Mikä vaivaa ihmistä joka ei kykene kuulemaan muista hyvää...

Eikä kestä muiden kuulumisia, ei edes tavallisia kuulumisia, kun heti pitää vastaukseksi alkaa veetuilemaan?
Esimerkkinä menin erään sukulaiseni luo käymään. Huomioin hänen lapsiaan, pikkukoululaisia, kysellen heidän koulusta, harrastuksista ja kavereista. Kehuin molempia luontevasti kun toinen oli käynyt parturissa ja nätti leikkaus ja toinen taas esitteli uutta penaaliaan.
Minusta oma käytökseni on ihan normaalia, kohteliasta ja ystävällistä.

No sukulainen kysyi sitten mitä minun lapsilleni kuuluu ja onko kotona kunnon teinihelvetti menossa, kun lapset jo vähän isompia. Kerroin ihan neutraalisti ettei kauheasti ole teini-iän merkkejä, esikoinen on rauhallinen lukiolainen, eikä vielä ole ollut mitään iltamenoja.
Siihen sukulainen oikein ivallisesti, että just joo sellainen mammanpoika ja mistä sinä tiedät mitä se sun selkäsi takana tekee.
No entä nuorempi lapsi, onko hänkin tälläinen itse täydellisyys?!
Ja äänesävi edelleen niin veemäinen.

Eipä kivalta tuntunut.

Muutenkin ihan tarpeeksi tapaa näitä ihmisiä, joille kaikki mun kuulumiset on liikaa ja aina pitää vaan piikitellä.
Mikä näitä ihmisiä vaivaa? Tuntuu että oma ystävällisyys on hukkaan heitettyä...