Lapsuudessa puhjennut masennus - miten se on elämääsi vaikuttanut?

Eikö kukaan ole ollut masentunut lapsena?

Kyllä. Häpesin sitä. Leimautumisen pelko oli valtava. Luulin heidän etsivän minusta enemmän vikaa, joten avun piiriin päästyäni äkkiä koitin aina reipastua. Pelko, että keksivät minusta ison vian masennuksen lisäksi oli suuri. Olinhan jo se viallinen.

Se johti siihen etten koskaan oikein ole saanut apua, koska en luota etteivät he tuomitse minua. Tai jotenkin ovat sen tehneet, koska eivät ole minun puolellakaan. Koitan olla hakematta apua enää. 20 vuotta sitä hain noin 7 vuoden syklein.

Ei huomattu. 15- vuotiaana paheni siihen malliin, etten enää jaksanut käydä koulussa. Silloin huomattiin, mutta en juuri mitään apua saanut koska en sitä halunnut. Järjestettiin mahdollisuus käydä peruskoulu loppuun erityisluvalla iltalukiossa jossa ei ollut läsnäolopakkoa. Sain siis vaan tenttiä kaikki kurssini.

Ensimmäisen kerran sain apua masennukseen 18- vuotiaana, kun sitä itse hain ja apua pyysin. Tosin en kyllä siitä avusta mitään hyötynyt.

Nyt olen 25- vuotias, 7 vuotta psykiatrisessa hoidossa, terapioita, lääkkeitä yms. ja edelleen masentunut.

Ei sitä lapsena taidettu osata epäillä, vaikka minua hankalana lapsena pidettiin. Teininä sitten diagnosoitiin ja jouduin terapiaan. Siitä ei paljon iloa ollut ja vasta aikuisena sain Cipralexit ja aloin toipua. Nykyisin ei suurempia mielialaongelmia, lääkitystä tosin edelleen tarvin.

Jäin lapsena ja nuorena aika pahasti jälkeen niin koulussa kuin sosiaalisesti, mutta aikuisena lääkityksen aloittamisen jälkeen olen hyvin päässyt paikkailemaan tilannetta. Aikuislukio ja sieltä yliopistoon ja töihin ja ihmissuhteenikin ovat nykyisin oikein tyydyttäviä.

Lapsuuden ja nuoruuden masennus kyllä aika pahasti pilasi, mutta ei onneksi koko elämää.

Lapsena olin perheeni hoivaaja sekä omaan haavemaailmaan kadonnut lapsi. Teini-iän lähestyessä sairastuin bulimiaan ja aloin saada paniikkikohtauksia. Pärjäsin kuitenkin koulussa, joten kaikki laitettiin kotona oikuttelun piikkiin. Avun saaminen oli vaikeaa, koska mm. YTHS:n psykologi näki minut pärjäävämpänä kuin mitä olin. Apua sain yliopisto-opiskelijana vasta siinä vaiheessa, kun elämässäni tapahtui jotain todella kamalaa. Tämän jälkeen olen käynyt vuosia terapiassa ja käyttänyt mielialalääkitystä, koska elämä ei ole ollut kovinkaan tasaista. Työllistyminen ja työssä jaksaminen mietityttää toistuvasta masennuksen takia paljon, koska en enää ole mikään nuori.

Up