasti" pahaa tapahtuu, esim. lapsen tai miehen kuolema.

up