Lue keskustelun säännöt.
Pelkään äitiäni
Tytär81
25.12.2018 |
No en pelkää äitiäni, mutta pelkäään joutuvani riitaan hänen kanssaan.
Olen liki nelikymppinen nainen, kolmen lapsen äiti ja mielestäni ihan kunnollinen työssäkäyvä ihminen. Ongelmani on että minulla on ollut aina heikko itsetunto ja suuri epäonnistumiseen pelko. Se varmasti juontuu jotenkin lapsuudestani, vaikka se olikin näennäisesti hyvä. Äiti ja isä olivat läsnäolevia, isä kannusti liikuntaharrastuksissa ja äiti kuunteli murheita. Suurin pelkoni on kuitenkin aina ollut, että vanhemapani eivät ole tyytyväisiä minuun, elämääni ja valintoihini.
En edelleenkään pysty tekemään päätöksiä, ilman erityisesti äitini mielipidettä. Pahinta on, jos ja kun mokaan jotenkin ja äitini katsoo tietyllä ilmeellä (pettyneesti ja jotenkin vihaisesti) ja totetaa, että no sehän meni sitten juuri niin kuin pitikin.
Välillä äitini on kuitenkin todella mukava ja ymmärtäväinen, mutta välillä tuntuu, etten voisi olla suurempi pettymys hänelle, vaikka mokani ei olisi kummoinenkaan. Ruoskin siis itseänikin epäonnistumisistani, mutta olen koittanut päästä siitä eroon, se on kuitenkin kuin isku vyön alle, kun näen äitini ilmeen ja kuulen ne sanat. Tuntuu ettei happi riitä, enkä tiedä miten toimia. Pahinta on etten voi ottaa asiaa puheeksi (olen joskun koettanut ja siitä seurasi karmaiseva riita ja pitkä välirikko). Lapseni rakastavat mummiaan ja minäkin tietysti äitiäni ja haluan olla väleissä, mutta välillä tuntuu, että tukehdun tämän syyllisyyden ja epäonnistumisen pelon taakan alle. Mikä neuvoksi?
Kommentit (11)
Ammattiapu on paikallaan. Sinun on opittava uudenlainen ajattelumalli.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen kyllä harkinnut terapiaa. Pohdin myös että onko kaikki tämä vain päässäni vai voisiko myös äidissäni olla "vikaa"?
Sun äitisi ja sun tarina kuulostaa tältä:
Äidissäsi varmasti voi olla vikaa. Vanhemmat eivät ole täydellisiä ja kuulostaa huolestuttavalta että keskustelu johtaa riitaan/välirikkoon. Ei tervettä. Jotenkin teidän pitäisi saada puhua asiat halki, ja sinun lakattava miellyttäminen.
Terapia voisi olla ihan hyvä kokeilla, saisi ehkä erilaista näkökulmaa sieltä :) En usko että kuvittelet. Onko sinun vaikea puhua äidistäsi mitään ns."pahaa"? Minulle oli vaikeaa, ja terapian alussa vältin puhumasta äidistäni, koska tuntui että petin hänet ja mustamaalasin häntä, jos vähänkin toin nuoruuden muistoja esille. Kuvittelin myös että jospa vain kuvittelen, itsessäni vika.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tämä sinun avauksesi ja pohdintasi ovat jo yksi askel matkaan, jossa osaa olla ajattelematta äitisi mielipidettä (niin paljon).
Emt. Äitini on ollut elämäni ajan poissaoleva ja taas läsnä. Olen kuullut kuinka en osaa mitään eikä minusta mitään tule. Ei sitten tullutkaan vaan pelko että epäonnistuu ajoi pahaan tilanteeseen elämässä. Nyt on vain pettymys kaikille. Nyt saan kuulla kuinka pitäisi muutama lapsi tehdä jotta äiti näkisi taas epäonnistuvan. Tai siis; äitihän haluaa että loistan äitinä? Äiti on niin vahva naisen kuva. Sen takia sitä varmaan pelkäsi että tekee vääriä valintoja. Se että koki epäonnistuvansa johti monien vuosien pakoiluun sekä äidin mitätöintiin. Ei se vika ollut äidissä...
Mielenterveysongelmat on kyllä veemäisiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Osaatko englantia?
Jos osaat niin käypä täällä: http://outofthefog.website
Ja mieti kuulostaako jutut tutulta.
Persoonallisuushäiriöisten vanhempien lapset kokee juurikin tuollaista selittämätöntä syyllisyyttä ja ahdistusta, vaikka vanhemmat ovat ”hyviä”, paitsi että eivät oikeasti ole vaan harjoittavat hienovaraista henkistä väkivaltaa.
Ota etäisyyttä äitiin, soittele joskus, tapaa harvemmin /lyhyemmin kuin nyt (hänellä on kai oma elämä). Älä kerro mokistasi tai asioistasi vanhemmillesi. Päästä syyllisyydestä irti. Älä hae hyväksyntää. Keskustele päätöksistä -jonkun toisen kanssa- tai kirjaa paperille vaihtoehtoja, että mikä olisi sopiva, jos mahdoton valita. On vanhempia joilla on luonneongelmia tai pessimistisyyttä, ja ulosanti sen mukainen. Älä pidä äitiä roolimallina tai elä vanhemman kautta ainakaan (ehkä et eläkään sen kautta), vaan itsesi. Pidä itseäsi erillisenä hänestä, hyvänä ja onnistuneena. Kokeile kohdistaa itseäsi kohtaan positiivisia lauseita ja usko niihin. Joillakin on narsistiäiti, siellä se luonneongelma on pahempi ja negatiivisempi - ja aikuinen lapsi joutuu pelkäämään konflikteja tai käytöstä. Tee itsellesi positiivinen elämä, siltä osin kuin mahdollista.
Keskustelu ei muuta toisen perusluonnetta. Ja jos hän on riitelevää tyyppiä tai narsisti, ei hän kuuntele tai asia mene perille. Tietyssä iässä ei kaikilla pysy muistissakaan. Joten etäisyyden ottaminen ja itsen korjaaminen eri tavoin on paras vaihtoehto. Oma elämä paras - keksi mitä kivaa haluat tehdä elämässäsi, vaikka lapsuuden juuret muistissa koko ajan. Ja onhan muut ihmiset sekä harrastukset, kiinnostukset. Sulla on omatkin lapset
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos haluat selvittää asiat, niin toki voit keskustella, mutta hän taitaa enemmän hermostua siitä. Ehkä voit sanoa kipakasti takaisin, jos hän sanoo jotain hyvin ikävää. Mutta mieluummin pysy tilanteessa, jossa ei tarvitse pelätä eli olet turvassa
Voi sinua..
Pientä miellyttämisen pakkoa myös minulla äitini suhteen, mutta ei noin pahana.
Oletko ajatellut terapiaa?