Lue keskustelun säännöt.
En ole vuosiin enää arvostanut elämä, yhteiskunta kuvottaa.
30.01.2019 |
Olen täysin ja pysyvästi menettänyt luottamusta yhteiskuntaan ja ihmisiin.
Minua on opetettu että järjellä, tavoilla ja ahkeruudella pärjäät ja susta tulee hyvä kansalainen. Olen maksanut verojani ja ollut onnellinen siitä että menevät ihmisten hyvinvoinnin ylläpitämiseen.
En ole vuosiin nähnyt enää mitään sydäntä lämmittävää, kaikki on muuttunut hämmästyttävän kovaksi, kylmäksi ja tunteemattomaksi, jopa omassa lähipiirissä.
Aistin että muutkin ovat väsyneitä ja yritetään tarpoa eteenpäin.
Itselläni tulee olo että on kusetettu, koen itseäni pelleksi tässä yhteiskunnassa jossa mikään ei riitä ja monet hujaavat. Minulla on aivan järkyttävän riittämätön olo.
Olen 30v ja kuinka miettimällä en koe että ei ole enää yhtäkään asia joka pitäisi toivon yllä ja piristäisi. Kaikki on kiirettä ja tehoa, jopa jumppatunnit.
Kommentit (62)
Vierailija kirjoitti:
Koittakaa ymmärtää että ajatuksenne ovat kemiallusia reaktioita. Ihan samoin tavoin kun skitsofreenikon harhat ovat puhtaasti aivokemiasta. Samaten masentuneella on vain synkkiä ajatuksia ja näkemyksiä maailmasta ja muista ihmisistä.
En ainakaan itse ole masentunut, en siis ole ap. Pyrin vain hahmottamaan maailmaa realistisesti. Ihan samalla tavalla sinunkin aajattelusi on kemiallisia reaktioita ja sähköimpulsseja. Skitsofrenia on neurologinen häiriö, joten se on eri asia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Elämää sinänsä ei kannata inhota vaan tehdä elämästä vähän enemmän oman näköistä kun kerran nyt on syntynyt. Eli tehdä niitä asioita mistä pitää.
Totuus on että me ihmiset ollaan pääsääntöisesti aika kamalia; ahneita ja itsekkäitä riistäjiä ja kyllähän tämä pallo ei meitä jää kaipaamaan kun se aika koittaa. Tosin joitakin hyviäkin ihmisiä maailmassa on, tosin harvemmassa. Tee sinä kuitenkin hyvää ja omia hyviä valintoja omien arvojesi mukaisesti! Tsempit!
Vierailija kirjoitti:
Ap:llä on huijattu olo. Ja se olo voi olla ihan oikeutettu. En kehota silti jäämään tuleen makaamaan, mutta saa tuota oikeutustakin miettiä.
Meitä 70-luvulla syntyneitä on sanottu huijatuksi sukupolveksi, koska meille opetettiin, että kaikkien pitää hankkia peruskoulun jälkeen jokin koulutus, niin sillä koulutuksella sitten saa töitä. Ja se todella opetettiin näin, että niitä töitä on sitten, kun vain hankit sen koulutuksen. Kun niitä töitä ei nyt sitten kaikille ollutkaan ihan vain sillä, että näyttää tutkintopaperin, niin alettiin puhua koko sukupolvea kohdanneesta huijauksesta.
Jotain vastaavaa on käynyt myös 80-luvulla syntyneille. Siellähän on tutkittu vuonna -87 syntyneitä ihmisiä, ja mielenterveysongelmat ovat juuri tuolla ikäluokalla mittavat. Vaikuttaa siltä, että jokin huijaus on tapahtunut myös 80-luvulla syntyneiden kohdalla ja se näkyy mielenterveysongelmina. Joku sen ajan ihminen osannee kertoa tästä paremmin.
Ja entä 90-luvulla syntyneiden kohdalla?
Meillä, ja myös 2000-luvulla syntyneillä menee vielä huonommin. Nykyinen lama alkoi 2008, siis mun abivuonna. Olen hemmetti vie jo kolmikymppinen, enkä edelleenkään ole vakituisessa työssä eikä iso osa mun kavereistakaan ole. Mielialalääkkeitä popsin minäkin jaksaakseni, vaikka usein tuntuu että en ehkä halua elää kovin vanhaksi. Pelottaa tämä kehitys.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yhteiskunta olemme me. Sinä, minä ja kaikki muut. On totta, että yleinen ilmapiiri, mistä saamme kuvan pääasiassa median kautta, on muuttunut kovemmaksi ja kylmemmäksi. Se ei kuitenkaan tarkoita, että sinun pitäisi muuttua kovemmaksi ja kylmemmäksi. Kysymys kuuluukin, mitä sinä teet, jotta sinun lähelläsi olevilla on hyvä olla? Miten sinä autat ja tuet muita, jotka apuasi ja tukeasi tarvitsevat? Miten sinä luot iloa ja hyvää mieltä ympärillesi?
Kukaan meistä ei voi yksin parantaa maailmaa, mutta jokainen meistä voi katsoa ympärilleen ja miettiä, mitä minä voisin tehdä, jotta näillä ihmisillä ympärilläni olisi mukavampaa. On turha jäädä vatvomaan, mitä muut - varsinkaan tuntemattomat - tekevät tai jättävät tekemättä ja ahdistua siitä. Kun itse tekee parhaansa, se riittää yhden ihmisen osalta.
Jos olet toisenlainen kuin muut, joudut kestämään yhteiskunnan ja ihmisten suunnalta tulevan voimakkaan kritisoinnin ja arvopainostuksen. Käytännössä muu maailma huutaa, että arvoni ovat vääränlaiset, lapselliset ja huonot ja että minun pitäisi olla toisenlainen tai muuten en ole mitään. Siksi oma parhaansa tekeminen ei riitä tekemään itseä onnelliseksi.
Voisin ja yritänkin koko ajan tavoitella muiden mielipiteiden huomiotta jättämistä, mutta se on hyvin vaikeaa minulle. Minulle se on vähän sama asia kuin että sulkisin silmäni todellisuudelta. Jos muiden mielipiteet ja arvot ovat olemassa, kuinka voisin olla välittämättä niistä, koska juuri ne tekevät maailmasta sellaisen kuin se on?
Et voi muuttaa muita ihmisiä. Voit muuttaa vain itseäsi. Voit myös miettiä, tulkitsetko kaiken oikein. En ole koskaan elämässäni törmännyt voimakkaaseen kritiikkiin, kun olen ollut ystävällinen muille. Ihmiset saattavat hämmästyä tuntemattoman ystävällisyydestä, mutta hämmästyvät siitä positiivisesti.
Et voi myöskään elää ja toimia siten, että miellyttäisit kaikkia. Ihan jo senkin vuoksi, että ihmisten arvomaailmat ovat niin erilaisia, toisiinsa verrattuina suorastaan ristiriidassa keskenään. Yhden mielestä hyvä asia onkin toisen mielestä huono asia. Teet niin tai näin, jonkun mielestä teet aina väärin. Tästä syystä maailmassa tuntuukin olevan kaaos, maailma on lähes jakomielitautinen paikka elää. Ihminen on henkisesti tuuliajolla, jos yrittää saada koko maailman haluamaansa järjestykseen. Sen vuoksi on muodostettava oma arvomaailma. Mietittävä asiat, jotka ovat itselle tärkeitä ja pyrkiä elämään niiden arvojensa mukaan.
Yhteiskunta ja ihminen on pitkälle aina ollut samanlainen. Ihmiset on pitkälle opportunisteja. Lyhyet ja/tai pinnalliset kohtaamiset päättyy yleensä hyvin. Pidemmissä tulee väkisinkin kitkaa ennemmin tai myöhemmin. Sitten vaaditaan jo sietämistä ja ongelmanratkaisutaitoja tai vähintäänkin kykyä paeta paikalta, jos ei halua vaivautua.
On se ihanne täydellisen yhteiskuntakelpoisesta ihmisestä (josta siis alun kuvauksessa arvoja) ja erityisesti työväenluokalle myydään ahkeruutta jne. koska se hyödyttää yhteiskuntaa, mitä nyt enemmän omistavaa luokkaa. Käytännössä alussa mainitut vanhempien (ja opettajien? yms) opettamat arvot ovat sinänsä hyviä, mutta niihin jäykästi tarkertumalla kaikissa tilanteissa, ja juuri sellaista käytöstä muilta odottamalla, saa vain pahan mielen. Kuvittele olevasi puu myrskyssä. Jäykkä puu katkeaa ja kituu pois. Notkea taas taipuu, palautuu ja porskuttaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kannattaa muistaa se, että todellisuudessa on kaikki hyvin, ei ole mitään ongelmaa. Todellisuus, joka meitä koko ympäröi, on suloinen ja auvoinen.
Ongelma on vain ihmisten mielissä, ei todellisuudessa, eikö?
Nimittäin jos ihmiset poistettaisiin tältä planeetalta, niin luonto kyllä jatkaisi kukoistamistaan ihan niinkuin ennenkin.
Vaikka se onkin julman kuuloista, mutta ainoastaan TE ITSE olette, tai teidän mielenne, on se ongelma.
Jos pääsisitte eroon kaikesta psykologisesta draamasta, niin mitä jäisi jäljelle? Puhdas, koskematon onnellisuus, joka meillä on koko ajan ollutkin, mutta olemme sen unohtaneet ja etsimme sitä koko ajan jostain, vaikka meillä on se ollut koko ajan.
Olemme vain tyhmentäneet itsemme joka päivä estäen itseämme kokemasta tuota onnellisuutta.
Lapsena olimme itsestään onnellisia ja jonkun piti tehdä meidät onnettomiksi, mutta nyt aikuisena olemme onnettomia ja jonkun pitää tehdä meidät onnellisiksi. :D
Se ei todellakaan tarkoita, että sulkeutuu kuoreensa tms jos haluaa olla onnellinen. Päinvastoin. Täytyy herkistyä ja tulla ulos kuorestaan, olla tietoinen siitä mitä omassa päässä liikkuu ja ympärillä tapahtuu.
Ulkoiset asiat eivät tule tekemään meitä onnelliseksi (eikä lopulta myöskään onnettomiksi), joten on ihan turha valittaa yhteiskunnasta ja kaikesta mikä on ulkopuolella. ;)
Vierailija kirjoitti:
Kannattaa muistaa se, että todellisuudessa on kaikki hyvin, ei ole mitään ongelmaa. Todellisuus, joka meitä koko ympäröi, on suloinen ja auvoinen.
Ongelma on vain ihmisten mielissä, ei todellisuudessa, eikö?
Nimittäin jos ihmiset poistettaisiin tältä planeetalta, niin luonto kyllä jatkaisi kukoistamistaan ihan niinkuin ennenkin.Vaikka se onkin julman kuuloista, mutta ainoastaan TE ITSE olette, tai teidän mielenne, on se ongelma.
Jos pääsisitte eroon kaikesta psykologisesta draamasta, niin mitä jäisi jäljelle? Puhdas, koskematon onnellisuus, joka meillä on koko ajan ollutkin, mutta olemme sen unohtaneet ja etsimme sitä koko ajan jostain, vaikka meillä on se ollut koko ajan.
Olemme vain tyhmentäneet itsemme joka päivä estäen itseämme kokemasta tuota onnellisuutta.Lapsena olimme itsestään onnellisia ja jonkun piti tehdä meidät onnettomiksi, mutta nyt aikuisena olemme onnettomia ja jonkun pitää tehdä meidät onnellisiksi. :D
Se ei todellakaan tarkoita, että sulkeutuu kuoreensa tms jos haluaa olla onnellinen. Päinvastoin. Täytyy herkistyä ja tulla ulos kuorestaan, olla tietoinen siitä mitä omassa päässä liikkuu ja ympärillä tapahtuu.
Ulkoiset asiat eivät tule tekemään meitä onnelliseksi (eikä lopulta myöskään onnettomiksi), joten on ihan turha valittaa yhteiskunnasta ja kaikesta mikä on ulkopuolella. ;)
Vitut olin lapsena onnellinen, kun kotona minua lyötiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ap:llä on huijattu olo. Ja se olo voi olla ihan oikeutettu. En kehota silti jäämään tuleen makaamaan, mutta saa tuota oikeutustakin miettiä.
Meitä 70-luvulla syntyneitä on sanottu huijatuksi sukupolveksi, koska meille opetettiin, että kaikkien pitää hankkia peruskoulun jälkeen jokin koulutus, niin sillä koulutuksella sitten saa töitä. Ja se todella opetettiin näin, että niitä töitä on sitten, kun vain hankit sen koulutuksen. Kun niitä töitä ei nyt sitten kaikille ollutkaan ihan vain sillä, että näyttää tutkintopaperin, niin alettiin puhua koko sukupolvea kohdanneesta huijauksesta.
Jotain vastaavaa on käynyt myös 80-luvulla syntyneille. Siellähän on tutkittu vuonna -87 syntyneitä ihmisiä, ja mielenterveysongelmat ovat juuri tuolla ikäluokalla mittavat. Vaikuttaa siltä, että jokin huijaus on tapahtunut myös 80-luvulla syntyneiden kohdalla ja se näkyy mielenterveysongelmina. Joku sen ajan ihminen osannee kertoa tästä paremmin.
Ja entä 90-luvulla syntyneiden kohdalla?
Ymmärrän, että suomalaiset ovat pettyneitä, mutta silti asiat ovat keskimäärin paljon paremmin suomalaisilla kuin muilla. Olen ulkosuomalainen ja asun maassa, missä kaikki tutut ovat ympäri maailman. Ihmiset joutuvat tekemään moninverroin enemmän töitä kuin suomalaiset pärjätäkseen, mutta toisaalta asennekin on täysin eri. Tänne muuttaa ihmisiä töiden perässä (kuten itsekin) en enkä ole kenenkään kuullut valittavan, kuinka on ollut pakko lähteä kotimaasta, että voi elättää itsensä. Suomalainen on pettynyt ja katkera, jos joutuu muuttamaan paikkakuntaa työn vuoksi. Lisäksi on melko harhaista edes kuvitella, että voi kouluttautua mihin tahansa, mikä on kivaa eikä ihmisen edes kuulu miettiä saako sillä töitä tai elääkö palkalla... mikä tuntuu todella hurjalta. Valitsin itse alan, jossa palkat ovat hyvät, työmahdollisuudet loistavat (teknologia puoli) - ulkomaille muutin, koska sain hyvän seuraavan askeleen uralla. Ala kiinnostaa, koska olen asennoitunut siihen niin. Kuitenkin... ehkä tämä on ihan hyvä "opetus" suomalaisille, ettei tässä globaalissa maailmassa ole yhdenkään valtion ole varaa ylläpitää järjestelmää, jossa ihmisiä holhotaan loputtomiin eikä ihmisellä itsellään ole velvollisuuksia...
Joten sanoisin, että ottaa ohjat omiin käsiin, kouluttautuu, katsoo töitä Suomen ulkopuoleltakin eikä koe itseään uhrina vaan ihmisenä, kenellä on avaimet ratkaisuihin omissa käsissä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kannattaa muistaa se, että todellisuudessa on kaikki hyvin, ei ole mitään ongelmaa. Todellisuus, joka meitä koko ympäröi, on suloinen ja auvoinen.
Ongelma on vain ihmisten mielissä, ei todellisuudessa, eikö?
Nimittäin jos ihmiset poistettaisiin tältä planeetalta, niin luonto kyllä jatkaisi kukoistamistaan ihan niinkuin ennenkin.Vaikka se onkin julman kuuloista, mutta ainoastaan TE ITSE olette, tai teidän mielenne, on se ongelma.
Jos pääsisitte eroon kaikesta psykologisesta draamasta, niin mitä jäisi jäljelle? Puhdas, koskematon onnellisuus, joka meillä on koko ajan ollutkin, mutta olemme sen unohtaneet ja etsimme sitä koko ajan jostain, vaikka meillä on se ollut koko ajan.
Olemme vain tyhmentäneet itsemme joka päivä estäen itseämme kokemasta tuota onnellisuutta.Lapsena olimme itsestään onnellisia ja jonkun piti tehdä meidät onnettomiksi, mutta nyt aikuisena olemme onnettomia ja jonkun pitää tehdä meidät onnellisiksi. :D
Se ei todellakaan tarkoita, että sulkeutuu kuoreensa tms jos haluaa olla onnellinen. Päinvastoin. Täytyy herkistyä ja tulla ulos kuorestaan, olla tietoinen siitä mitä omassa päässä liikkuu ja ympärillä tapahtuu.
Ulkoiset asiat eivät tule tekemään meitä onnelliseksi (eikä lopulta myöskään onnettomiksi), joten on ihan turha valittaa yhteiskunnasta ja kaikesta mikä on ulkopuolella. ;)Vitut olin lapsena onnellinen, kun kotona minua lyötiin.
Aika montaa meitä on lyöty lapsena. Itse elin hyvin pahasti MT ongelmaisen, erittäin väkivaltaisen manipuloivan isän kanssa. Turha siitä on kuitenkaan katkeroitua, kun ei voi valita mihin syntyy ja elämä ei ole reilua. Kannattaa hakea terapia apua ja pitää huoli, ettei kierre vaan jatku seuraavalle sukupolvelle. Ja rakentaa oma hyvä elämä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yhteiskunta olemme me. Sinä, minä ja kaikki muut. On totta, että yleinen ilmapiiri, mistä saamme kuvan pääasiassa median kautta, on muuttunut kovemmaksi ja kylmemmäksi. Se ei kuitenkaan tarkoita, että sinun pitäisi muuttua kovemmaksi ja kylmemmäksi. Kysymys kuuluukin, mitä sinä teet, jotta sinun lähelläsi olevilla on hyvä olla? Miten sinä autat ja tuet muita, jotka apuasi ja tukeasi tarvitsevat? Miten sinä luot iloa ja hyvää mieltä ympärillesi?
Kukaan meistä ei voi yksin parantaa maailmaa, mutta jokainen meistä voi katsoa ympärilleen ja miettiä, mitä minä voisin tehdä, jotta näillä ihmisillä ympärilläni olisi mukavampaa. On turha jäädä vatvomaan, mitä muut - varsinkaan tuntemattomat - tekevät tai jättävät tekemättä ja ahdistua siitä. Kun itse tekee parhaansa, se riittää yhden ihmisen osalta.
Jos olet toisenlainen kuin muut, joudut kestämään yhteiskunnan ja ihmisten suunnalta tulevan voimakkaan kritisoinnin ja arvopainostuksen. Käytännössä muu maailma huutaa, että arvoni ovat vääränlaiset, lapselliset ja huonot ja että minun pitäisi olla toisenlainen tai muuten en ole mitään. Siksi oma parhaansa tekeminen ei riitä tekemään itseä onnelliseksi.
Voisin ja yritänkin koko ajan tavoitella muiden mielipiteiden huomiotta jättämistä, mutta se on hyvin vaikeaa minulle. Minulle se on vähän sama asia kuin että sulkisin silmäni todellisuudelta. Jos muiden mielipiteet ja arvot ovat olemassa, kuinka voisin olla välittämättä niistä, koska juuri ne tekevät maailmasta sellaisen kuin se on?
Et voi muuttaa muita ihmisiä. Voit muuttaa vain itseäsi. Voit myös miettiä, tulkitsetko kaiken oikein. En ole koskaan elämässäni törmännyt voimakkaaseen kritiikkiin, kun olen ollut ystävällinen muille. Ihmiset saattavat hämmästyä tuntemattoman ystävällisyydestä, mutta hämmästyvät siitä positiivisesti.
Et voi myöskään elää ja toimia siten, että miellyttäisit kaikkia. Ihan jo senkin vuoksi, että ihmisten arvomaailmat ovat niin erilaisia, toisiinsa verrattuina suorastaan ristiriidassa keskenään. Yhden mielestä hyvä asia onkin toisen mielestä huono asia. Teet niin tai näin, jonkun mielestä teet aina väärin. Tästä syystä maailmassa tuntuukin olevan kaaos, maailma on lähes jakomielitautinen paikka elää. Ihminen on henkisesti tuuliajolla, jos yrittää saada koko maailman haluamaansa järjestykseen. Sen vuoksi on muodostettava oma arvomaailma. Mietittävä asiat, jotka ovat itselle tärkeitä ja pyrkiä elämään niiden arvojensa mukaan.
Tiedän, etten voi muuttaa muita ihmisiä, ja sehän tässä onkin niin onnetonta. Näet ympärilläsi paljon ihmisiä, jotka toimivat mielestäsi väärin, etkä voi tehdä sille oikeastaan mitään. Se turhauttaa ja tuntuu pahalta. Minulla ei myöskään ole tarvetta varsinaisesti miellyttää muita, mutta haluaisin kyllä tuntea kuuluvani muiden joukkoon. Nyt olo on kovin ulkopuolinen ja yksinäinen. Eikä sekään tässä ole se ongelma, vaan ihan puhdas suru ja vaikeus hyväksyä ihmisten pahuus.
Vaikka miten toimisin itse oikein ja pitäisin arvomaailmastani kiinni, se ei tosiaan poista sitä tosiasiaa, että maailma ei ole hyvä paikka. Muut tuntuvat pärjäävän täällä siten, että ajattelevat omaa toimintaa ja mitä pystyvät itse tekemään ja että se riittää. Näin se asia on ja ajattelen kyllä itsekin samoin, ettei minun tarvitse yksin pystyä tämän suurempaan. Ongelmana vain on juuri tuo vaikeus hyväksyä se kaikki arkipäiväinen pahuus. Sosiopaatteja ja narsisteja on aina ollut ja tulee aina olemaan, mutta me muut "normaalit" ihmiset emme ole pystyneet järjestämään toisillemme tämän parempaa. Se ärsyttää, turhauttaa, suututtaa ja surettaa. Olen pettynyt ihmisiin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kannattaa muistaa se, että todellisuudessa on kaikki hyvin, ei ole mitään ongelmaa. Todellisuus, joka meitä koko ympäröi, on suloinen ja auvoinen.
Ongelma on vain ihmisten mielissä, ei todellisuudessa, eikö?
Nimittäin jos ihmiset poistettaisiin tältä planeetalta, niin luonto kyllä jatkaisi kukoistamistaan ihan niinkuin ennenkin.Vaikka se onkin julman kuuloista, mutta ainoastaan TE ITSE olette, tai teidän mielenne, on se ongelma.
Jos pääsisitte eroon kaikesta psykologisesta draamasta, niin mitä jäisi jäljelle? Puhdas, koskematon onnellisuus, joka meillä on koko ajan ollutkin, mutta olemme sen unohtaneet ja etsimme sitä koko ajan jostain, vaikka meillä on se ollut koko ajan.
Olemme vain tyhmentäneet itsemme joka päivä estäen itseämme kokemasta tuota onnellisuutta.Lapsena olimme itsestään onnellisia ja jonkun piti tehdä meidät onnettomiksi, mutta nyt aikuisena olemme onnettomia ja jonkun pitää tehdä meidät onnellisiksi. :D
Se ei todellakaan tarkoita, että sulkeutuu kuoreensa tms jos haluaa olla onnellinen. Päinvastoin. Täytyy herkistyä ja tulla ulos kuorestaan, olla tietoinen siitä mitä omassa päässä liikkuu ja ympärillä tapahtuu.
Ulkoiset asiat eivät tule tekemään meitä onnelliseksi (eikä lopulta myöskään onnettomiksi), joten on ihan turha valittaa yhteiskunnasta ja kaikesta mikä on ulkopuolella. ;)Vitut olin lapsena onnellinen, kun kotona minua lyötiin.
Aika montaa meitä on lyöty lapsena. Itse elin hyvin pahasti MT ongelmaisen, erittäin väkivaltaisen manipuloivan isän kanssa. Turha siitä on kuitenkaan katkeroitua, kun ei voi valita mihin syntyy ja elämä ei ole reilua. Kannattaa hakea terapia apua ja pitää huoli, ettei kierre vaan jatku seuraavalle sukupolvelle. Ja rakentaa oma hyvä elämä.
Millä eväillä? Traumaoireilu ei ole terapiallakaan poistunut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei meille kenellekään ole luvattu, että maailma tai elämä olisi reilu. Vaikka tekisit mitä tulevaisuutesi eteen, saatat sairastua tai vammautua vaikka autokolarissa. Tai kuolla juuri silloin, kun asiasi vihdoin ovat hyvin.
Maailma muuttuu koko ajan eikä meistä kukaan tiedä, millaista elämämme on 10, 20, 30 tai 40 vuoden päästä. Jos mulle olisi abivuonna 1980 kerrottu, että 20 vuoden päästä useimmissa kotitalouksissa on tietokoneet ja ihmiset kulkevat puhelimet taskuissaan, olisin pitänyt kertojaa hulluna. Siihen aikaan tietokoneet olivat niin suuria, että tarvitsivat kokonaisen huoneen. Ja puhelimetkin johdolla kiinni seinässä. Vielä hullumpana olisin pitänyt, jos olisi sanottu, että 20 vuoden päästä mä teen työkseni tietokoneisiin ohjelmia.
Kirjoittaja 26 sanoi hyvin puuesimerkissään.
Vierailija kirjoitti:
Kannattaa muistaa se, että todellisuudessa on kaikki hyvin, ei ole mitään ongelmaa. Todellisuus, joka meitä koko ympäröi, on suloinen ja auvoinen.
Ongelma on vain ihmisten mielissä, ei todellisuudessa, eikö?
Nimittäin jos ihmiset poistettaisiin tältä planeetalta, niin luonto kyllä jatkaisi kukoistamistaan ihan niinkuin ennenkin.Vaikka se onkin julman kuuloista, mutta ainoastaan TE ITSE olette, tai teidän mielenne, on se ongelma.
Jos pääsisitte eroon kaikesta psykologisesta draamasta, niin mitä jäisi jäljelle? Puhdas, koskematon onnellisuus, joka meillä on koko ajan ollutkin, mutta olemme sen unohtaneet ja etsimme sitä koko ajan jostain, vaikka meillä on se ollut koko ajan.
Olemme vain tyhmentäneet itsemme joka päivä estäen itseämme kokemasta tuota onnellisuutta.Lapsena olimme itsestään onnellisia ja jonkun piti tehdä meidät onnettomiksi, mutta nyt aikuisena olemme onnettomia ja jonkun pitää tehdä meidät onnellisiksi. :D
Se ei todellakaan tarkoita, että sulkeutuu kuoreensa tms jos haluaa olla onnellinen. Päinvastoin. Täytyy herkistyä ja tulla ulos kuorestaan, olla tietoinen siitä mitä omassa päässä liikkuu ja ympärillä tapahtuu.
Ulkoiset asiat eivät tule tekemään meitä onnelliseksi (eikä lopulta myöskään onnettomiksi), joten on ihan turha valittaa yhteiskunnasta ja kaikesta mikä on ulkopuolella. ;)
Todellisuudessa monet ihmiset kärsivät, tässä ja nyt. Vaikka miten poistaisin tämän kaiken "psykologisen draaman", muiden kärsimys jää olemaan. Se ei ole totta vain minun ajatuksissani vaan ihan oikeasti olemassa. Jos poistan sen kokonaan mielestäni, se on todellisuudesta pakenemista. Ihmisten kärsimys on yhtä totta kuin evoluutio tai luonnon olemassaolo, sillä ihmiset ovat osa luontoa. Jos ihmistä ei lasketa osaksi luonnon todellisuutta, voimme unohtaa myös koko muun luonnon todellisuuden, vai mitä?
Olen samaa mieltä kanssasi, että ulkoiset asiat eivät tee meitä onnelliseksi (mutta kykenevät kyllä tekemään onnettomiksi).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ahdistuminen on oma valinta. Ja siitä valittaminen ja mariseminen aivan turhaa jos ITSE ei tee mitään. Ensin muutut itse, ennenkuin vaaditmuilta sitä.
Maailma on ihana! Kaunis upea luonto! Ihana kiitollisuus muilta kun autan heitä! Vilpittömät kohtaamiset ihmisten kanssa.
Teen päivityäin vapaaehtoistyötä ja auttamista ja tän kautta huomasin että maailmassa onkin ihanuutta ja lämpöä. Päätin alkaa levittämään lämpöä itse ja kas, onnen ja ilon määrä on moninkertaistunut! Jos vaan valittaisin että maailma on kurja, niin vrmaan se sitä olisikin. Sen sijaan pääton että muutan maailman. Ensin itseni kautta ja muöhemmin lasteni kautta, jotka kasvatan toisista ihmisistä huonta pitäviksi ja rakastaviksi.
Vierailija kirjoitti:
Ahdistuminen on oma valinta. Ja siitä valittaminen ja mariseminen aivan turhaa jos ITSE ei tee mitään. Ensin muutut itse, ennenkuin vaaditmuilta sitä.
Maailma on ihana! Kaunis upea luonto! Ihana kiitollisuus muilta kun autan heitä! Vilpittömät kohtaamiset ihmisten kanssa.
Teen päivityäin vapaaehtoistyötä ja auttamista ja tän kautta huomasin että maailmassa onkin ihanuutta ja lämpöä. Päätin alkaa levittämään lämpöä itse ja kas, onnen ja ilon määrä on moninkertaistunut! Jos vaan valittaisin että maailma on kurja, niin vrmaan se sitä olisikin. Sen sijaan pääton että muutan maailman. Ensin itseni kautta ja muöhemmin lasteni kautta, jotka kasvatan toisista ihmisistä huonta pitäviksi ja rakastaviksi.
Miksi kuvittelet, etteivät ahdistuneet tee mitään?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yhteiskunta olemme me. Sinä, minä ja kaikki muut. On totta, että yleinen ilmapiiri, mistä saamme kuvan pääasiassa median kautta, on muuttunut kovemmaksi ja kylmemmäksi. Se ei kuitenkaan tarkoita, että sinun pitäisi muuttua kovemmaksi ja kylmemmäksi. Kysymys kuuluukin, mitä sinä teet, jotta sinun lähelläsi olevilla on hyvä olla? Miten sinä autat ja tuet muita, jotka apuasi ja tukeasi tarvitsevat? Miten sinä luot iloa ja hyvää mieltä ympärillesi?
Kukaan meistä ei voi yksin parantaa maailmaa, mutta jokainen meistä voi katsoa ympärilleen ja miettiä, mitä minä voisin tehdä, jotta näillä ihmisillä ympärilläni olisi mukavampaa. On turha jäädä vatvomaan, mitä muut - varsinkaan tuntemattomat - tekevät tai jättävät tekemättä ja ahdistua siitä. Kun itse tekee parhaansa, se riittää yhden ihmisen osalta.
Jos olet toisenlainen kuin muut, joudut kestämään yhteiskunnan ja ihmisten suunnalta tulevan voimakkaan kritisoinnin ja arvopainostuksen. Käytännössä muu maailma huutaa, että arvoni ovat vääränlaiset, lapselliset ja huonot ja että minun pitäisi olla toisenlainen tai muuten en ole mitään. Siksi oma parhaansa tekeminen ei riitä tekemään itseä onnelliseksi.
Voisin ja yritänkin koko ajan tavoitella muiden mielipiteiden huomiotta jättämistä, mutta se on hyvin vaikeaa minulle. Minulle se on vähän sama asia kuin että sulkisin silmäni todellisuudelta. Jos muiden mielipiteet ja arvot ovat olemassa, kuinka voisin olla välittämättä niistä, koska juuri ne tekevät maailmasta sellaisen kuin se on?
Et voi muuttaa muita ihmisiä. Voit muuttaa vain itseäsi. Voit myös miettiä, tulkitsetko kaiken oikein. En ole koskaan elämässäni törmännyt voimakkaaseen kritiikkiin, kun olen ollut ystävällinen muille. Ihmiset saattavat hämmästyä tuntemattoman ystävällisyydestä, mutta hämmästyvät siitä positiivisesti.
Et voi myöskään elää ja toimia siten, että miellyttäisit kaikkia. Ihan jo senkin vuoksi, että ihmisten arvomaailmat ovat niin erilaisia, toisiinsa verrattuina suorastaan ristiriidassa keskenään. Yhden mielestä hyvä asia onkin toisen mielestä huono asia. Teet niin tai näin, jonkun mielestä teet aina väärin. Tästä syystä maailmassa tuntuukin olevan kaaos, maailma on lähes jakomielitautinen paikka elää. Ihminen on henkisesti tuuliajolla, jos yrittää saada koko maailman haluamaansa järjestykseen. Sen vuoksi on muodostettava oma arvomaailma. Mietittävä asiat, jotka ovat itselle tärkeitä ja pyrkiä elämään niiden arvojensa mukaan.
Tiedän, etten voi muuttaa muita ihmisiä, ja sehän tässä onkin niin onnetonta. Näet ympärilläsi paljon ihmisiä, jotka toimivat mielestäsi väärin, etkä voi tehdä sille oikeastaan mitään. Se turhauttaa ja tuntuu pahalta. Minulla ei myöskään ole tarvetta varsinaisesti miellyttää muita, mutta haluaisin kyllä tuntea kuuluvani muiden joukkoon. Nyt olo on kovin ulkopuolinen ja yksinäinen. Eikä sekään tässä ole se ongelma, vaan ihan puhdas suru ja vaikeus hyväksyä ihmisten pahuus.
Vaikka miten toimisin itse oikein ja pitäisin arvomaailmastani kiinni, se ei tosiaan poista sitä tosiasiaa, että maailma ei ole hyvä paikka. Muut tuntuvat pärjäävän täällä siten, että ajattelevat omaa toimintaa ja mitä pystyvät itse tekemään ja että se riittää. Näin se asia on ja ajattelen kyllä itsekin samoin, ettei minun tarvitse yksin pystyä tämän suurempaan. Ongelmana vain on juuri tuo vaikeus hyväksyä se kaikki arkipäiväinen pahuus. Sosiopaatteja ja narsisteja on aina ollut ja tulee aina olemaan, mutta me muut "normaalit" ihmiset emme ole pystyneet järjestämään toisillemme tämän parempaa. Se ärsyttää, turhauttaa, suututtaa ja surettaa. Olen pettynyt ihmisiin.
tekstisi perusteella olet itse se narsisti psykopaatti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yhteiskunta olemme me. Sinä, minä ja kaikki muut. On totta, että yleinen ilmapiiri, mistä saamme kuvan pääasiassa median kautta, on muuttunut kovemmaksi ja kylmemmäksi. Se ei kuitenkaan tarkoita, että sinun pitäisi muuttua kovemmaksi ja kylmemmäksi. Kysymys kuuluukin, mitä sinä teet, jotta sinun lähelläsi olevilla on hyvä olla? Miten sinä autat ja tuet muita, jotka apuasi ja tukeasi tarvitsevat? Miten sinä luot iloa ja hyvää mieltä ympärillesi?
Kukaan meistä ei voi yksin parantaa maailmaa, mutta jokainen meistä voi katsoa ympärilleen ja miettiä, mitä minä voisin tehdä, jotta näillä ihmisillä ympärilläni olisi mukavampaa. On turha jäädä vatvomaan, mitä muut - varsinkaan tuntemattomat - tekevät tai jättävät tekemättä ja ahdistua siitä. Kun itse tekee parhaansa, se riittää yhden ihmisen osalta.
Jos olet toisenlainen kuin muut, joudut kestämään yhteiskunnan ja ihmisten suunnalta tulevan voimakkaan kritisoinnin ja arvopainostuksen. Käytännössä muu maailma huutaa, että arvoni ovat vääränlaiset, lapselliset ja huonot ja että minun pitäisi olla toisenlainen tai muuten en ole mitään. Siksi oma parhaansa tekeminen ei riitä tekemään itseä onnelliseksi.
Voisin ja yritänkin koko ajan tavoitella muiden mielipiteiden huomiotta jättämistä, mutta se on hyvin vaikeaa minulle. Minulle se on vähän sama asia kuin että sulkisin silmäni todellisuudelta. Jos muiden mielipiteet ja arvot ovat olemassa, kuinka voisin olla välittämättä niistä, koska juuri ne tekevät maailmasta sellaisen kuin se on?
Et voi muuttaa muita ihmisiä. Voit muuttaa vain itseäsi. Voit myös miettiä, tulkitsetko kaiken oikein. En ole koskaan elämässäni törmännyt voimakkaaseen kritiikkiin, kun olen ollut ystävällinen muille. Ihmiset saattavat hämmästyä tuntemattoman ystävällisyydestä, mutta hämmästyvät siitä positiivisesti.
Et voi myöskään elää ja toimia siten, että miellyttäisit kaikkia. Ihan jo senkin vuoksi, että ihmisten arvomaailmat ovat niin erilaisia, toisiinsa verrattuina suorastaan ristiriidassa keskenään. Yhden mielestä hyvä asia onkin toisen mielestä huono asia. Teet niin tai näin, jonkun mielestä teet aina väärin. Tästä syystä maailmassa tuntuukin olevan kaaos, maailma on lähes jakomielitautinen paikka elää. Ihminen on henkisesti tuuliajolla, jos yrittää saada koko maailman haluamaansa järjestykseen. Sen vuoksi on muodostettava oma arvomaailma. Mietittävä asiat, jotka ovat itselle tärkeitä ja pyrkiä elämään niiden arvojensa mukaan.
Tiedän, etten voi muuttaa muita ihmisiä, ja sehän tässä onkin niin onnetonta. Näet ympärilläsi paljon ihmisiä, jotka toimivat mielestäsi väärin, etkä voi tehdä sille oikeastaan mitään. Se turhauttaa ja tuntuu pahalta. Minulla ei myöskään ole tarvetta varsinaisesti miellyttää muita, mutta haluaisin kyllä tuntea kuuluvani muiden joukkoon. Nyt olo on kovin ulkopuolinen ja yksinäinen. Eikä sekään tässä ole se ongelma, vaan ihan puhdas suru ja vaikeus hyväksyä ihmisten pahuus.
Vaikka miten toimisin itse oikein ja pitäisin arvomaailmastani kiinni, se ei tosiaan poista sitä tosiasiaa, että maailma ei ole hyvä paikka. Muut tuntuvat pärjäävän täällä siten, että ajattelevat omaa toimintaa ja mitä pystyvät itse tekemään ja että se riittää. Näin se asia on ja ajattelen kyllä itsekin samoin, ettei minun tarvitse yksin pystyä tämän suurempaan. Ongelmana vain on juuri tuo vaikeus hyväksyä se kaikki arkipäiväinen pahuus. Sosiopaatteja ja narsisteja on aina ollut ja tulee aina olemaan, mutta me muut "normaalit" ihmiset emme ole pystyneet järjestämään toisillemme tämän parempaa. Se ärsyttää, turhauttaa, suututtaa ja surettaa. Olen pettynyt ihmisiin.
Mutta sä voit valita, taisteletko tuulimyllyjä vastaan vai elätkö omaa elämääsi parhaimmalla mahdollisella tavalla.
Vuosia sitten sairastuin vakavasti ja kaikkien lääkäreiden ällistykseksi selvisinkin hengissä. Kun viimein pääsin sairaalasta kotiin toipumaan ja katsoin ikkunasta talvista maisemaa, maailma näyttäytyi mulle äärettömän kauniina. Ja mun elämäni elämisen arvoisena. Tunteet olivat pinnassa ja tunsin itseni hyvin herkäksi ja haavoittuvaiseksi. Olin ollut vähällä menettää kaiken. Tein silloin tietoisen päätöksen lakata katsomasta uutisia. Lopetin sosiaalisen median käytön. Katsoin vain elokuvia, joissa oli onnellinen loppu. Tapasin vain ihmisiä, joiden seurasta oikeasti nautin. Hankin silmieni iloksi kauniita esineitä. Rakensin ympärilleni vaaleanpunaisen kuplan, jossa kaikki oli kaunista ja hyvää. Elin tässä kuplassani puolisen vuotta ja astuin siitä ulos vasta sitten, kun tunsin olevani riittävän vahva siihen. Vaaleanpunainen kuplani on edelleen olemassa ja palaan sinne silloin, kun musta tuntuu tarpeelliselta. Vaikka vain viikonlopuksi.
"Meillä, ja myös 2000-luvulla syntyneillä menee vielä huonommin. Nykyinen lama alkoi 2008, siis mun abivuonna. Olen hemmetti vie jo kolmikymppinen, enkä edelleenkään ole vakituisessa työssä eikä iso osa mun kavereistakaan ole. Mielialalääkkeitä popsin minäkin jaksaakseni, vaikka usein tuntuu että en ehkä halua elää kovin vanhaksi. Pelottaa tämä kehitys."
Luvattiinko teillekin vielä koulussa, että kun saatte tutkinnon valmiiksi, niin sillä sitten saa vakiotyöpaikan? Minä kuvittelin, ettei 90-luvun laman jälkeen enää sellaisia olisi lapsille lupailtu. Se onkin sitten jo paha huijaus, on lapsille on näin opetettu, vaikka aivan varmasti oli jo selvää, ettei niitä eläkevirkoja enää ole jaossa kuten vielä 80-luvulla oli.
Muuta Kreikkaan. Se on täynnä samanalisia veteliä. Voit mennä sinne katsomaan, millainen yhteiskunta siitä syntyy.
Elämänkokemukset ovat aivan todellisia. Kenellä on oikeus määritellä mikä on oikea tapa ajatella?